Pakokauhua järvessä: märkäpukua testaamassa

Kun hätä on suurin, on apukin usein lähellä. Tähän lienee monta syytä, josta suurin on kaiketi se, että ihminen lopulta avaa suunsa ja pyytää apua. Kun nimittäin viimein sanoin ääneen, että tarvitsen märkäpuvun, mutta että mielellään hankkisin sen käytettynä (koska ensimmäinen kerta), kävi näin: ehkä ensimmäinen ihminen, joka kuuli toiveeni, tiesi jonkun joka oli luopumassa omastaan. Ja tämä joku sattui kuin sattuikin olemaan suunnilleen minun kokoiseni nainen. Universumi on kuulkaa uskomaton, oikeasti pitää olla tarkkana sen kanssa mitä pyytää... Vaikkei märkäpuku nyt varmaan vaarallisimmasta päästä toiveita olekaan.

Sain sitten puvun ystävällisesti sovitukseen ja eilen änkäsinkin pukua päälleni hyvän tovin. Onneksi minua oli varoitettu, että puvun tulee tiukka ja että päällepuvun tuleekin olla hankalaa. Muuten olisin varmasti todennut puvun liian pieneksi heti kättelyssä. Muru esitti vieressä koomista hahmoa vitsaillen kokovartaloehkäisyn kuntoonlaittamisesta ja pillihousujen päällekiskomisesta. Arvostin kovin, kun itsellä hiki vaan valui ja samaan aikaan piti varoa upottamasta kynsiä a)neopreeniin ja b)miehen selkäpiihin.

Opin tämän: tiukka puku menee parhaiten päälle siten, että puku käännetään kokonaan nurinperin, sitten lahkeista pistetään molemmat jalat ja vedetään pukua (nurinperin!) niin korkealle sääriä pitkin, kuin vain onnistuu (minulla noin puolisääreen). Sen jälkeen pukua aletaan rullaamaan päälle niin, että se kääntyy oikein päin sentti sentiltä ja asettuu samalla paikalleen. Sillä tavalla puku rullataan päälle kokonaan (persuuksissa otti tiukkaa, mutta vähän voimaa kehiin, niin johan plopsahti kohdilleen!). Ekalla kerralla ja tänäänkin vielä toisella kertaa tarvitsin apua puvun kiinni pistämiseen (vetskari takana, ja vaikka pitkä vetoketjun hihna onkin, niin en saanut kiskottua ylös asti itse. No, mies asialle jälleen kerran, ei tämä juhlakoltun vetskarin laitosta eroa sinällään. (Toim. huom. Pois sain koko puvun ihan itse. Ei tarvitse virnuilla siellä.). Tiukahkon kokemuksen perusteella päätin ostaa puvun itselleni.

Teräsmimmi. Ainakin melkein. 

Tänään sitten olin päättänyt mennä testaamaan pukua tositoimiin, eli uimarannalle koko perheen voimin, sanoi tai paistoi. No ensin satoi, mutta lopulta paistoi eikä yksikään jmukanaolija esittänyt poikkipuolista sanaa. Alle uikkari ja sitten taas vääntelehtimään ja kääntelehtimään pukua päälle. (note to self: ennen kisaa, varaa aikaa!!!). On todettava, että vaikka kyseessä oli vasta toinen kerta, puku meni päälle jo hiukan sutjakammin! Mitäs sitten, kun otan käyttöön erään teräsmiehen vinkin baby oilin käytöstä. Hah, sittenhän sujahdan pukuun kuin silakka suolapurkkiin. Ei mitään hätää siis.

Aurinko paistoi tässä vaiheessa jo tosi kuumasti, joten olo oli puvun sisällä makkarankuoressa jokseenkin tukala. Ehkä edellämainittu olotila edesauttoi rivakkaa suoriutumista veteen, vaikka heinäkuun hellevesistä ei ole ainakaan tuolla Itkonniemellä tietoakaan. Lasit päähän ja nenärengas paikalleen (joo, en osaa kroolata ilman, MUTTA tunnollisesti harjoittelen jokaisella uintikerralla ilmankin), sitten olin valmis uimaan kilsan. Paitsi....NOT!

