Mukavuusalueen rajat ylitettiin taas; tällä kertaa Intiassa

Olin viime viikon konferenssireissulla Intiassa. Tämä oli ensimmäinen kertani Intiassa, ensimmäinen kertani konferenssissa ja ensimmäinen akateeminen presentaationi. Paljon ensimmäisiä kertoja siis tällä matkalla! Olin (taas kerran) pahasti oman mukavuusalueen ulkopuolella, mutta huomaan taas kasvavani ihmisenä moneen suuntaan (intialainen ruoka on ihan älyttömän hyvää).

Olimme Delhissä, ja reissusta pari päivää meni aika tiukasti konferenssissa. Pääsimme onneksi vierailemaan myös Delhin vanhassa kaupungissa, shoppailemaan mausteita ja teetä, sekä ajelemaan vähän riksalla.  Aurinko olisi paistanut pilvettömältä taivaalta, jollei valtavan paksu savusumu olisi peittäinyt kaupunkia kuplan lailla. Sumu oli ihan uskomatonta; pakokaasuista ja roskien poltosta syntyvät pienhiukkaset muodostavat nimittäin sumuverhon, joka himmentää auringon, vaientaa tuulen ja näkyvyyden, maistuu suussa ja haisee nenässä koko ajan. KOKO. AJAN. Paikallisen uutislehden mukaan tilanne on heidän omallakin asteikollaan katastrofaalinen. Kun näkee kaiken tämän, oma vihreällä sähköllä palavien valojen sammuttelu tuntuu jokseenkin turhauttavalta. Mutta voiko antaa periksi? Jos kaikki antaisivat periksi, maapallo olisi menetetty. Jokainen voi tehdä jotakin, pienestä kasvaa suurta.

Aurinkoinen päivä Delhissä. Hotellin kahdeksanne kerroksen ikkunasta savusumukerroksen erotti heti, ja se paheni päivä päivältä. Kuvassa aurinko siis paistaa pilvettömältä taivaalta.... 

Yhteiskuntarakenne ja kulttuuri on Intiassa niin erilainen, etten oikein tiedä mitä kertoa tässä. En myöskään ole tiennyt yhtä vastausta, miten kertoa Suomesta täkäläisille. Miten kuvata ensimmäisenä mieleen tulevia juttuja; puhdasta ilmaa. Yksin tai pienissä perheissä asumista. Siisteyttä, puhtautta. Supermarketteja. Oman tilan tarvetta. Tiukkoja sääntöjä, lakeja, poliiseja ja viranomaisia. Kylmät faktat sijainnista ja väkimäärästä ja lyhyestä historiasta tuntuvat latteilta ja turhilta. Suomen konsepti on niin erilainen. Itsenäisyyspäivänä tätä onkin tarpeellista sekä herkullista pohdiskella. Mikä tekee sen Suomen, josta olemme niin ylpeitä? Olisiko Suomi Suomi, jos siinä olisi jotain erilaista? Arvelen vastauksen olevan kullekin erilainen, mutta onkohan meillä sisun lisäksi muita kansallisia arvoja, jotka rakentavat yhteiskunnastamme sellaisen kuin se on ja josta –kaikesta huolimatta- tunnemme ylpeyttä ja yhteenkuuluvuutta. Ainakin tänä yhtenä päivänä. Minua kiinnostaa nyt valtavasti se, olemmeko tänä päivänä tekopyhiä ja jeesustelemmeko suotta? vai pystymmekö allekirjoittamaan ne tänään esille nostamamme ja meidät ylpeiksi tekevät asiat joka ikinen päivä vuodesta? Itse en pysty antamaan yhtä ja oikeaa vastausta edes omasta puolestani. Mutta sen psytyn sanomaan, että kunnioitan yhden tänä aamuna poisnukkuneen sotaveteraanin Toivon uhrauksia silloin lähes sata vuotta sitten. 

Työmoodissa konferenssissa. Tutkimus herätti paljon kiinnostusta ja keskustelua. Useat suosittleivat heti kääntämään nettisivut kansainvälisiksi, aiheella ja varsinkin lähestymistavalla voisi olla kansainvälistä kiinnostusta heti. 

Maassa maan tavalla. Intialaisessa illassa käytettiin turbaaneita, syötiin ihan mielettömän hyvää intilalaista ruokaa ja päästiin tanssimaan bollywoodia ja perinteisempiä paikallisia tansseja. Ihan mielettömän hauska ilta :)

Reissun aikana aloin kaivata tuoretta ruokaa epätoivoisesti. Minut oli peloteltu puolikuoliaaksi vatsataudilla, joka täältä yleensä tuodaan tuliaiseksi, joten söin vain kuumennettuja ruokia. Ruoka on mielettömän hyvää, varsinkin kasvisruoka, mutta haaveilin suuresta kulhollisesta rapeaa, vihreää salaattia erilaisilla lisukkeilla. Tottumus on vahva pakko. Eilen sitä sitten sai kotona, ja kyllä oli onnellinen nainen ruokapöydässä J

Kun ollaan niin syvällä epämukavuusalueella, on hyvä pitää mukana edes pienen pieni pala tottumusta, johon voi mielessään ankkuroitua ja missä voi ladata akkujaan. Minulle se pieni hetki oli kuntosali perjantaina aamulla. Kolme päivää käytännössä liikkumatta (joka paikkaan mennään bussilla tai riksalla ja seminaarissa istutaan) alkoi kiristää ruuvia, joten heräsin aikaisin ja etsin hotellin kuntosalin. Mieletöntä; samat laitteetkin kuin Huipulla J Turvallisuustankkaus 40 min juoksutreenillä ja keskivartalojumpalla tuli siis tarpeeseen ja latasi tarmoa omaan presentaatioon (joka meni tosi hyvin, sain rohkaisevaa palautetta ja kannustetta jatkaa tutkimusta).

Luulen, että matkan käsittely omassa mielessä jatkuu todella pitkään. Kulttuurishokki puolen vuorokauden aikana turvallisesta, loskaisesta Suomesta hulluna pyörivään, sykkivään ja sumuiseen Delhiin on valtava. Tuntuu, että kaikkea ei voi ottaa vastaan näin lyhyellä aikaa.