Rajoista ja rajoituksista

Rajoja on monenlaisia: henkisiä ja fyysisiä, omia ja muiden. On tärkeää tunnistaa niiden olemassaolo ja vaikutus omaan toimintaan, sillä tiukka suhtautuminen ja rajoittaminen tietyn asian suhteen saattaa kertoa karua tarinaa jonkun muun oleellisen tarpeen tyydyttämättä jäämisestä. Se ei ole kuitenkaan helppoa; pidämme helposti perusoikeutenamme haluta paljon ja saada kaikkeamulleheti. Se on kuitenkin vaarallista; rajattomuudesta syntyy helposti turvattomuutta, jossa rajattomuuden seuraukset ovat usein negatiivisia. Esimerkki käytännön elämästä:

Ruokaa on tarjolla yli äyräiden. Kaupat ovat täynnä mitä herkullisempia ja helpompia vaihtoehtoja tyydyttää mielihalujamme. Kauppoja on joka kulmalla, joten sinne päästäkseen ei tarvitse ponnistella fysiikkaansa uhmaten. Lisäksi kaupat ovat aina auki ja siten urbanisoitunut kansakuntamme on vailla balanssia kulutuksen ja saannin suhteen. Ruokaan, ravintoon ja syömisen kulttuuriin kumuloitunut kulutuksen kasvu on tullut jo joitain vuosia sitten pisteeseen, jota nykyisin kutsutaan trendikkäästi hyvinvointibuumiksi. Rajattomuuden hinta on ollut mitä erilaisempian ruokarajoitusten määrän kasvu sekä yksilötasolla että suurempana länsimaisena trendinä. Valtavaa tarjontaa ja omia mielihaluja koetetaan epätoivoisesti hallita rajoittamalla valittavissa olevien vaihtoehtojen määrää erilaisin kielloin, kurein ja säännöin. Kuten ilmiöt yleensä, tämäkin on ruokkinut bisnestä: kun rajoja ei osata asettaa itse, niitä haetaan ulkoistettuna PT:ltä, ravitsemusvalmentajalta tai vaikka itsepätevöityneeltä nettigurulta. Ja miksipä ei; hyvinvointibuumilla on eittämättä ainakin välilliset hyvät vaikutukset yksilöihin ja pitkässä juoksussa suurempiinkin ryhmiin. Juurisyy vaan jää monelta kohtaamatta.

Oltiin viikonloppuna siskon kanssa syvällisissä keskusteluissa ja iloisissa burleski-tunnelmissa. Tunneskaala oli laaja, esitykset rajojarikkovia ja sinällään omaa ajattelua laajentavia.  

Miten ne rajat sitten osattaisiin tunnistaa? Sitä ei juurikaan opeteta koulussa ja harvempi vanhempikin taitaa kasvattaa lapsiaan tunnistamaan omia rajojaan rajoitusten sijaan. . Itse ainakin tunnustan, että rajoituksia kyllä piisaa (älä tee sitä tai tätä)... Suurin työ tuleekin mitä luultavammin tehtäväksi aikuisiällä, kun omat arvot ja syvät tarpeet elämässä ovat jotakuinkin selvillä. 

Rajojen asettaminen tulisi nimittäin aina aloittaa rakkaudesta käsin. Ruokaesimerkki on tässä taas helppo ja konkreettinen: vain ihminen itse tietää, mikä määrä ja mitä ruokaa saa hänet voimaan hyvin pitkällä ja lyhyellä aikavälillä. Kun tietää ja hyväksyy tämän, käy hyvinvoinnin ja painollisen balanssin ylläpito helpoksi. Silloin on helppo määrittää itselleen rajat: koska välitän itsestäni niin paljon, että haluan minulle hyvää, teen näitä valintoja. Tällöin ei keskitytä siihen, mitä ei syödä. Sen sijaan halutaan täysillä keskittyä siihen, mitä valintoja halutaan tehdä. 

