Pink Sweetie Raw Cupcakes

Olen katsonut Koko Suomi leipoo-ohjelmaa silmä pinkeänä koko kauden. Ohjelmahan on sinänsä tosi huono (tönköt tuomarit ja juontaja sekä vehnäpohjaiset leipomukset joita en kuitenkaan koskaan tee, nyt alkuun pari argumenttia mainitakseni). Mutta silti: mikä näpertelyn ihanuus! Minusta on tosi rentouttavaa ja maagista seurata, kun joku väkrää jotain antaumuksellisesti. Keskittyy oikein ja tekemisestä saattaa kuulua pieni ääni... Ehkä siksi tykkään ihan hirmuisesti monesta yrittäjästä; he ovat NIIN täysillä oman asiansa kimpussa! Aivan kerrassaan mahtavaa. Melekosta, sano savolainen.

Cupcakeseja raakana. Tarkoituksella. Tositarkoituksella.

Kyseisestä ohjelmasta inspiroituneena halusin leipoa cupcakeseja. Tilanne oli "yksin kotona kolmin", eli yksin kotona kahden lapsen kanssa, systeri jälkikasvuineen tulossa yökylään (<3). Pistin hirvipaistin uuniin (oodi hirvelle: vasan paisti paahtoversiona vie kielen ja mielen mennessään ja on sarjassamme älyttömän helppo valmistaa, äärimmäisen herkullinen syödä ja lihakset tykkää protkuista!) ja etsiskelin näppärää raaka-jotain-ohjetta.

Löytyi oheinen, klik, josta sitten sovelsin vaaleanpunaisen fiftarilookkiin sopivan version (koska meillä on keittiössä ralliruutulattia, mintunvihreät seinät ja kuvassakin näkyvä vaaleanpunainen radio, eli leivottavan piti sopia sisustukseen). Varoitan tässä vaiheessa, olen leipojana ja kokkailijana vähintäänkin suurpiirteinen, ajattelen leipomiseen laitettavan rakkauden kuittaavan pienet huolimattomuudet. Olen kuitenkin yrittänyt tähän kirjata todenmukaiset määrät. Melkein. Lähes ainakin. No, hyvää siitä tulee joka tapauksessa!

Leipominenhan on luova harjoitus jos mikä, eli ylläoleva pätee meikämimmin kohdalla. Osuu kuin nyrkki päärynäpalloon.

Pink Sweetie Raw cupcakes (n. 10 kpl)
2,5 dl mantelijauho
4 rkl raakakaakaojauhe
2 rkl hunajaa
2 rkl kookosöljy
0,5 tl laadukas suola

Täyte:
n. 1,5 dl jähmetettyä kookoskermaa
n. 1,5 dl jäisiä mansikoita
1 tl aitoa vaniljajauhetta
ripaus (soija)lesitiiniä
2 rkl kookosöljyä
(hunajaa, jos haluat makeamman täytteen)

Sekoita kaikki taikinan ainekset, pyörittele kookosöljyisin käsin palleroiksi ja painele muffinssivuokien pohjalle. Tee keskelle reilu kolonen. Laita hetkeksi jääkaappiin jähmettymään.

Tee täyte, surauta blenderillä tai sauvasekoittimella ainekset sekaisin ja lusikoi taikinamassan päälle kolosiin. Syö loppu täyte parempiin suihin joko heti tai seuraavana mahdollisena hetkenä. Laita muffinit vähintään tunniksi jääkaappiin ennen tarjoilua. Lusikka auttaa syömisessä. (Luolanaiset voivat syödä suoraan vuoasta. Kivikaudella etenkin nuo valkopilkkuiset olivat suosittuja.)

Vieraiden (tai siis ei niin vieraiden, sanotaanko nautiskelijoiden, skaala 2,5-3x-vuotta) kuvailu ensimmäisten maistiaisten jälkeen oli "taivaallista". Että siitä vaan leipomaan, tämän helpommaksi EI VOI mennä!

Perjantain synnit ja lauantain sovitus: nyrkkeily naisen tiellä pitää

Kuinkahan moni tunnistaa sen vaaran, jonka viikonlopun läheisyys aiheuttaa? Jos viikon on pysynytkin ruodussa ja jumpannut niin että rasva tirisee, on perjantai ja viikonloppuvapaiden alkaminen syy syödä syödä ja syödä! "Olen ansainnut tämän, ja onhan nyt viikonloppu ja vapaus!"

Vapaus mistä, omasta itsestäkö? Olenko ansainnut siis mätöstämisen, mahanpurut ja järkyttävän turvotuksen? Kylläpä minä itseäni arvostankin! Ihan samalla tavalla minä olen viettänyt perjantaita vuositolkulla. Tänä syksynä vielä koko Vain elämää-kauden ajan ohjelmassa oli jakso ja ISO karkkipussi, kun lapset saatiin nukkumaan. Oi rentoutta (ja myöhemmin sokeripöhön) määrää! "Kun mä oon NIIN ansainnut tämän, koska työ ja koska lapset ja koska muutto ja koska stressi ja nyt mä saan antaa periksi ja mätöstää. " Nyt tuntuu ihan ihmeelliseltä. Hämmästelen tässä ihan äimän käkenä tätä omaa entistä ajatuksenjuoksuani. Enpä voikaan syyttää ruualla rakastamisesta pelkästään aiempia sukupolvia ja kulttuurirasitetta, kun ihan itse olen osallistunut samaan syntiin itseäni kohtaan.

