Perjantain synnit ja lauantain sovitus: nyrkkeily naisen tiellä pitää

Kuinkahan moni tunnistaa sen vaaran, jonka viikonlopun läheisyys aiheuttaa? Jos viikon on pysynytkin ruodussa ja jumpannut niin että rasva tirisee, on perjantai ja viikonloppuvapaiden alkaminen syy syödä syödä ja syödä! "Olen ansainnut tämän, ja onhan nyt viikonloppu ja vapaus!"

Vapaus mistä, omasta itsestäkö? Olenko ansainnut siis mätöstämisen, mahanpurut ja järkyttävän turvotuksen? Kylläpä minä itseäni arvostankin! Ihan samalla tavalla minä olen viettänyt perjantaita vuositolkulla. Tänä syksynä vielä koko Vain elämää-kauden ajan ohjelmassa oli jakso ja ISO karkkipussi, kun lapset saatiin nukkumaan. Oi rentoutta (ja myöhemmin sokeripöhön) määrää! "Kun mä oon NIIN ansainnut tämän, koska työ ja koska lapset ja koska muutto ja koska stressi ja nyt mä saan antaa periksi ja mätöstää. " Nyt tuntuu ihan ihmeelliseltä. Hämmästelen tässä ihan äimän käkenä tätä omaa entistä ajatuksenjuoksuani. Enpä voikaan syyttää ruualla rakastamisesta pelkästään aiempia sukupolvia ja kulttuurirasitetta, kun ihan itse olen osallistunut samaan syntiin itseäni kohtaan.

Ja nyt jos kirjoitan, että paljon parempi vaihtoehto olisi kuppi teetä ja venyttelyä vaikka sen tv:n ääressä sitten, niin varmaan olisi joo, MUTKU! Siinäpä se temppu seisoo ja häntäänsä heiluttaa, jos on ohjelmoinut itsensä istumaan kuin tatti telkkarin ääressä samalla kun käsi käy pussissa edes huomaamatta mitä suu syö, niin sitä on äärimmäisen vaikea mennä lopettamaan kesken. Tahdonvoima kun on heikko työkalu, kun taas tottumus on rautaa. Monet mielen tutkijat ovatkin todenneet, että lähes ainut keino epätoivotuista tavoista poisoppimiseen on korvata tapa uudella, paremmalla (Lue esim. Lauri Järvilehdon Tee itsestäsi mestariajattelija). Tosihetken tullen se tee ja venyttely ei kuulosta yhtään niin messevältä kuin mässy. Ei ainakaan minun mielestä.

Eilen pohdin tätä perjantain dilemmaa, kun käsi meinasi väkisinkin hakeutua herkkujen ääreen. Vedin elämän risaiseksi, ja illalla pistelin Jim Collinsia (Hyvästä Paras) lukiessa hedelmiä ja riisikakkua (onneksi Vain elämää on parahiksi loppunut, muuten en olisi saattanut vastata seurauksista. Tai siis olisimpa, nimenomaan minä itse olisin vastannut seuraamuksista. Peijakas, pitääkö muka ottaa vastuu omasta olemisestaan?? ). Sinänsä siis ruoka itsessään ei ollut eilen mikään ongelma, vaan ylipäätään sisäinen skripti (ennakkoon rutiiniksi, automaattiseksi toimintatavaksi muodostunut ajatuskulku) syömiseen itseensä. Mainosmiehet ovat lisäksi tarttuneet tähän täkyyn ja keksineet suuhunsopivia rankutuksia. Vai kuinka monella alkaa perjantaina tehdä mieli pizzaa?

Ruokavalioremontissa on ollut semmoinen mukava sivujuonne, ettei perinteiseksi miellettyjä herkkuja enää tee mielikään. Huomasin, että jopa tavallinen tumma suklaa alkaa tökkiä, vaikka ennen sitä kului kiitettävää tahtia. Nyt halajan vaan raakasuklaata, pitänee pistää oma tehdas pystyyn kyseistä herkkua valmistamaan, on nimittäin melko tyyristä tavaraa kaupoissa... ja vielä älyttömän hyvät valikoimat kiusaamassa ;) (kohtuutta pitänee tässä elämässä vielä opetella).

No, vaikka kauheita syntejä en perjantaina saanutkaan aikaiseksi, niin painelin aamulla serkkutytön kanssa Huippupaikkaan kuntonyrkkeilemään. Esittelyn mukaan ex-MM-tason iskijä Tossavaisen Mika pisti taas neitokaiset antamaan kaikkensa. Parin minuutin erät kuntopiirityyppistä harjoittelua lyhyillä palautuksilla saivat kyllä meikämimmin taas oikein kunnon hikifiilareihin! Viimeisissä erissä piti jo taistella hapen saamiseksi ja melkein veren maku suussa; mutta just niin huippua, siitä ne parhaat endorfiinit saa kroppaansa hyrräämään!

Tuossa kuntonyrkkeilyssä olen etenkin tykännyt siitä, että jokainen voi siinä tehdä itseään vastaan, itseään varten ja siten jokainen pääsee kehittymään omaan kuntoonsa nähden. Lisäksi Mika sparraa tekniikkaa paremmaksi jokaisen lähtötasosta riippuen niin, ettei kukaan nyt ainakaan pääse hajottamaan itseään ja pääsee kehittymäänkin koko ajan. Ja tänään pääsi vähän sparrailemaankin, voi veljet! Entisenä potkunyrkkeilijänä kyllä huomaa, milloin  vastassa on säkin sijaan ihminen, joka saattaa vähän muistutella, jos suojaus meinaa laskea... Motivaatio (joskin myös hengästys) kasvaa yhdellä pykälällä saman tien. Wow, kyllä todellakin saa voimia alle koko päiväksi! (Ja ps. tunnille kyllä mahtuisi enemmänkin osallistujia. Ilmeisesti kovin moni ei tuntenut kaipaavansa kunnon sovitusta perjantain synneilleen.)

Kaikki kuvat ovat netistä lainattuja, en ole ryhtynyt kantamaan kameraa salilla mukana vaikka tosi lahjomaton bloggaaja olenkin ;) Ehkä belfie vielä joku päivä, sitten kun on mitä kuvata. Jea right.

Loppuun on vielä mainittava, että henkilökohtainen matsini päärynäpallon kanssa ei ole toistaiseksi ollut kovin voitokas. Meditaatiopalleroksi ristimäni kapistus heiluu lyöntien voimasta niin randomisti, etten pääse millään rytmiin. Ottaa päähän ja sisuunnuttaa, kyllä mä vielä jossain vaiheessa hermotun oikein. Huomio: pallo ei tottele sen paremmin, mitä kovempaa lyö. Kumma juttu.

Joka kerta tuolla salilla pitää huomata, että kauheesti on kehityttävää... huoh. Onneksi on ihana kannustus ja tuttavallinen ilmapiiri. Vähän niin kuin sais olla semmonen kun on. Joka kerralla ehkä himpun verran osaavampi ja paremmassa kunnossa. Tai siis siihen pyritään, jahka nämä käsivarret lopettaa tämän tärinän.