Ensikertalaisen triathlonistan matkakertomus

Eilen meni läpi elämäni ensimmäinen triathlon! Fiilikset ovat vieläkin aivan katossa ja mieli endorfiinipöllyn sumentama. Tämä on hyvä, pysytään näissä fiilareissa!

Kuopio triathlon oli siis tapahtuma ja minä menin pikamatkan, eli 300m uintia, 20 km pyöräilyä ja 5 km juoksua. Valitsin matkan lähinnä uinnin takia, pidempi olisi ollut jo supertiukilla. Olen aivan superlatiivisen tyytyväinen lopputulokseen! Kaikki lajit menivät läpi ilman suurempia vaikeuksia ja vieläpä niin sopivalla tykityksellä, että maaliviivan yli tullessa voin rehellisesti sanoa, että yhtään paukkuja ei jäänyt käyttämättä, sen verran viimeisillä voimilla loppukiri lähti!

Kroppa toimi koko kisan ajan mainiosti, aineenvaihdunta pelasi, hiki virtasi, mihinkään ei koskenut... Happoja tuli, oli ja meni, mutta niin kuuluukin, muutenhan olisin löysäillyt. Aah, pakko hehkuttaa, on niin mielettömän hyvä fiilis! Onhan se siistiä, että ekaa kertaa elämässään ui pidempään kuin koskaan ennen avovedessä yhtäjaksoisesti, pyöräilee pidemmän matkan ja kovempaa kuin kertaakaan koko vuonna (tai ehkä ikinä) ja niidenkin jälkeen juoksu kulki hyvin :) :) :) Jäi aika palo ensi vuodelle...

Kirjoitan tässä lyhyesti valmistautumisesta ja kisan sujumisesta, lähinnä mitä ensikertalaisella jäi mieleen.

Edellisenä iltana

Kävin kisainfossa pyöräillen pienen lenkin kautta, rullailin kevyesti. Hain numerot ja systeemit valmiiksi, katsoin kisapaikan, vaihtoalueet, oman vaihtopaikan ja jutustelin kanssakisaajien kanssa. Info oli ensikertalaiselle erityisen hyödyllinen.

Takaisin kotiin tulin ajoissa, söin melko tukevan, mutta normaalin iltapalan (oli neuvottu menemään aamulla mahdollisimman kevyillä syömisillä). Jännitti ihan sikapaljon, mistään rauhoittumisesta ei meinannut olla puhettakaan. Söin muutamia karkkeja (hiilarit :)) ja pakkasin kaikki kamat valmiiksi. Tein aiemmin iltapäivällä listan, mitä kaikkea missäkin vaiheessa tarvittaisiin, sen perusteella kaikki tuli varmasti mukaan (toim. huom. Mitään todellakaan ei puuttunut).

Aamulla

Heräsin klo 6.30. Olin saanut ohjeet kevyestä aamupalasta, sillä kovaan suoritukseen olisi hyvä lähteä mahdollisimman tyhjällä vatsalla. Söin siis yhden kauraleivän, marjoja ja vähän kreikkalaista jugurttia sekä kupillisen kahvia (verrattuna: normaalisti syön proteiini-kasvispitoisen aamiaisen, esim. munakasta ja/tai lohta ja salaattia/tomaattia tai vaikka hapankaalia). Eipä silti, jännitti niin paljon, että kaikki tuntui suussa lähinnä sahanpurulta.

Aamutunnelmia kisapaikalta.

Sitten tukan laittoon. Pitkähiuksisilla tämä on oleellinen kohta päivän kisasuorituksen kannalta: uinnin jälkeen silmillä lähmöttävä tukka ei varsinaisesti mieltä ylennä (huom! eikä näytä kuvissa hyvältä). Pohjustus tehtiin edellisenä iltana, kun EN pessyt tukkaa (muuten menee niin liukkaaksi). Aamulla suihkuttelin tukkaan suolasuihketta, jota pito on varmasti taattu. Sitten tein kaksi tosi napakkaa ranskalaista lettiä -kokemukseni mukaan ranskikset pitävät kaikki hiukset kaikkein parhaiten kiinni rajussakin menossa. Lopuksi vielä vähän lakkaa pidoksi.

Kaikki olikin jo pakattuna, joten päälle kisavaatteet ja pitkähihainen lämmittelyä varten ja eikun menoksi. Pyöräilin kisapaikalle rentoa vauhtia, joten testailin vielä vaihteet, renkaiden paineet jne. Jalatkin saivat kevyttä lämmittelyä plus tärkeänä: kroppa pääsi purkamaan tekemiseen aamun aikana keräytynyttä jännitystä.