Ja nyt jos kirjoitan, että paljon parempi vaihtoehto olisi kuppi teetä ja venyttelyä vaikka sen tv:n ääressä sitten, niin varmaan olisi joo, MUTKU! Siinäpä se temppu seisoo ja häntäänsä heiluttaa, jos on ohjelmoinut itsensä istumaan kuin tatti telkkarin ääressä samalla kun käsi käy pussissa edes huomaamatta mitä suu syö, niin sitä on äärimmäisen vaikea mennä lopettamaan kesken. Tahdonvoima kun on heikko työkalu, kun taas tottumus on rautaa. Monet mielen tutkijat ovatkin todenneet, että lähes ainut keino epätoivotuista tavoista poisoppimiseen on korvata tapa uudella, paremmalla (Lue esim. Lauri Järvilehdon Tee itsestäsi mestariajattelija). Tosihetken tullen se tee ja venyttely ei kuulosta yhtään niin messevältä kuin mässy. Ei ainakaan minun mielestä.

Eilen pohdin tätä perjantain dilemmaa, kun käsi meinasi väkisinkin hakeutua herkkujen ääreen. Vedin elämän risaiseksi, ja illalla pistelin Jim Collinsia (Hyvästä Paras) lukiessa hedelmiä ja riisikakkua (onneksi Vain elämää on parahiksi loppunut, muuten en olisi saattanut vastata seurauksista. Tai siis olisimpa, nimenomaan minä itse olisin vastannut seuraamuksista. Peijakas, pitääkö muka ottaa vastuu omasta olemisestaan?? ). Sinänsä siis ruoka itsessään ei ollut eilen mikään ongelma, vaan ylipäätään sisäinen skripti (ennakkoon rutiiniksi, automaattiseksi toimintatavaksi muodostunut ajatuskulku) syömiseen itseensä. Mainosmiehet ovat lisäksi tarttuneet tähän täkyyn ja keksineet suuhunsopivia rankutuksia. Vai kuinka monella alkaa perjantaina tehdä mieli pizzaa?

Ruokavalioremontissa on ollut semmoinen mukava sivujuonne, ettei perinteiseksi miellettyjä herkkuja enää tee mielikään. Huomasin, että jopa tavallinen tumma suklaa alkaa tökkiä, vaikka ennen sitä kului kiitettävää tahtia. Nyt halajan vaan raakasuklaata, pitänee pistää oma tehdas pystyyn kyseistä herkkua valmistamaan, on nimittäin melko tyyristä tavaraa kaupoissa... ja vielä älyttömän hyvät valikoimat kiusaamassa ;) (kohtuutta pitänee tässä elämässä vielä opetella).

No, vaikka kauheita syntejä en perjantaina saanutkaan aikaiseksi, niin painelin aamulla serkkutytön kanssa Huippupaikkaan kuntonyrkkeilemään. Esittelyn mukaan ex-MM-tason iskijä Tossavaisen Mika pisti taas neitokaiset antamaan kaikkensa. Parin minuutin erät kuntopiirityyppistä harjoittelua lyhyillä palautuksilla saivat kyllä meikämimmin taas oikein kunnon hikifiilareihin! Viimeisissä erissä piti jo taistella hapen saamiseksi ja melkein veren maku suussa; mutta just niin huippua, siitä ne parhaat endorfiinit saa kroppaansa hyrräämään!

Tuossa kuntonyrkkeilyssä olen etenkin tykännyt siitä, että jokainen voi siinä tehdä itseään vastaan, itseään varten ja siten jokainen pääsee kehittymään omaan kuntoonsa nähden. Lisäksi Mika sparraa tekniikkaa paremmaksi jokaisen lähtötasosta riippuen niin, ettei kukaan nyt ainakaan pääse hajottamaan itseään ja pääsee kehittymäänkin koko ajan. Ja tänään pääsi vähän sparrailemaankin, voi veljet! Entisenä potkunyrkkeilijänä kyllä huomaa, milloin  vastassa on säkin sijaan ihminen, joka saattaa vähän muistutella, jos suojaus meinaa laskea... Motivaatio (joskin myös hengästys) kasvaa yhdellä pykälällä saman tien. Wow, kyllä todellakin saa voimia alle koko päiväksi! (Ja ps. tunnille kyllä mahtuisi enemmänkin osallistujia. Ilmeisesti kovin moni ei tuntenut kaipaavansa kunnon sovitusta perjantain synneilleen.)

Kaikki kuvat ovat netistä lainattuja, en ole ryhtynyt kantamaan kameraa salilla mukana vaikka tosi lahjomaton bloggaaja olenkin ;) Ehkä belfie vielä joku päivä, sitten kun on mitä kuvata. Jea right.

Loppuun on vielä mainittava, että henkilökohtainen matsini päärynäpallon kanssa ei ole toistaiseksi ollut kovin voitokas. Meditaatiopalleroksi ristimäni kapistus heiluu lyöntien voimasta niin randomisti, etten pääse millään rytmiin. Ottaa päähän ja sisuunnuttaa, kyllä mä vielä jossain vaiheessa hermotun oikein. Huomio: pallo ei tottele sen paremmin, mitä kovempaa lyö. Kumma juttu.

