Paremmaksi tulemisen tahto ja pelko

Oli synkkä ja myrskyinen Tapaninpäivän ilta. Päivällä oli vedetty oikein koko lisätyn perheen voimin kunnon treenit, syöty hyvin ja päästy aikuisten kesken vähän viihteelle. Siitä se sitten taas lähti, ajattelu. Olosuhteet olivat sille otolliset hyvän viinin ja keskusteluun taipuvaisen seuran lisäksi.  Sama kaava on nimittäin toistunut ennenkin: ensin hyvä treenikausi, sitten palautusviikko, jonka lopulla pääkoppa alkaa käydä niin kierroksilla, että on pakko alkaa ajatella järjestelmällisesti.

Toistaiseksi parempi

Tapaninpäivänä tuli puhetta toisena olemisesta parisuhteessa. Teema tuntuu putkahtelevan esiin sieltä ja täältä, milloin liittyen huomion häviämisestä lapsilleen (usein isät pikkulapsivaiheessa), parisuhteissa toisille osapuolille tai semisinkkuna toisen osapuolen valitessa perheensä aina uudelleen ja uudelleen. Häviäminen missä tahansa tilanteessa hajottaa toiseksi jääneen aina tunnetasolla; joko se verhotaan armottomaan ketutukseen tai rämmitään surun suossa oikein antaumuksella. Jalo kilpailu on varattu kunniakkaille ihmisille, joille itse kisailu on tärkein, ei suoraan lopputulos.Ja ehkä silloinkin tunnetason haavat sidotaan armollisella hymyllä voittajaosapuolelle?  Jos oikein tutkiskelen syövereitäni, on todettava, että minulle tärkeintä ei ole voitto, eikä edes omakohtaisesti sitä kohti käyty kisa. Itse asiassa kisaaminen ei minua juuri kiinnosta, haluan vain osata todella hyvin mitä sitten teenkin. Haluan olla koko ajan parempi kuin viimeksi. Mielenkiintoinen havainto sinänsä, muttei ehkä kuulu varsinaisesti tähän.

Pimeää, kylmää ja vähän lunta. Mutta kyllä se jo nyt valostuu!

Takaisin päivän tematiikkaan liittyen:  olen lukemassa kirjaa (Valkoisen pilven maa), jossa päähenkilö (nainen) päättää vuosien yrittämisen jälkeen hankkiutua raskaaksi omin neuvoin. Miehestä eroaminen ei tule kyseeseen, niinpä hän päättää hankkia lapselleen hedelmöittäjän jostain muualta. Hän ottaa ohjat käsiinsä ja toimii salanpäiten, koska ei halua erota miehestään. Tarinan luonteeseen kuuluvasti nainen rakastua päsähtää lapsensa hedelmöittäjään, ja parisuhteessa aviomies jää toiseksi mieheksi. Olen ilahtunut kirjan esittämästä naiskuvasta; kerrankin nainen ei ole se lapanen, jonka elämästä päättävät miehet, vaan hän ottaa ohjat omiin käsiinsä tässä asiassa ainakin. Olen siis uinut aika syvissä teemoissa viime päivinä, mutta onhan se antoisaa välillä. Vai mitä sanotte seuraavasta:

On vielä olemassa yksi toiseksi tulemisen variaatio; toiseksi tuleminen itselleen. Tässä minä olen erityisen kunnostautunut vuosien kokemuksella. Ilmiön tunnistaa monenlaisesta erilaisesta käyttäytymisestä. Voi esimerkiksi uohtaa huolehtia itsestään eikä huomio omia tarpeitaan. Ei ehkä arvosta itseään ja siten voi olla ennenkuulumatonta ymmärtää, että joku muu voisi arvostaa ihan sellaisenaan.  Voisiko ilmiö näkyä myös siinä, ettei uskalla koittaa voittaa itseään? Ettei tule edes yrittäneeksi täysillä, kun pelkää niin kovasti häviävänsä? Mieluummin löperöityy joko kilvoittelussa itseään tai toisia vastaan, mieluummin heittää pyyhkeen kehään kuin ottaa riskin häviämisestä. Tai minun tapauksessani huonompana olemisesta. Tämähän on järjellä ajateltuna silkkaa typeryyttä. Eihän voi onnistua, jollei edes yritä?

