Thirty, Flirty and Thriving

Ajatelkaa, on kevät! Viimein talven jälkeen maa näkyy, aurinko paistaa ja baanat kutsuvat juoksemaan, himmailemaan ja torilla voi hengailla sulavaa jäätelöä nuoleskellen. (Tai ihan kohta voi.) Kesäkunto ja sen lieveilmiöt ovat täällä taas!

Suvikuntoon-projektin lopputulokset

Viime viikolla talven myötä loppui myös Suvikuntoon-projektimme. Nyt jo! Talven yli olemme Sisublogin Suvin kanssa saaneet Kuntokeskus Huipulla ammattimaista valmennusta omiin tavoitteisiimme. Olemme päässeet testaamaan erilaisia tapoja harjoitella, kohdanneet sinnikkäästi rajojamme, voimistuneet ja voimaantuneet -niin toistemme seurasta kuin ihanasta tukijoukostakin. Olemme nauraa räkättäneet, nieleskelleet suolaisia pisaroita ja yrittäneet vielä vähän enemmän. Vastoinkäymisistä ollaan selvitty pitkälti tukijoukon ansiosta; omalta kohdaltani selän kipuilu koko alkuvuoden aihetti sen, että tavoitteet sinällään menivät uusiksi, että juoksemisen määrää piti rajoittaa. Velloin hetken epätoivossa, ja yksin olisin todennäköisesti jättänyt leikin sikseen. Pienryhmämäinen valmennusprojektimme toimi tässäkin loistavasti; ympärillä oli tsemppaavia hahmoja, jotka koppasivat kiinni ja opettivat tärkeimmän, toimintakyvyn merkityksen ja sen, että keinoja on monia. Valmentaja-Markon sanonnasta "Hissi menestykseen on epäkunnossa. Käytä portaita!" on tullut minunkin mantrani, jota hoen päivin kiivetessäni portaita viidennen kerroksen toimistoomme :)

Koko talvi oli rakennettu niin kokonaisvaltaiseksi kuin mahdollista: saimme valmennuksen ja monipuolisten treeni/lajikokeilujen lisäksi tehopaketin tukitoimia: palautumisenseurantaa Jamosportin kautta, Huippuhieroja Jarin toimesta kehonhuoltoa (mikä koitui minun ja selkäni ensiavuksi sekä pelastukseksi!) ja ruokavalio-ohjeistusta. Ihan huikea setti! Mitä tästä opimme: ei treeni yksinään tee mitään, vaan kehittyminen on kokonaisvaltaista hommaa! Keho on kokonaisuus, eivätkä mielenliikkeet ja niiden purkaminen tukiporukan kanssa saa jäädä unholaan!

Lopputesteihin menin suorituskyvyn puolesta luottavaisena. Kehonkoostumuksen puolesta olin kaikkea muuta kuin tyytyväinen, joskaan sen muuttuminen ei mikään päätavoite ollutkaan. Tässä koko puolen vuoden treeniproggigsen tulokset:

Välillä mennään persuus edellä puuhun -tai menestykseen portaita pitkin. Yhtä kaikki, uutta opitaan, koko ajan!

Jättikiitokset Hannulle, Markolle, Jamolle, Joonalle, Petrille, Jarille ja tietenkin huipulle Suville tästä projektista! Ihan huikeaa ja huippua on ollut tehdä hommia teidän kanssa <3 Kiitos!

Mitä sitten olen oppinut koko projektin aikana?

* Suorituskyky ja toimintakyky ovat tärkeimmät. Muut tavoitteet tulevat vasta niiden jälkeen.

* En ole kilpaurheilija, eikä minun täydy näyttää siltä, eikä myöskään elä niin kuin sellainen. Minä olen intohimoinen oman työni suhteen, liikunta tukee sitä jaksamista. Urheilija intohimoilkoon urheilun suhteen ja eläköön sen edellyttämällä tavalla. 

* Tavoitteet vaativat tekoja. Halu, toive ja ajatus eivät riitä. Teot ratkaisevat menestyksen. 

*Valmentaja ja treeniporukka kannattelevat silloin, kun itse meinaa tipahtaa. Myös yksilölajien harrastajille muistutukseksi!

* Elämässä on muutakin kuin ulkonäkö, ruoka ja treeni laihduttamistarkoituksessa. Onneksi niin. 

* Tavoite ei palkitse, ellei matkasta nauti. 

* Ei se ole niin mustavalkoista.

Eräänä aamuna viime viikolla olin aamiaisella Huipulla aamujumpan jälkeen. Pari kaveria siinä kysyi muutaman tarkentavan kysymyksen tulevaisuuden suunnitelmista. Mitä haluan tehdä viiden vuoden päästä? Millainen haluan olla? 