Joka kerta tuolla salilla pitää huomata, että kauheesti on kehityttävää... huoh. Onneksi on ihana kannustus ja tuttavallinen ilmapiiri. Vähän niin kuin sais olla semmonen kun on. Joka kerralla ehkä himpun verran osaavampi ja paremmassa kunnossa. Tai siis siihen pyritään, jahka nämä käsivarret lopettaa tämän tärinän.

Jumalatar minussa

Elämän iloni etsimiseen kuuluu myös minussa olevan naiseuden tunnustelu. Mitä se on? Tykkään pin up-kulttuurista, tyylistä ja tälläyksestä. Ihailen burleskia ja ranskalaista pikkuruisuutta ja nautinnonhalua. Mutta mitä se on minun kohdallani? Kun rooleina on olla asiantuntijanainen miesvaltaisessa työyhteisössä, vaimo, äiti, sisko, tytär, kaveri. Tiukka bisneslady, hupsu hempukka, rakastava äiti ja päiväsäde-pikkusisko. Järkevä kärkevä, sanoo sisäinen ääneni. Jos penteleen peilikuva ei anna oikeutta sisäiselle haaveelleni olla siro ja hauras ranskatar, niin ristiriita ja päänsisäinen väittelyhän siitä syntyy. Ja monesti järkevä ääneni peittoaa hauskanpitoa janoavan hempukan ja pistää suorittamaan; nopeasti, tehokkaasti, äkkiä alta pois.

No Alkuun taas viitatakseni, ja niihin ajatuksiin joita armoitettu totuuden torvi Kukka on kirjoituksillaan herättänyt: miksi pitäisi olla hauras ja hento ollakseen naisellinen? Miksei olisi mieluummin voimakas ja toimintakykyinen? Kehitä, älä kuihduta! Aiemman sokerihuurun aiheuttaman verhon väistyttyä olen silleen varovasti vilkuillut peiliin ilman odotusten ja mielikuvien värjäämiä laseja. En arvostellen, vaan aika realistisesti. Että aika siisti kroppa, vähillä vaurioilla se on raskauksista selvinnyt ja kaksi suht messevää naperoa sisuksistaan pusertanut. Liikkuu ja venyy, taipuu ja kiertyy. Hikoilee ja voi hyvin. Ei kipuile, ei koske, mistä siis valittaa? Vähän hyllyy, mutta niin saakin, olenhan aikuinen nainen. En minä pikkupojan vartaloa haluaisikaan. Nyt ajattelen näin, kuukausi sitten vielä aikalailla mustemmin. Yksi ainut lause arkiselta neuvolantädiltä yhdistettynä tähän ruokavalion mukanaan tuomaan mahtavaan oloon: "jahas, ja painoindeksin mukaanhan sinä olet ihannepainossasi. Hieno juttu!". Olin kuin puulla päähän lyöty. Niinpäs olenkin! Hurraa! En laihduta enää ikinä!



Aloin pitää omaa muistikirjaa, johon liimailen inspiroivia kuvia ja ajatuksia. Luova harjoitus sekin.

Rakkaan isosiskoni houkutuksesta lähdin kesällä mukaan joogaohjaaja Meri Mortin Jumalatar minussa-joogaleirille. Viikonloppu oltiin henkisellä lomalla ja joogattiin, tanssittiin kuun valossa nuotion ympärillä, pohdittiin ikiaikaista naiseutta ja tanssittiin muinaisia rituaalitansseja. Täytyy myöntää, olin välillä jo tosi tuskastunut. Minussa ei ole yhden yhtä chakraa puhdistettavaksi, pidin sisäistä metakkaa. Nyt jos yksikin valkea kukka pitää kuvitella mihin tahansa kehon kohtaan enää, niin tulee kyllä sisäinen puutarhuri ja korjaa sadon saman tien, mesosin mielessäni. Erittäin lupaava pohja henkiselle herätykselle siis. Rakkaudesta se hevonenkin potkii, ja kipeimpien asioiden kohtaamista sitä vastustaa eniten.

Viimeisenä päivänä istuttiin kuumassa kesäkuun auringossa kukkakedolla naisporukan kesken. Käytiin läpi naiseuden kymmentä käskyä. Mietittiin mitä se kullekin tarkoittaa. Kolahti aika syvälle.

Mitä se tarkoittaa? Kenelle minä elän? Miten hahmotan itseni, läheiseni ja reviirini? Se, että tämä on minun elämäni ja että se hupenee minuutti minuutilta, saa todella pohtimaan. Ei itsekkyyttä tai itsekeskeisyyttä, vaan hyvinvointia ja rakkaudellisuutta. Kenen ääni minun olkapäälläni kuiskii suoriutumaan paremmin ja tekemään tekemään puuhaamaan! Miksi pitää tehdä "äkkiä alta pois, että ehtii sitten tehdä vielä tuon ja tuon ja tämänkin". Aikuisemmat naiset viikonlopun aikana kertoivat tarinoita, miten jossakin vaiheessa kymmenien vuosien jälkeen huomasivat, että helvettiäkö tässä puuhaa. Että jos jotain haluaa nuoremmille kertoa niin sen, että vähemmän on enemmän. Että on ihan okei joskus pysähtyä hengittämään ja kuunnella itseään: Mitäs minulle kuuluu? Mitä minä haluaisin? Lisäksi joogan ohjaaja Meri on niin ihana esimerkki ihmisestä, joka kertakaikkiaan on läsnä ja auki elämälle. Niin itsenäinen ja rakastava, miten sen selittäisin? Käsittämättömän läsnä vaan, hänen tapaamisensa jätti jäljen.