Buustilla paremmaksi

Omalta osaltani tunnistan tämän helposti esimerkiksi urheillessa. Kun teen kovempaa treeniä vaikka salilla tai Puijon portaissa, aina välillä teen havainnon, että lihaksia jännittämällä pääsee huimasti kovempaa (Ihanko totta?!). Joskus pienikin juttu riittää, ja saa taas uuden buustin aikaiseksi. Tänään esimerkiksi olimme Suvikuntoon-aamutreeneissä PT-Markon ja Sisublogin Suvin kanssa. Marko oli suunnitellut räätälöidyt treenit kummallekin, minulle keskikroppaa ja Suville selkää kaikilla herkuilla. Oma treeni meni ihan hyvin, lähinnä olin onnellinen, ettei viikon jatkuneet vatsavaivat enää kiusanneet. Sain taas testailla täysin uusia liikkeitä, kyllä luulen keskikropan huomenna tietävän taas tehneensä :) Siinä sivusilmällä oli aikaa seurailla myös toisen Suvin pakerrusta, ja miten Marko häntä ohjasi ja tsemppasi omien voimien yli ja vielä lisää. Valmentajasta ja treeniseurasta saa kyllä superpotkun persuuksille, jos itse meinaakin löperrellä tai ihan tietoisesti luulee voimiensa jo loppuvan. Näinhän se nimittäin ei koskaan ole. Aika paljon on voimia vielä jäljellä sen jälkeen, kun tietoinen mieli anoo lopettamaan. Kertoo nimimerkki Kokemusta on. Voisiko sama päteä tahdonvoimaan tai järkeen, mielipuoleen?

(Vink vink, jos epäilee parempaan elämään tähtäävien uudenvuodenlupausten kestävän omalta kohdaltaan noin 2,5 viikkoa, pienryhmävalmennus voisi olla juuri sopiva puuttuva palanen tahdonvoimaa kasvattamaan! Tsekkaa vaikka Huipun sivuilta :) Itse en enää oikein haluaisi olla ollenkaan ilman, siksi tämä välihuomautus!)

Urheillessa siis uskallan jo venyttää omia rajojani aika usein -epäonnistumisen uhallakin. Olen kuitenkin ihan surkea tunnepuolen käsittelyssä! Aiemmin olen huomannut yhtäläisyyksiä urheilun ja ajattelun muuttamisen, kehittämisen ja tutkailun välillä, löytyisikö analogiaa tälläkin saralla? Viimepäivien toiseksijäämiskeskustelussa päästin pohdinnan jälkeen suustani, etten ikinä voisi jäädä toiseksi naiseksi. Viittasin sillä siihen, että olen tosi vahvatahtoinen, päämäärätietoinen ja haluan elämässäni myös rakastaa samalla tavalla, villisti ja yli rajojen.  Täysillä.

Tunnevamma tahtotilan edessä

Viimeisin oivallus sattui tänään salilta kotiin tullessa. Olenhan minä helposti toinen nainen itselleni lähes jatkuvasti. Kaikilla edellämainituilla tavoilla. Oivallusta seurasi ihan jäätävä suivaannus. Mikä siinä on niin vaikeaa? Mikä muka on niin pelottavaa siinä, että yrittäisi ihan täysillä (senkin uhalla, että epäonnistuu?), tuntisi ihan täysillä (senkin uhalla, että saattaa sattua joskus myöhemmin) tai vaikka tekisi jotain järjetöntä välillä ihan siitä syystä, että se on minusta kivaa ja koska haluan?

Tätä kohti mennään! Ihan kohta on kesä ja Suvikunto-kelit odottelevat nauttijaansa!

Tämä sama kysymystulva hiukan eri näkökulmista on jatkunut kohta kolme vuotta, ja silti palaan aina takaisin tähän samaan. Haavoittuvuus on tosi pelottavaa. Vapaaehtoinen itsensä altistaminen sille olisi suorastaan järjetöntä. Vituttaisi, jos sitten sattuisikin. Ihan niinkuin ennustin,