Thirty and flirty

Vastasin jotain, mutta kysymys jäi kummittelemaan. Millainen? Ketä varten, miksi? Ja opitun perusteella; tänään, nyt tehdyt valinnat ja toimet, ne pienetkin, ovat ainoita rakennuspalikoita sinne pitkän aikavälin suunnitelmiinkin. Ehkä tämä nyt liittyy johonkin kolmenkympin välitilinpäätökseen tai vastaavaan, mutta vastaukset alkavat muotoutua päässäni jonkinlaiseen muotoon. Katsotaan mitä tästä kehkeytyy!

Mistä on tytöt tehty? Sokeroinnista....

Jo ammoisina aikoina ihmiset arvelivat viisaasti, että turhat karvat kuuluvat apinoille. Trendit ovat sittemmin vaihdelleet aikojen saatossa, mutta emme ole ensimmäinen sukupolvi, joka ehkäisee viidakkoveitsen tarvetta säännöllisillä toimenpiteillä. Eikä tämä koske pelkästään naisia -siistiminen ja jopa "kaikki sileeks"-mentaliteetti ratsastaa suosionsa huipulla myös kaksilahkeisten joukossa.

Itse kuulun siihen porukkaan naisia, jotka voisivat pistää vallankumouksen pystyyn -jopa luontoa vastaan. Miksi, oi miksi eivät hiukset, ripset ja kulmat voi olla ainoat huomiota vaativat kutrit kauniissa vartalossamme? Huomasin jossain vaiheessa ruokavalion terveellistymisen myötä ja varsinkin opti msm:n syönnin aloittamisen jälkeen, että hiukset kasvavat kohisten.... noin niinkuin positiivisimpana näkökulmana.

Koska olen siveyden sipuli ja mieluusti sileä sellainen, kaikki on kokeiltu. Epiloinnista jokapäiväiseen höyläilyyn ja kaikkea siltä väliltä. Yksi oli kokematta, ja jotenkin paradoksaalisesti se aikojen ensimmäinen keino poistaa epätoivottua kasvustoa: sokerointi. Olin kuullut hyvää, olen luomuintoilija siinä määrin kuin se on trendikästä, järkevää ja kukkarolle sopivaa, joten miksipäs ei? Ajattelin vain sen olevan lähinnä kivualiasta ja kiusallista.... (siis vähän sama kuin miksi päädyin lykkäämään Eat pray love-romaanin lukemista tänne saakka. Ja olin väärässä siinä(kin).).

Valmiina. Kehoitan huomaamaan taustalla olevan julisteen :) Lahjakortti miehelle, jota ns. villapaita vaivaa?

Ensin talkittiin sääret

Sitten alettiin hommiin. Kuvassa sokerimassa. 

Välineistö. 

Uuden luottokauneusstudioni Sataman studion Annin ottaessa asian puheeksi innostuin kuitenkin kokeilusta. Arvelin kasvatusvaiheen (9-10 päivää suositus) olevan itselleni kirkkaasti pahin vaihe (olin oikeassa. Ei meninannut kantti kestää sitten millään!). Ilmeisen paljon koko prosessi herätti ajatuksia ja pisti miettimään syvällisesti kulttuurin vaikutusta mielipiteisiini. Yhtä kaikki, totesin olevani kunnon vallankumouksellinen ja seisovani kannattamani asian takana. Sileys, mikä ihana asia naisen elämässä! Haluan pitkikseni tästäkin eteenpäin silkkisenä sen kerran, kun ne päälleni vedän, en mukanakannettavana kerrastona.

Lauantaina otettiin sitten naisesta mittaa ja studion hoitotuoliin pötkölleen. Minua kiinnosti kauheasti, mitä Anni tekee, ja jännitinkin aika lailla! Sokerimassa oli kuitenkin tosi pehmeää, kuin hunajaa. Se levittyi lämpimästi iholle, eikä nyppäisyvaihekaan pahalle tuntunut. Sääret ja kainalot menivät ihan niitä näitä rupatellessa ja naureskellessa milloin millekin. Bikinialueilla hymy kyllä hyytyi ja pari kertaa pääsi pari voimasanaakin. En kuitenkaan paennut huoneesta, itkenyt tai potkinut Annia, joten annan hyvät pisteet kylmähermoisuudelleni :)

Lopputulos onkin sitten kaiken vaivan (tällä tarkoitan etenkin ennakoivaa kasvatusvaihetta, itse suoritushan oli jokseenkin miellyttävä kokonaisuus) väärti! Iho on kuorittu, sileä ja pehmoinen! Sokeri on niin hellävarainen tuote, ettei se juurikaan ärsytä ihoa ja ainakin Annin tekniikka oli niin timattinen, ettei punoitusta ilmennyt juuri ollenkaan. Ja ajatelkaa, kyseessä on niin luonnollinen tuote, että sitä voi vaikka syödä! Nyt tiedossa on 2-4 viikkoa vaivatonta eloa, kunnes taas... Mutta pitkällä aikavälillä karvojen kasvu säännöllisesti sokeroituna sekä harvenee että hentonee, joten hoitoväli voi pidentyä ja kivuliaisuus nyppästäessä selvästi vähentyä. Ilouutisia siis, taas tuli helpotusta naisen elämään <3 Tämän perusteella kyllä suosittelen lämpimästi, mutta varoitan samalla: tähän voi jäädä koukkuun :)

Silkkistä keväisen viikon alkua kaikille <3

Tasapaino

Kun kirjoitin tuon otsikon, aloin repeilemään ihan hillittömästi. Vähän niinkuin tasalaatuinen voi olla tasaisesti huonoa laatua, tuli tuostakin ihan hakematta mieleen epämieluisassa kohtaa jumittava paino. Heh, lähti koko kirjoitus nyt hakoteille, kun tarkoitus oli puhua astetta jalommasta asiasta, tasapainon suhteesta tavoitteisiin suhteen.