Olisin voinut (ja meinasinkin) lähteä ulos ja kävelylle siivouksen jälkeen, mutta muun poppoon lähdettyä kirjastoreissulle pysähdyin ja kuuntelin itseäni tarkalla korvalla. Enemmän kuulosti siltä, että tahdoin istahtaa alas pienen viinilasillisen kera, kuunnella jazzia ja kirjoitella tästä sisäisestä jumalattaresta. Viikonlopun kunniaksi ja aloitukseksi haluan jakaa nämä naiseuden 10 käskyä kaikille teille lukijoille (olen aivan äimänkäkenä, miten paljon teitä lukijoita onkaan siunaantunut lyhyessä ajassa. Aika nöyräksi vetää mielen) ja kannustaa jokaista, niin naista kuin miestäkin, miettimään edes yhden sisältöä omassa elämässään. Se voi avata ovia, joita ei tiennyt olevankaan omassa sisimmässä.

Ihanaa ja rakkaudellista viikonloppua!

Käskyt seuraavat tässä. Minulla prosessointi (taas!) on kestänyt noin puoli vuotta, että uskallan edes oikeasti raapaista pintaa syvemmältä, mitä kaikkea nuo tarkoittavatkaan. Mitä se kullekin tarkoittaa, sitä saa jokainen pähkäillä itse. Ehkä joku on jo valmiimpi, minä en ollut.

1. Juhlin naiseuttani arjessa ja juhlassa.
2. Minulla on säännöllinen luova harjoitus.
3. Otan aikaa ihastellakseni sitä mitä olen luonut.
4. Ravitsen kehoani.
5. Seuraan omaa luonnollista rytmiäni.
6. Tiedostan feminiinit haavani ja lahjani.
7. Pidän lantiotani pyhänä paikkana.
8. Haastan kulttuuriset ja yhteiskunnalliset normit naiseudesta.
9. Pidän puoleni, pidän maani (reviirini) ja kerron tarpeeni.
10. Säteilen naiseuden voimaa.

Askartelin naiseuden aarrekartan ja laitoin siitä kuvan kännykän taustakuvaksi. Pysyypähän mielessä.

 

Ensitreffit kahvakuulan kanssa

Paljon olen hyvää kuullut tuosta mötikästä. Aiemminkin mainitsemani Maanantaisoturit-kirja lykkäsi jo ajatuksia sille tielle, yksi coachattavani on kahvakuulatunteihin hurahtanut ja pari kaveria on aktiivisesti säilönyt näitä hikimötiköitä olohuoneensa nurkkiin mainostamalla "kun niillä on niin kätevä jumpata kotona vaikka telkkaria katellessa". Sillähän saa myytyä ainakin meikäläiselle idean mistä tahansa jumpasta (kysykää vaikka kaupan hyllyssä lepäävältä Fit-lehdeltä. Kun se peppu on niin älyttömän helppo saada timmiksi sillä telkkarin edessä tehtävällä jumpalla, ja vain kuukaudessa! Lehden hankkimisen jälkeen voi jo oikeastaan suoria ostamaan kokoa pienemmät farkut, eikö vaan?).

Käytännössä minulla jo ihan melkein kohta jooko on tuommoiset vatsalihakset.

No, kylläpä menee saivarteluksi, kun kuitenkin olin tässä ihan asian äärellä. Kun nyt olen tällainen vakavasti otettava saliharrastaja, niin tottahan etsin tarjonnasta kahvakuulan ja suorin salihousut piukeana tunnille. Kuulosti sopivan hikiseltä, venäjän armeijan kunnonkohotuskuula! Ohjaaja oli tyytyväinen saadessaan uutta verta tunnille (alkoi kuulostaa jo vaaralliselta muita mörssäreitä katsellessa. Syödäänkö täällä salipimuja aamiaiseksi ja sitten heilutellaan kuulaa uusin voimin?), ja hän ojenteli eteeni eripainoisia kuulia, 2x4 kg (lähinnä nauratti), 6 kg ja 8 kg. Huomatkaa miten äärimmäisen onnellinen olen tästä saliharrastuksesta. Voin mielelläni keksiä statukseen liittyen aasin sillan mistä tahansa aiheesta. 'Cause I'm worth it!