Jokainen ihminen voi oppia omat rajansa niitä tutkimalla ja luopumalla ulkopuolisista käsityksistä ja niiden orjallisista rajoituksista. Voihan olla, että kulttuuriset normit eivät ole ainoita oikeita juuri sinulle. Elämä on seikkailu, jonka aikana ehtii kyllä kokeilla kaikenlaista ja etsiä itselleen sopivimpia vaihtoehtoja. Ja vaikka rajat olisivatkin tunnistettu, niin pikkuhedonismi silloin tällöin lienee kuitenkin sallittua? Ranskalainen paradoksi hyvinvoinnista ja onnellisuudesta paneutuukin antaumukselliseen nautinnon kokemiseen elämässä ylipäätään painottamalla kuitenkin laatua ja aitoa mielihyvää määrän ja korvikkeen sijaan. 

Mitä ulkopuoliseen avun tarjoamiseen tulee, ovat ammattilaiset oivaksi avuksi esimerkiksi hyvinvoinnin suhteen, kun omia rajoja ryhdytään etsimään tai jos omat tavoitteet liittyvät arvopohjaisesti kehittymiseen hyvinvoinnin saralla. Itse olen kokenut PT-projektit valtavan hyödyllisiksi, sillä haluan oppia jatkuvasti uutta, kehittää omaa kuntoani ja testailla fyysisen toimintakyvyn rajoja. Esimerkiksi PT-Markon oma arvopohja on hyvin vahvasti yksilöllisen valmentamisen kannalla. ruokaohjeita ei voi yleistää eikä myöskään valmennusohjeita. PT-suhde on aina yksilöllinen, jossa ravinto- ja harjoitusohjeita säädetään yksilöllisen kehittymisen mukaan. Pitkäkestoisten tulosten aikaansaaminen vaatii valmennettavan oppimista pussikeittopikadietin sijaan. 

Sama pätee muihinkin elämän osa-alueisiin. Kun tunnistaa omat tarpeensa, on helppo tehdä tietoisia valintoja niiden pohjalta, olivat ne sitten kulttuuriperimällisesti ortodoksisia tai eivät. Mikä sopii itselle ei välttämättä sovi toiselle, siinä missä samat silmälasit eivät tuo selvänäköisyyttä kahdelle sokaistuneelle. 

Mitenkäs sitten sama asia olisi hyödynnettävissä vaikkapa työelämään? On olemassa työpaikkoja, joissa asioita nimenomaan kielletään, rajoitetaan. Sallittua on lähinnä se, mikä ei ole erikseen kiellettyä. Työskennellään siis rajoitusten sallimassa viidakossa. Vaikka aikomus kieltojen taustalla olisi hyvä, tuo käytäntö kuitenkin työntekijöille lähinnä pelkoa ja turvattomuutta: epävarmuutta siitä, mitä milloinkin saa tehdä. Mitä päätöksiä saa tehdä? Usein sitten jätetään tekemättä ja kysytään jokaista risausta johdolta. Mutta mitä jos yrityksen johto päästäisi irti omasta pelostaan ja hallinnan sijaan koittaisikin alkaa luomaan kasvun ja kehittymisen edellytysten kulttuuria: tunnistettaisiin porukalla työntekoon ja sen vaikuttavuuteen liittyvät arvot ja niiden toteutumiseen liittyvät tarpeet ja annettaisiin työntekijöiden tehdä oma parhaansa niiden sallimissa rajoissa. Mitä luulet, mitä tapahtuisi? 

Ota hetki, ja mieti mitä nämä esimerkkien kautta kerrotut asiat tarkoittavat omalla kohdallasi. Apukysymyksinä voisivat toimia esimerkiksi seuraavat: mitä kieltoja huomaat elämässäsi? Missä asioissa olet ehdoton? Onko kyse arvoista vai kieltäytymyksestä? Rajoista vai rajoituksista, jotka luot itsellesi pitääksesi pääsi kasassa/paletin kohdillaan/jonkun muun tyytyväisenä? Mieti sitten, mikä voisi muuttua? 

Voisiko elämä olla hiukan herkullisempaa? Täydempää ehkä. Sisällöltään rikasta. Vaikka nyt taikka aina, ja eri painotuksilla eri elämäntilanteissa.