Kisapaikalla

Kisapaikalle saavuin 7.45. Teippasin pyörään numerotarran ja vein sen tarkastuksen kautta vaihtoalueelle omalle paikalleni. Vakoilin vieruskavereilta, miten kaikki systeemit kannatti laittaa vaihtoa varten, mutta päädyin kuitenkin omiin ratkaisuihin. Pyörä tankoon satulasta, kypärä satulan päälle, lasin takalokarin päälle (nämä toin itseasiassa hetken päästä, unohtui ensin päähän :) ). Kengät suoraan takarenkaan alle, sukat sujautusta varten rullattuna omiin kenkiinsä. Numerolappu kenkien alle viimeisenä puettavaksi (numeroa ei laiteta märkäpuvun alle).

Kavereita oli lähdössä klo 8 alkavassa perusmatkan kuntosarjassa, ehdin vielä katsomaan heidän lähtönsä ja jonkin aikaa uintia. Palasin vielä vaihtoalueelle (toin ne lasit) ja tein keskittyneesti pari mielikuvaharjoitusta täydellisestä vaihdosta. Tämä auttoi todella paljon, sillä vaihdot menivät sitten tosi tilanteessa aivan suunnitellusti, ilman turhia liikkeitä ja väsäilyjä.

Oma pyörä vaihtoalueella. <3

Mielikuvaharjoitteluun tutustuin jo aikoinaan kilpaillessani agilityssa (koirien rataestekilpailu) sm-tasolla. Siellä kävin aina kisaradat läpi mielikuvaharjoitteluna useampaan kertaan etukäteen, niin monta kertaa, että olin käynyt kaikki spekulaatiot mahdollisista tapahtumista. Lopetin aina ensimmäiseen suunnitelmaani täydellisestä suorituksesta. Toimii, voin kertoa!

Etsin sitten kisatoverini ja yhdessä katselimme kavereiden uintia, juttelimme suorituksista ja löpisimme niitänäitä. Tuntui tosi tärkeältä päästä vitsailemaan ja jutustelemaan, se rentoutti ja lievensi jännitystä. Antilla on kuitenkin yhden kisan vankka kokemus takanaan (eli 100 % enemmän kuin minulla!).

Puoli yhdeksän aikoihin kävin viemässä kamat säilytykseen, kävin viimeisen kerran vessassa ja söin yhden banaanin. Puin märkäpuvun vyötärölle asti päälle ja hengailin siinä, kunnes 8.50 vedin kaikki valmiiksi (puku ylös, lakki päähän, uimalasit kohdilleen), sain viimeiset tsempit kannustajilta (perhettä, ystäviä, tuttuja). Kävin järjessä uimassa muutaman vedon, kokeilin hengittämistä, tarkastin, että uimalasit pitivät vettä. Sitten vaan lähtöalueelle muutamaa minuuttia ennen starttia!

Pikkusen jännittää. Tyylin täydentää lakki.

Uinti

Katsoin lähtöpaikan oikeasta reunasta. Lähtö sujui melko hyvin, joskin meitä oli 170 lähdössä räpisköimään yhtäaikaa. Sain hyvän lähdön, joskin monoa tuli naamaan pari kertaa ja oman uimarytkin löytäminen vei aikansa. Tavoitteena oli päästä rantaan tyylillä millä hyvänsä, joten olin iloisesti yllättynyt, miten hyvin pääsin vapariakin uimaan. Pahin pelkoni jäädä viimeiseksi ei onneksi toteutunut, ja kun huomasin monen menevän rintauinnilla, käytin minäkin vapautta uimatyylin soveltamisessa. Kunhan pääsin etenemään, se oli tärkeintä. Vasta noin 170 metrin uinnin jälkeen tuntui ensimmäisen kerran, että voimat alkavat ehtyä. Rauhoitin tahtia ja keskityin hetkeksi hengittämiseen, jonka ansiosta loppu sujui hyvin. Kun viimeisen poijun jälkeen pääsi viimeistä sataa metriä uimaan, buustia tuli lisää; minä selviän tästä, miten mahtavaa!

Rantaan ja vaihtoalueelle pääsin sujuvasti, ei juurikaan pyörryttänyt ja hengitystä tasaamalla sain sykettä laskettua sopivalle tasolle. Vaihto meni täysin suunnitellusti, mitään säätämistä ei ollut. Jes!