Ja sitten mentiin. Joidenkin aikojen jälkeen (ajantaju katosi, kuulan taju tuli tilalle) huomasin, että hiki tirskui, ohjaaja tsemppasi ihan huippuna, taustalla soi mahtava musiikki, perusliikkeet alkoivat sujua ja endorfiinit vain pöllysivät ympäri salia. Ja sitten kliimaksi...täysstoppi. Sarjassa tuli vuoro pystypunnerruksen ja 6 kg:n kuula ei vain noussut. Ja kun sanon ei noussut, niin ei. vaan. noussut. Voi vitja mikä tunne: tuijotan hölmistyneenä kuulaa rinnalla ja kättä. Epäilin hermotuksia, lihasten olemassaoloa, aivosoluja... ja lopulta tuli mieleen, että liekö lihaksista papu loppunut? Epäuskoisen hetken jälkeen (saattoi olla sekunti tai minuutti tai noin puoli tuntia) laskin painon ja tartuin pienempään. Nousi taas, mutta sisuunnuin. Kyllä se sarja vielä joku kerta kertaa nousee loppuun asti, ja isommallakin! Onneksi salilta löytyy vapaiden painojen alueelta iso kasa näitä mötiköitä, voi käydä reenaamassa, kahvakuulatunteja kun on suhteellisen vähän lukkarissa. Pitänee kuitenkin ensin harjoitella se tekniikka, niin ei riko itteensä kovin pahasti (terv. nimim. ranneluu mustelmilla räkin (?) jäljiltä).

Tyhjiin kohtiin voi lisätä pinkit boksit, joissa lukee sali-kahvakuula-sali.

Salin kanssa kuherruskuukautta viettäessäni olen kuin lapsi karkkikaupassa; seuraavaksi vuorossa se ainut äiti-vauvajumppa ja burleski! Ja shb'am (vai miten se nyt meni?). Salaisuuksien yön suurena fanina odotan burleskilta paljon. Pitäisikö vallan tälläytyä kunnon fiilikseen pääsemiseksi??? Olen tässä nyt pari päivää endorfiinipöllyissäni pähkäillyt, että miten saatoin olla reilut kaksi vuotta käytännössä hikoilematta? Liikkumistani ja sitä myötä (huomaan nyt!) olotilaani ennen tätä marraskuuta voi kuvailla lähinnä sanoilla löysä, passiivinen ja spagetti. Never again! Yhden naisen vallankumous on pistetty pystyyn! Eläköön hiki!

Kumma juttu syömiseen liittyen muuten. Odotin, että kun käy salilla, tulee hiki ja sitten kamala nälkä. Tähän varauduin, minulla kun on taipumusta liioitella kulutetun energian määrää (niin kuin ilmeisesti suurimmalla osalla ihmisistä erinäisten laihdutustutkimusten mukaan). Kuinka kävikään? Pitkällä kokemuksellani (neljä päivää salijäsenyyttä, liikuntaa onneksi vähän kauemmin), voin sanoa, että tällä ruokavaliolla syön nälkääni, mutta vain siihen fyysiseen. Ja se loppuu aikanaan, kun syö kunnolla. Henkinen nälkä taas, mihin ennen tätä söin, ei lopu ikinä. Varsinkaan syömällä.

Liikkisrakkaus

Kädet tärisevät jo muutaman erän jälkeen. Lyön silti, niin kovaa kuin lähtee. Nostan kädet aina uudelleen, suojaukseen ja uuteen iskuun. Kroppa alkaa muistaa, pää tyhjenee ihanasti ja hiki alkaa irrota. Se tuntuu samalta, yhtä vapauttavalta kuin aivastus, tai se suurempi . Tai kun maito nousee rintoihin. Hiki, liikunta, oih!

Kävin syksyn Nordic Bisnes Forumilla kuuntelemassa Ison Arskan elämänohjeita.

Otin seuraavan askeleen elämänilon etsinnässä ja ostin elämäni ensimmäisen salikortin! Olo oli heti huumaava! Nyt lukeutuisin tähän alati kasvavaan joukkoon, joka kulkee trikoissa ja lenkkareissa salikassi olalla pitkin kaupungin katuja. Ja protskupirtelö hölskyy purtilossa (sheikkerissä?). Sepä vasta jotain!

Salini löysin melkein sattumalta saapastelemalla edellisenä ravintolapäivänä kuntokeskuksen aulaan, jossa Marika piti raakakakkuravintolaa. Söimme mieheni kanssa jokaista lajia. Keho hymyili, samoin suu ja mieli. Niin mukavaa porukkaa, kivan näköinen sali ja aurinkoisia ihmisiä. Katsoin jumppatarjontaa: pump (yök!), kiinteytys (njaah, aika ysäriä), mutta sitten: kuntonyrkkeily (love it!), kahvakuula (never tried, but heard a lot!), shb'am (kuulostaa hetkutukselta, jee!) ja kirsikkana kakussa: burleski (!!!!!!!). Ja toki muutakin, mutta nämä nyt iskivät silmään ja viekoittelivat.

Pakollinen pukukoppiselfie.

Vähän silti piti taas proseerata (alan ymmärtää myös itsestäni jotain, aina pitää prosessoida, analysoida ja fundeerata kaikkea) : onko minusta tähän? Aina olen vaan hölkytellyt, tuntiaikoihin sitoutuminen kuulostaa työläältä. Riittäisikö aika? Kahden lapsen äitinä ja kahden puudelin mamina ei aina ole niin sanottua, että urheilu voisi olla muuta kuin lenkki (tekosyy!). Miehenpentele kannusti vaan lämpimästi, lupasi käyttää koiria ja hoitaa lapsia, niin että eipä meikämimmille jäänyt enää yhtään tekosyyn tynkää. Niinpä otin itsesuggestion käyttöön ja tolkutin sisäiselle sohvaperunalleni: "kokeillaan edes! Tarjous on hyvä, maksu menee kuukausi kerrallaan. Voin aina tehdä päätöksen uudestaan ja uudestaan". Lupasin itselleni myös uudet treenipöksyt ja topin (koska salijäsenyys! Tiukkapeppuiset kanssasisaret! Värikkäät topit vs kauhtunut mainosjuoksupaita!)

