lauantai 5. syyskuuta 2015

Puolimaratonilla henkilökohtainen ennätys!

Nyt se on ohi, ja olen aivan fiiliksissä! Puolikkaalla tuli uusi henkilökohtainen ennätys ja mikä parasta, todellakin annoin kaikkeni!

Alusta asti juoksu kulki mainiosti, oli vaan niin siistiä juosta! Kroppa toimi, juoksu oli helppoa ja hiki virtasi. Ensimmäiset rankemmat jaksot tulivat Savilahden ylämäessä, kun jäin hyvän peesin jälkeen yksin juoksemaan. Lisäksi napeista tuli niin luvattoman huono biisi siihen kohtaan, että revin musat pois korvista :) Sitten lähti taas kulkemaan, mikä mainiointa.

Päivän letti: S-kirjaimen muotoinen :)



Puolen välin jälkeen tuli eteen ongelma, joka lienee tuttu juokseville, synnyttäneille naisille. Ylämäet ja tasaiset menee ihan ookoo, mutta alamäessä, kun pitäisi antaa rullailla rennosti, muistuttavat lantionpohjat lihakset tärkeydestään (ja pahimmassa tapauksessa puuttumisestaan/heikkoudestaan). Aikani pähkäiltyäni päädyin Haapaniemellä minibajamajapysähdykseen, jolla asia ratkesi ja taas mentiin. Arvelin, että se parikymmentä sekuntia oli sen väärti, että loppumatkan pystyi keskittymään epäolennaisuuksien sijaan juoksemiseen.


Alussa mainitsin, että annoin todella kaikkeni. Mistä sen tietää? No, 18 kilsan kohdalla tuli aivan järkyttävä kramppivälikuolema. Oikea kylki veti ihan mykkyrälle, niin etten henkeä saanut. Siihen asti olin juossut keskivauhtia 4.30 - 4.40/km, mutta nyt kiipesin Itkonniemenkatua ylöspäin lähes nelinkontin ja tein syvällistä tuttavuutta rajojeni kanssa. "Kipu on vain tunne" on laiha lohtu siinä vaiheessa, kun yökkii puskassa eikä saa henkeä. Päätin kuitenkin, että minun rajani ei tule vastaan tässä. Hölläsin, hengitin, venytin kylkeä. Vielä Pohjolankadun alamäki tuntui todella vaikealta, mutta juomapisteen urheilujuomakulauksen jälkeen sitten alkoi helpottaa ja juoksu taas rullata. Olisiko nestehukka voinut aiheuttaa tuollaista? Oli kyllä aika kuuma juosta, enkä malttanut juoda aiemmilla pisteillä kuin suullisen kerrallaan.

Aamupalatankkaus


Jalat toimivat aika hyvin koko matkan, mistä olin iloinen. Myös loppumatka (ehkä viimeiset 1,5, kilsaa) rullasivat taas paremmin ja sain tehtyä hyvän loppukirinkin (tai se tuntui hyvältä, näky on voinut olla jotain punaista ja hikistä raahautumassa kohti maaliviivaa). Maalin jälkeen saikin sitten vaipua kontilleen ja olla olematta yhtään mitään jonkin aikaa. Odotella vaan, että saa happea ja hyvänolon hormonit alkavat ryöpytä.

Loppuaika 1.42 oli todellakin odotuksiani parempi! Ajattelin, että jos kaikki menee nappiin, 1.50 on hyvä tähtäin. Mutta sitten vaan juoksin, enkä jäänyt jumiin kellon lukemiin, jä näköjään hyvin meni. Aiempi, ehkä neljän tai viiden vuoden takainen ennätykseni 1.43 ja rapiat meni siis minuutilla rikki, ja jos miettii missä kunnossa tässä välissä olen käynyt, niin nyt ollaan hyvällä tiellä! Hyvänä vertailupohjana mielestän kesän kehittymiselle toimii se, että talentriathlonkoulun lopputestien laktaattiosiossa juoksin kovimman kilsan aikaan 4.30. Siis yhden kilsan! Nyt menin keskimäärin samaa vauhtia kuitenkin 18 kilsaa :).





Nyt aion syödä ja nautiskella fiiliksistä illan ja huomisen. Palautumista seurataan parhaillaan first beat- mittarilla viime yön, tämän päivän ja ensi yön, sekä vielä su-ma- yön ajan. Saan siis ensiarvoisen tärkeää dataa siitä, miten kroppa alkaa palautua suorituksesta. Tätä tietoa käytetään myös apuna harjoittelun seurannassa ja säätämisessä ensi talven aikana. Koska kuten Erkka Westerlund on joskus kuulemma tokaissut, on tärkeämpää seurata palautumista kuin pelkkää kehittymistä. Koska jälkimmäistä ei ole ilman edellämainittua.

Ensi viikolla aletaan sitten katsella kohti uusia tavoitteita!

PS. Matkalla näin monia tuttuja juoksijoita, ja samoin kotiin päin pyöräillessä. On ihan mahtavaa, miten juoksu yhdistää! Ja tyylejä on yhtä monta kuin on juoksijaakin, mutta kaikki tulevat yhtä lailla supertsemppiasenteella kohti maalia! Jee, hyvä kaikki juoksijat!

3 kommenttia:

Anna palaa, beibi!