Ensitreffit kahvakuulan kanssa

Paljon olen hyvää kuullut tuosta mötikästä. Aiemminkin mainitsemani Maanantaisoturit-kirja lykkäsi jo ajatuksia sille tielle, yksi coachattavani on kahvakuulatunteihin hurahtanut ja pari kaveria on aktiivisesti säilönyt näitä hikimötiköitä olohuoneensa nurkkiin mainostamalla "kun niillä on niin kätevä jumpata kotona vaikka telkkaria katellessa". Sillähän saa myytyä ainakin meikäläiselle idean mistä tahansa jumpasta (kysykää vaikka kaupan hyllyssä lepäävältä Fit-lehdeltä. Kun se peppu on niin älyttömän helppo saada timmiksi sillä telkkarin edessä tehtävällä jumpalla, ja vain kuukaudessa! Lehden hankkimisen jälkeen voi jo oikeastaan suoria ostamaan kokoa pienemmät farkut, eikö vaan?).

Käytännössä minulla jo ihan melkein kohta jooko on tuommoiset vatsalihakset.

No, kylläpä menee saivarteluksi, kun kuitenkin olin tässä ihan asian äärellä. Kun nyt olen tällainen vakavasti otettava saliharrastaja, niin tottahan etsin tarjonnasta kahvakuulan ja suorin salihousut piukeana tunnille. Kuulosti sopivan hikiseltä, venäjän armeijan kunnonkohotuskuula! Ohjaaja oli tyytyväinen saadessaan uutta verta tunnille (alkoi kuulostaa jo vaaralliselta muita mörssäreitä katsellessa. Syödäänkö täällä salipimuja aamiaiseksi ja sitten heilutellaan kuulaa uusin voimin?), ja hän ojenteli eteeni eripainoisia kuulia, 2x4 kg (lähinnä nauratti), 6 kg ja 8 kg. Huomatkaa miten äärimmäisen onnellinen olen tästä saliharrastuksesta. Voin mielelläni keksiä statukseen liittyen aasin sillan mistä tahansa aiheesta. 'Cause I'm worth it!

Ja sitten mentiin. Joidenkin aikojen jälkeen (ajantaju katosi, kuulan taju tuli tilalle) huomasin, että hiki tirskui, ohjaaja tsemppasi ihan huippuna, taustalla soi mahtava musiikki, perusliikkeet alkoivat sujua ja endorfiinit vain pöllysivät ympäri salia. Ja sitten kliimaksi...täysstoppi. Sarjassa tuli vuoro pystypunnerruksen ja 6 kg:n kuula ei vain noussut. Ja kun sanon ei noussut, niin ei. vaan. noussut. Voi vitja mikä tunne: tuijotan hölmistyneenä kuulaa rinnalla ja kättä. Epäilin hermotuksia, lihasten olemassaoloa, aivosoluja... ja lopulta tuli mieleen, että liekö lihaksista papu loppunut? Epäuskoisen hetken jälkeen (saattoi olla sekunti tai minuutti tai noin puoli tuntia) laskin painon ja tartuin pienempään. Nousi taas, mutta sisuunnuin. Kyllä se sarja vielä joku kerta kertaa nousee loppuun asti, ja isommallakin! Onneksi salilta löytyy vapaiden painojen alueelta iso kasa näitä mötiköitä, voi käydä reenaamassa, kahvakuulatunteja kun on suhteellisen vähän lukkarissa. Pitänee kuitenkin ensin harjoitella se tekniikka, niin ei riko itteensä kovin pahasti (terv. nimim. ranneluu mustelmilla räkin (?) jäljiltä).

Tyhjiin kohtiin voi lisätä pinkit boksit, joissa lukee sali-kahvakuula-sali.

Salin kanssa kuherruskuukautta viettäessäni olen kuin lapsi karkkikaupassa; seuraavaksi vuorossa se ainut äiti-vauvajumppa ja burleski! Ja shb'am (vai miten se nyt meni?). Salaisuuksien yön suurena fanina odotan burleskilta paljon. Pitäisikö vallan tälläytyä kunnon fiilikseen pääsemiseksi??? Olen tässä nyt pari päivää endorfiinipöllyissäni pähkäillyt, että miten saatoin olla reilut kaksi vuotta käytännössä hikoilematta? Liikkumistani ja sitä myötä (huomaan nyt!) olotilaani ennen tätä marraskuuta voi kuvailla lähinnä sanoilla löysä, passiivinen ja spagetti. Never again! Yhden naisen vallankumous on pistetty pystyyn! Eläköön hiki!

Kumma juttu syömiseen liittyen muuten. Odotin, että kun käy salilla, tulee hiki ja sitten kamala nälkä. Tähän varauduin, minulla kun on taipumusta liioitella kulutetun energian määrää (niin kuin ilmeisesti suurimmalla osalla ihmisistä erinäisten laihdutustutkimusten mukaan). Kuinka kävikään? Pitkällä kokemuksellani (neljä päivää salijäsenyyttä, liikuntaa onneksi vähän kauemmin), voin sanoa, että tällä ruokavaliolla syön nälkääni, mutta vain siihen fyysiseen. Ja se loppuu aikanaan, kun syö kunnolla. Henkinen nälkä taas, mihin ennen tätä söin, ei lopu ikinä. Varsinkaan syömällä.