Ja sitten se oli menoa. Kortti käteen (huumaava fiilis!) ja nettiin valitsemaan tunteja! Olen jatkuvasti kuin lapsi karkkikaupassa: tuo ja tuo! Mitä tänään voisin tehdä? Kehtaanko tällä viikolla noin ja noin monetta kertaa sysätä lapset miehelle (voisiko hei vauvajumppaa olla useamman kerran? Ja vaikka myös lapsi-äitijumppa joskus? Ehkä jotain tanssillista?). Mies vaan myhäilee ja kannustaa, oi onnea! Tajuan kyllä, että elän salin kanssa kuherruskuukautta, mutta lahjomattomana blogistina raportoin tulevaisuudessa myös, mikäli rakkauteen tulee ryppyjä, mykkäkouluja tai kylmiä kausia. Toivottavasti en kuitenkaan pistä tuolloinkaan nk. peltejä kiinni, vaan muistan tämän tunteen, kun euforiaa pukkaa ja kädet tärisee kaikkensa antaneena.

Salin jälkeen pirtelö. Olenhan saliharrastaja ;)

Pikainen loppuhuipennus kuuluu: Ylläolevat kuvat ovat todistusaineistoa eiliseltä kuntonyrkkeilytunnilta, jossa entisenä potkunyrkkeilijänä fiilistelin pää paunaisena. Olin varustautunut myös sheikkerillä (koska massa ja muoti!), johon olin itse tehnyt palauttavaa limaa (chiasiemeniä, mantelimaitoa, mustikoita ja mansikoita. Vähän vaniljaa.). Jos antiikin ajan kreikkalaiset jumalat mittelivät voimiaan chia-juoman voimin, niin välttää se ehkä minullekin (maha ei kestä heraa). Suutuntuma oli sammakonkutumainen, mutta sheikkerin kantaminen ja siitä siemailu salin jälkeen kertakaikkiaan löivät laudalta muut ajatukset. Olinhan osa trikookansaa, siis saliharrastaja!

Viimeinen uusi Alku

Syömisestä on tullut niin pirun hankalaa. Fitin ja sportin haastattelemien tikkujen ruokapäiväkirjoja lukiessa itselle ainakin tulee vääristynyt kuva siitä, miten pitäisi tai ei pitäisi syödä. Puuro, uhka vai mahdollisuus? Tonnikala, eettinen valinta ennen purkin aukinaksautusta. On paleota, karppausta, gluteenitonta, ranskalaista nautintodiettiä ja virallista suositusta. Kasvissyöntiä ja maitorahkaa, lentoemäntää ja stuerttia. Oksentanutkin olen, joskus vuosia sitten. Syömättä en ole osannut olla. Kuulkaa, kokeiltu on. Mutta miten tässä pitäisi syödä? Dilemma. Kauheeta laihduttaa, kun painoa tulee koko ajan lisää.

Sitten Kukka Laakso kirjoitti Alusta facebookissa. Kukan maanantaisoturin luettuani ja hänen juttujaan muutenkin seurailleena jotenkin ajattelin, että tämä ei ehkä ole ihan turhaa haihatusta. Että aika perusasioiden äärellä ollaan. Huokaisin ja mietin, että whatahell, menee se yksi kokeilu tässä jatkumossa. Pari kiloa siitä korkeintaan tulee.

Heh. Tulikin valaistuminen.

Kun ei taidakaan olla kyse siitä, miten pitäisi syödä. Alan pikku hiljaa, kuukauden alun jälkeen ymmärtää, että taitaakin olla kyse siitä mitä haluan syödä. Milloinkin. Ensin tuli ohjeet: punnitse ja syö. Puhdasta ruokaa, vain oikeita asioita, mitä nyt voisi kuvitella ihmiskropan kaipaavan. Lihaa ja kasviksia, marjoja. Vähän (tai aika paljonkin) rasvoja. No eipä paino tippunut. Kummastelin, miksei ruokavaliossa ollut jokapäivälle jokaiselle aterialle paria palaa tummaa suklaata, kun söinhän ne kuitenkin. Sama olisi ne kirjata sinne ohjeisiin. MUTKU!

Sitten kahden viikon puhtaiden syöminkien jälkeen koitti juhlapäivä: Muutto! Etukäteen odotettu ja pähkäilty herkkupäivä. Tänään pitsaa (toki gluteenitonta) ja karkkia! Mums! Hekumoin jo etukäteen, sitten huomasin potevani morkkista jo etukäteen. Vatvoin: jos syön, niin sitten! Jos en syö, niin mitäs sitten! Ei tehnyt mieli, mutta pohdin siinä, johtuuko mieliteottomuus ennakoidusta syyllisyyden tunteesta (luultavasti) vai oikeasti siitä, että kehon ravinne(ja tummasuklaa-)varastot olivat kuin ihmeen kaupalla täyttyneet? Tsiisus, onko tämän niin vaikeaa, tuskastuin. Nälkäisenä sitten pistelin pitsaa (toki gluteenitonta) naamariin, kun muutakaan ei muuton keskellä ollut saatavilla. Muutama karkki kyytipojaksi. Näytinpäs itselleni, että eipä siihen kuole, jos joskus. Eikä tätä lasketa repsahdukseksi, kun oli tietoinen valinta. Hah! (Tärkeä oppitunti!)