Puolessa välissä päivän hikisintä urakkaa: neopreenia päälle!

Kun laskin pään veden alle, minuun iski kertakaikkinen pakokauhu. Vesi oli pimeää, sameaa, kamalaa, henki ei kulkenut, joka paikasta puristi ja koko keho meni ihan kipsiin. Jalat pohjaan ja hengittelemään, muu ei auttanut. Hämäsin sitten kaikkia muita rannalla olijoita säätämällä uimalaseja uuteen uskoon kaikessa rauhassa (note to self: seuraavalla kerralla kannattaa muistaa poistaa meikit ennen uimista. Ripsiväri ei tunnu hyvältä kun hieroo silmiä). Hämäys onnistui, mutta lopulta ei auttanut muu kuin koittaa uudelleen. Sama tulos.

Tyyli ennen kaikkea. Jos haluaa rantakuntoon, niin märkäpuku silottelee näkyvimmät kurvit. Uimalasit viimeistelevät tyylin. (Pitäiskö perustaa tyyliblogi kuitenkin?)

Alkoi jo itkettää, eikö minusta olisi uimaan edes pikamatkaa Kuopion triathlonilla? Juuri pari päivää sitten haaveilin osallistumisesta ensi kesänä Joroisissa puolimatkalle, ja nyt en pystynyt ottamaan muutamaa vetoa järvivedessä pelkäämättä, että henki ei kulje tai vielä pahempaa: ENTÄ JOS NÄÄN VAIKKA KALAN?

Jostain ameebaksi muuttuneen aivosolun takaa nousi häilyvä muistikuva kellumisharjoituksista, joita talentriathlonkoulun harjoituksissa talvella tehtiin (uimahallissa, ei näkynyt kaloja. Vain sukeltajia.). Varovasti aloin kelluttelemaan, hengittelemään, katselemaan pilviä ja sitten toisinpäin, sitä sameaa, kaamean kelmeää vettä. Kaloja ei näkynyt, vain epämääräisiä partikkeleja. Ajatus alkoi vähän kulkemaan, huomasin puvun kelluttavan aika hyvin. Kellunta-asennosta otin muutaman varovaisen vedon. Onnistui, ja pari lisääkin. Sain otettua jo happeakin ihan hyvään tyyliin. Huomasin polskuttelevani vimmatusti, josta päättelin puvun pitävän kintut automaattisesti lähellä pintaa.

Tässä askel on vielä päättäväinen, tulevat kauhut ovat vielä edessä. Auringonpaisteisella rannalla ei voisi ikinä arvata, millaisia kauhuja veden alla piilee. 

Loppujen lopuksi sain uitua varmaan 4 tai 6 kertaa parikymmentä metriä. Ei kehuttavaa, mutta alun pakokauhun jälkeen ihan kelpo tulos. Näytin kuulemma rannalta käsin tosi ammattilaiselta -tässä syy, miksi miestä tarvitaan mukaan. Rohkaisua aina kaivataan. Tässä vaiheessä päätin luopua märkäpuvusta (sain itse pois päältä) ja kävin viemässä sen rannalle ruikuttamaan. Pyörrytti aika paljon vedestä noustessa, miksihän?

Kävin vielä uimassa pari kertaa parikymmentä metriä ilman pukua, ihan vain jotta tulisin paremmaksi kaveriksi järviveden kanssa. Ei se varmaan enää kauhean ammattilaiselta näyttänyt, mutta pysyinpähän pinnalla. Se olis tavoitteenakin kolmen viikon päästä, tulla omin tolpin järvestä... Vielä siihen on tehtävää!