Pyöräily

Pyöräily lähti käyntiin tosi hyvin. Pahimmin jännittämäni uinti oli takana, nyt aloin vain nauttia kisasta ja tekemisestä. Hymy levisi varmaan korviin saakka, kun tajusin, että saan tehdä tällaista! Kroppa toimii, mihinkään ei satu.... Muistin juoda tasaisin väliajoin (omassa pullossa vettä, hunajaa ja suolaa; vatsa ei kestä urheilujuomia)  ja poljin reippaasti. Huomasin, että hyvillä pyörillä kanssakilpailijat menivät ihan sujahtamalla ohi, mutta ei jäänyt harmittamaan!

Ekasta vaihdosta lähdössä. Uinti takana, voi onnea!

Pyöräilyn viime vaiheessa ajelin vähän aikaan pienellä vaihteella seisaaltaan, jotta jalat tottuvat paremmin juoksuasentoon ja maitohapot reisistä lähtivät liikkeelle. Valinta oli hyvä, sillä....

Tulossa kakkosvaihtoon. 

Juoksu

Vaihto pyöräilystä juoksuun meni niinikään tosi hyvin. Juoksukengäthän minulla oli valmiiksi jalassa, joten pyörä vaan tekineeseen, numerolappu etupuolelle ja menoksi. Jalat tuntuivat toimivan tosi hyvin, järkkärit huutelivat kannustavia kommentteja, että kevyeltä näyttää, lisää vaan vauhtia! Juoksua olin odottanut, tämä on minun juttuni! Kun kerran hyvältä tuntui, lisäksin vauhtia ja nautiskelin vaan! Ohittelin tosi paljon, mikä oli sinänsä kivaa; ei ohittelun itsensä vuoksi, vaan siksi että huomasin, miten hyvin oma kroppa oli yhdistelmäharjoitusten ansiosta tottunut toimimaan lajin- ja rytminvaihdoksesa.

Vaikka olin katsonut reitin kartasta, olin jotenkin ajatellut kääntöpaikan olevan kauempana. Hämmästyin, kun kääntöpiste tuli näkyviin, tässähän pitää ruveta juoksemaan! Kiristin tahtia, mutta se meinasikin sitten kostautua noin puolessa välissä paluumatkaa: palleaan alkoi pistää ja oikean jalan jalkapohjan kipu muistutti olemassaolostaan. Yritin rytmittää hengitystä, joka meinasi karata holtittomaksi vinkunaksi, se auttoikin vähän, mutta maali lähestyi. Kuulin pt-Maken äänen päässäni irrallisina katkelmina: "Kyllä pystyt. Vielä pystyt. Vahvuus: henkinen sitkeys. " Ja sitten mentiin.

Viimeisellä 500 metrillä annoin kyllä kaikkeni, se on sanottava. Taisi käydä päässä, että pitää sen jo pahalta tässä vaiheessa tuntuakin. Juoksi vaan, kannustus oli ihanaa ja musiikki soi. Maaliviivan ylitettyäni rojahdin maahan ja koitin kai hengittää vaan. Tein sen, pystyin ja annoin kaikkeni. Pitääkin tuntua, ja mielellään olla kovilla! Loppuaika: 1.21. Olen tosi tyytyväinen, tavoitteilin aikoja 1.30-1.45 :):)

Meni ehkä minuutti tai viisi tai puoli tuntia, nostin päätäni ja endorfiinit alkoivat ryöpytä. Oli niin siistiä, koko suoritus meni sujuvasti, mitään kamalaa ei sattunut ja ensi vuonna uudestaan, ehkä vielä pidemmälle matkalle!

Loppusanat

Tässä yhteydessä haluan esittää kiitokset oivallisesta valmennuksesta Kuntokeskus Huipun porukalle, jonka kanssa yhteistyössä Talentree (työpaikkani ja osaomistukseni) järjesti tänä vuonna Talentriathlonkoulun. Valmennus, vinkit ja tuki harjoitteluun ovat avanneet ovia, jotka muuten olisivat jääneet raottamatta.

Jännitti, pelottikin, mutta sitä suurempi onni itsensä ylittämistä! Kannustan kaikkia rikkomaan rajojaan aina silloin tällöin mutta säännöllisesti!

Talentriathlonistit maalissa: kiitos ja kumarrus! Kuvassa vasemmalta: Talentreen Antti Huuskonen ja allekirjoittanut, AD Kiivin Jukka Kekäläinen sekä Data Groupin Eric Valta. Jukka ja Eric kirjoittavat myös omaa Intoilijat- blogia.