Eipä ole tehnyt karkkia sittemmin mieli, mutta kylässä ollessa otan vähän jotain tarjottavia, kun en halua tehdä asiasta mitään numeroa. Yleensä pystyy valitsemaan kuitenkin siten kuin itse haluaa ja niistä muutamista palasista nyt selviää hengissä, eikä olokaan yleensä niiden jälkeen ole helvetin esikartanoa pahempi.

Olen tuon muuttopäivän jälkeen prosessoinut asiaa monelta kantilta. Oman kehon kuuntelu on pirun vaikeaa, kun sen vienon äänen peittävät mummojen sinnikkäät äänet: "syö,syö,syö, ihan sinua varten leivoin ja tein. Eikö nyt kelpaa (=et rakasta minua)!" Ruualla rakastamista ja syyllistämistä on harrastettu ainakin meidän suvussa kautta aikain. Vai onko se vain minun pääni ja tunteeni, joka syyllistyy turhaan? Myös ala-asteen aikaisten kiusaajien äänet liittyvät kuoroon: "lauta, lauta! Tuommoinen tikku!" Vanhempien perhetuttu kutsui minua Mylläriksi, kun olin pikkutyttönä tanakka (ja kun sain lopulta selville, että tämä Mylläri oli tosi isokokoinen ja tanakka jääkiekkomaalivahti, loukkaannuin niin verisesti kuin itsetuntoonsa kolauksen saanut pikkutyttö vaan voi). Kasvata siinä nyt sitten tervettä kehonkuvaa.

Sairaaksi tämän kaiken tekee se, että en edes ole ollut selvästi ylipainoinen ikinä. Normaalipainon rajoissa kaiketi, urheillut ja hyväkuntoinen, kympintyttö, suorittaja, miellyttäjä. Semmoinen paketti. En nyt ihan mikään rauniokaan taida olla, mutta kyllä vaan pistää miettimään, mikä yhteiskunnassa ja ihmisissä on pielessä, kun terveet lapset ja nuoret alkavat kipuilla painonsa ja ulkonäkönsä kanssa.

Nyt olen ottanut pieniä askelia kohti ihanampaa kehonkuvaa, itselleni. Tärkeinä kannustimena toimivat pienet tyttäreni, joille en missään nimessä halua antaa minkäänlaista vääristynyttä kuvaa naisena olemisesta. Myös mieheni, joka kehuu minua syyttä ja syystä lähes päivittäin, toimii inspiraationa tälle ajatuksenruukkaukselle: hän kun pysähtyy hetkeen, syö kun on nälkä ja käy salilla jotta nälkää tulee. Minun silmiini hänellä on tosi tervehenkinen kehonkuva ja ajatus syömisestä ylipäätään (se ei ole mikään juttu, vaan ruokaa on mahtava laittaa ja siitä pitää nauttia, mieluiten seurassa. Yksin syöminen on lähinnä yhtä säälittävää kuin kalsarikännien kiskominen).

Lisäksi tämä alussa jo mainittu Alku. Olkoon se uusista aluista tällä saralla viimeinen, koska olo on niin hyvä, ettei paluuta entiseen taida enää olla. Vaa'asta olen pysynyt kaukana, mutta niin myös sokerista, maitotuotteista ja viljoista (myös gluteenittomat) paria poikkeusta lukuun ottamatta. Mitään radikaalia tämän kuukauden aikana ei ole tapahtunut, ja siltikin: kaikki on muuttunut. Minun suhtautumiseni ruokaan, elämään, liikuntaan... Kiukustumiset, uhmaikäisen tunneryöppyyn mukaan meneminen on kuin ikävä muisto vain, vähän kuin rakko joka on jo alkanut parantua. Sokerista eroon ja mielenhallinta kaupan päälle, ei paha! Ennen-jälkeen (tai siis nyt) kuvia tai painoja ei ole esittää, olo olkoon mittari vaikka subjektiivinen onkin. Mutta miten tässä näin kävi, tämähän oli ruokavaliovalmennus???

Ihan itselle raportoinnin valossa jotain faktaa lienee syytä laittaa kehiin: pituus 170cm, paino (kun viimeksi kävin melkein kk sitten): 69 kg, vaatekoko m-l/38-40, vatsan alaseutu löllö: sisältää nahkaa, rasvaa ja jotain tuntematonta materiaa synnytyksen jäljiltä, rinnat: täynnä maitoa ja ympärys rintaliiveissä 80 (en valitettavasti voi kehua massiivisilla lihaksilla), ratsarit: uuf, don't open that door.

Nyt olen sitten syönyt raakakakkuja kaksin käsin reilun viikon ajan. Ihan koska on tehnyt mieli. Vaa'alla en ole käynyt, hyvinhän nuo housut tuntuvat vielä mahtuvan. Amen sille.

Paluu iloon

Minä en laihduta. Toivottavasti en enää ikinä. Päinvastoin, viimeisen viikon olen syönyt raakakakkuja niin, että napa naukuu. Uusi periaatteeni voisi olla syödä enemmän kakkuja. Kerta kaikkiaan. Vaa'an kanssa en ole tehnyt tuttavuutta kahteen viikkoon. Enkä aio ihan heti tehdäkään. Joutaisi huitsinnevadaan koko kapistus.