Katsokaas, olen vähän innostuvaista sorttia. Se tarkoittaa sitä, että innostun sata lasissa jostain projektista, tavoitteesta tai ilmiöstä.... ja kohta innostun jostain muusta. Koska on ollut aikoja, jolloin innostuminen ja intohimo ovat olleet hukassa, niin nykyisin arvostan itsessäni ominaisuutta innostua energisesti asioista. Se on mahtavaa! Mutta sillä on varjopuolensa. Kärsimättömyydeksikin kutsuttu luonteenpiirre saa minut a)kärttyisäksi, elleivät asiat tapahdu pian ja heti tai b)muuttamaan strategiaa ja kiitämään vauhdissa kohti uusia, saavutettavimpia juttuja tai c) säntäämään uudella strategialla kohti tätä samaa, saavuttamatonta päämäärää kohti. Muuten hyvä, mutta muistuu mieleeni yksi totuus:

Mikä tahansa strategia toimii, jos sitä toteuttaa. 

Niin, se kärsivällisyys. Sille olisi toisinaan tilausta. Meillä ihmisillä on valtavasti tietoa ja hyviä aikomuksia, muttei halua/viitseliäisyyttä/tahdonvoimaa/kärsivällisyyttä toteuttaa tehtyä suunnitelmaa joka päivä, vähän kerrallaan. Jokainen muutos on uhka saavutetulle turvallisuuden tunteelle tai myönnytys sille, ettemme tähän mennessä ehkä ole olleetkaan ihan oikeassa, joten muutokset pitäisi tehdä niin pieni askel kerrallaan, niin nautinnollinen askel kerrallaan, ettei tunne luopuvansa mistään. Ja uutinen, ystävät rakkaat: jos tekee hyvin pienen muutoksen, on seurauskin vain pienesti parempi. Jos saman paremman muutoksen mukaan kuitenkin elää joka päivä kolmen kuukauden ajan, alkaa tuloksia näkyä. Vuodessa tulokset huomaa jo jo muukin. Mutku kaikki mulle heti ja eiks tää nyt toimikaan miks kaikki ei oo toisin heti huomenna?

Käsittelin oman coachini kanssa viimeisen 14 viikon aikana lähinnä tasapainoa elämässä. Kivun ja nautinnon. Syömisen ja kurin. Sallimuksen ja kieltäytymisen. Tekemisen ja lepäämisen. Tietyistä näkökulmista lähtenyt keskustelu alkoi kiteytyä toiveeseen: haluan luottaa siihen, että systeemi palkitsee. Tällä tarkoitin sen uskomuksen ja luottamuksen rakentamista tekemisen kautta, että ne pienet muutokset käyttäytymisessä ovat avain tuloksiin pitkällä aikavälillä. Se pätee niin treenissä, painonhallinnassa, yrityksen eteenpäin viemisessä kuin oman menestyksen ja onnellisuuden rakentamisessakin.

Minulle on viimeisen parin kuukauden aikana kehittynyt taas astetta parempi itsetuntemus ja itseluottamus. Olen säntäillyt ehkä vähän vähemmän, koittanut kulkea kultaista keskitietä vapauttamalla aikaa, liikkumalla monipuolisesti ja stressaamatta, syömällä kaikenlaista suht järkevää ja toimimalla (pääosin) järjestelmälliseen pyrkivällä tavalla töissä ja kotona. Tulos: stressi on vähentynyt, öisin nukuttaa hyvin (en enää heräile kolmen ja neljän maissa vatvomaan, niinkuin vielä tässä talvisydännä meinasi tapahtua), hyvä tuuli on laskeutunut ylleni ja aurinkoisuus pyrkii pilaamaan muiden apatiaa vähän väkisinkin. Olen vähän joogannut ja harjoitellut meditaatiota (huonolla menestyksellä, tosin). Kuitenkin, ehkä suurin oivallus coachingin aikana liittyi juuri siihen, että saamme kyllä, mitä haluamme (olemme kaikki sen arvoisia), jos vain teemme asioita sen eteen. Tekeminen ratkaisee. Ei toiveet tai halut, vain tekemiset juuri tänä päivänä. Juuri jokaisena päivänä tästä eteenpäin.

Aurinkoista viikonloppua!

-S