Tein tässä reilu viikko sitten järkyttävän oivalluksen. Olen kaksitoista viimeistä vuotta laihduttanut. Siis ollut koko ajan tietoinen siitä mitä syön, tuntenut syyllisyyttä syömisistä ja syömättä jättämisestä. Ostanut kirjoja, lukenut Fittiä ja Sporttia. Liikkunut vähän mielen mukaan, kun on tuntunut että "pitäis". Saanut kaksi lasta, lihonut ja saanut raskauskilot pois, niistä tässä ei ole kyse. Paino on vaan noussut tästä näennäisestä laihdutuksesta huolimatta. Lisäksi minusta on tullut enemmän tai vähemmän takakireä ja helposti suuttuva riivinrauta. Toisin kuin Viivin ja Wagnerin Viivi, minä en halua nalkuttaa ja suuttua :)

Asiaan on siis tultava muutos. Olen kouluttautunut life coachiksi tässä männävuosina. Prosessiin kuului myös oman unelman määrittäminen. Osa piirsi maailmanympärysmatkoja, osa yrityksiä, kirjankirjoittamisia ja mitä kullekin oli tärkeää. Minä kirjoitinkorttiin sanan "elämänilo" ja suljin kortin kuoreen. Sitä kohti tässä nyt mennään ja siitä matkasta tämä blogi kertoo. 

Kuva täältä.

Mitä tulee aiempiin postauksiin, ne olen kirjoittanut jo aikaa sitten, kun yritin kannustaa itseäni siihen "pitäisi"-tyyppiseen urheiluun. Syy kirjoittamiselle oli kuitenkin ontuva, joten se jäi. Jäi muuten urheilukin. Tuon ajan jälkeen perheeseen on syntynyt toinen tytär, joka on nyt kaksi kuukautta vanha. Esikoinen on 2,5-vuotias, ja välillä uhmaikäisenä melkoinen mielensäpahoittaja. Lisäksi porukassa pyörii luolamiessalia harrastava mies ja kaksi pikkupuudelia. Mielestäni elämänilon palaset ovat enemmän kuin kasassa, syy ärrinmurriin löytyy minun korvieni välistä ja heijastelee tietysti koko perheeseen.

Tämän elämänilon etsimisen ensimmäinen askel lähti sen tunnistamisesta ja tunnustamisesta, että oma kielteinen kehonkuva ja niiden JATKUVA vatvominen vie aivan järkyttävästi energiaa ja luo kielteisen ilmapiirin omaan ajatteluun ja lähimpien rakkaiden ympärille. Siispä: suunta ylöspäin!

Tähän loppuun heittelen self coachauksen hengessä asioita, joista arvelisin elämäniloa löytyvän, ja ne eivät ole tärkeysjärjestyksessä. Niitä tulevat postaukset tulevat käsittelemään.

Nauru (enemmän seuraus kuin syy? Otetaan selvää)
Oman kehon rakastaminen (tämä syyllistäminen on kuluttavaa, oon siihen lopen kyllästynyt)
Liikunta (silloin kuin "haluis", ei "pitäis")
Herkullinen ruoka ja etenkin kokkailu (kulinaarinen ilottelu kuului aiemmin minun ja mieheni yhteisiin juttuihin)
Keskeytyksetön tekeminen (mikään ei rassaa enemmän, kuin jatkuva omien hommien keskeytys. Vauvan ja kaksveen kanssa tarvitaan zeniä ja mindfullnessia jos missä)
Työ (oikeasti rakastan työtäni liiketoimintakonsulttina, osakkuutta Talentreessa sekä väikkärin tekoa yliopiston Innovaatiojohtamisen laitokselle. Downsiftaus ei todellakaan ole minua varten, ilman lapsia tekisin töitä vielä paljonpaljon enemmän).
Tanssiminen (harrastan kreisibailausta kotona, kun kukaan ei näe. Joskus menen baariin vain tanssimaan. Joskus vielä menen miehen kanssa tanssikurssille. )
Kirjoittaminen (henki ja elämä. Jäsennän maailmaa kirjoittamisen avulla. Kirjoitan kaikkea; blogeja, raportteja, tekstareita, päiväkirjaa... haluaisin kirjoittaa aamusivuja, mutten ole vielä onnistunut mahduttamaan niitä aamuuni.)
Lukeminen  (maailma avautui, kun opin ekalla luokalla lukemaan. Muistan yhä sen hetken elävästi. Rakastan etenkin printtiä ja luen kaiken aikaa jotain. Ja kaikkea.)
Mies (ihan mahtava tyyppi ja omaa mahatavan huumoritajun. Minusta on hykerryttävää viettää hänen kanssaan aikaa)
Lapset (haluaisin oppia leikkimään enemmän, siis olemaan hetkessä heidän kanssaan. Minulle avautuu jatkuvasti hetkiä, jolloin tajuan olevani "äiti" (sekä hyvässä että vähemmän hyvässä mielessä.)Mitä se nyt aina on, se äitinä olo? Aikamoinen ovi avattavaksi.)

Lähinnä raportoin itselleni, mutta jos joku saa inspiraatiota, niin vielä parempi <3