Laiska takapuoli töihin ja muita näkökulman muutoksia

Sunnuntain anti oli alakroppaosastolle jokseenkin tiukkaa settiä. Kävimme nimittäin valmentajan ja Suvin kanssa yhteistreeneissä Puijolla. Kyllä, jo lähtökohdat nostavat hien pintaan. Marko oli suunnitellut meille ylämäkeen tehtävät loikka- ja askellustreenit, minkä lisäksi pyöräilin matkat kotoa Puijolle ja takaisin. Yhteensä treenin pituudeksi tuli parisen tuntia, hyvä setti! Jalat ja koko kroppa saivat kyytiä, kun erilaisilla tavoilla noustiin rinteitä ylös. Osassa meno tuntui vaikealta, osassa lähes mahdottomalta. Murto-osa harjoituksista tuntui jopa valheellisesti siltä, että kyllä tämä tästä, ehkä pääsenkin tuonne viivalle asti...

Vaan tapahtui sitä muuallakin kuin ahterissa. Kerron teille kohta, miksi rakastan rakastan rakastan treenata valmentajan kanssa. Vaikka tehdään fysiikkatreeniä, lähes poikkeuksetta myös aivosolut saavat kyytiä yhtälailla. Olen nimittäin useammin kuin kerran havainnut saman ilmiön. Kun kroppa joutuu koville, alkavat ajatukset vasta avautua. 

Jokainen päiväni on erilainen samanlainen

Tiedättehän, miten aina ajattelee, että voishan sitä kokeilla tai tehdä erilaisia juttuja? Jos nyt puhutaan urheilusta, niin voisihan sitä testailla Fitin ohjeita (ja lopulta päätyy kiertämään samaa lenkkiä tasavauhdilla/tekemään sen saman saliohjelman/menemään siihen samaan jumppaan). Tai jos puhutaan ruuasta, niin maailma on täynnä reseptejä, sen kuin alkaa kokkailla (ja sitten päätyy noin parin viikon pituiseen, hyväksi havaitun helppoon arkiruokalistaan, jonka osaa vääntää unissaankin). Tai jos puhutaan töistä, niin esim. kirjoja on maailma täynnä, onhan sitä oppeja! Vau mitä teorioita (ja päätyy sitten aloittamaan ja viettämään työpäivänsä isossa kuvassa aivan saakelin samalla tavalla joka ikinen päivä.) Ja kyllä, näin toimivat nekin, jotka julistavat kovaan ääneen rakastavansa työtään "koska jokainen päivä on erilainen". Niinpä, mutta oletko sitä itse? Vai toistatko samoja kaavoja päivästä ja vuodesta toiseen? Harvoin se on sitä, ettemme tiedä asioita, vaan ettemme silti tee asioita!

Se on ihan normaalia, koska rutiinit säästävät energiaa. Ja sitähän ne aivojemme syvimmissä kerroksissa yhä asustavat ameebanaikaiset osat haluavat. Ne haluavat, että pääsemme mahdollisimman helpolla. Ne haluavat meidän välttävän sitä kauhistuttavaa riskiä, joka eritavalla tekemisestä saattaisi seurata. Ne haluavat tuttuutta, samanlaisuutta.

Better sameness

Aloin pohtimaan tätä, kun valmentaja taas laittoi meidät tekemään ihan uusia juttuja. Loikkimaan ylämäkeä ihan sakusammakkona, luisteluhyppelemään seinäsuoraa pururataa ja kiipeämään tajuttoman jyrkkää mäkeä takaperin askelkyykyillä. Kerrottakoon, että viimeksimainitun alkuasennossa seisoin hetken täydellisen mustan aukon reunalla: mitä lihaksia pitää liikuttaa, että edes lähden taaksepäin liikkeelle tuossa jyrkkyydessä? Kyllä hermosolu etsi kaveriaan ihan tosissaan. Ensinnä kyse oli vain siitä, että harjoitus oli uusi. Kroppani ei ollut tottunut, ja sen toiminta vaati uusien hermoyhteyksien syntymistä. Onnistuin lopulta, kun olin horjahdellut muutaman kerran. Tuli onnistumisen ilo ja into, mutta päähän pälkähti ajatus, joka jäi vaivaamaan: eihän moinen etenemistapa ollut koskaan pälkähtänyt päähäni. Mitä jos se ei olisi koskaan edes tullut mieleeni?

Poljin kotiin, mutta en voinut olla miettimättä, mitä kaikkea muuta ei ole koskaan pälkähtänyt mieleeni? Miten tapojemme orjia olemme, monesti niin kiireessä suorittamassa oman näkemyksemme mukaista maailmaa, että emme muista kysyä kysymyksistä ehkä tärkeintä: mitä en ole vielä osannut ajatella?

Jos kehitystä, kasvua ja eteenpäin menoa ajatellaan, eihän tärkeää ole se, mitä jo tiedämme. Silloinhan keksimme vain epäolennaisia "better sameness"-tyyppisiä ratkaisuja, jotka isossa kuvassa ovat mitättömiä. Oleellista on se, mitä emme ole koskaan vielä ajatuksissamme tavoittaneet. Silloin oivallamme, opimme, rakennamme uutta. Joko itsellemme tai maailmalle, mikä pitkässä juoksussa on jokseenkin sama asia.

Tästä syystä rakastan rakastan rakastan valmentajia missä tahansa asiassa. Etenemisen idea on mielessäni ollut jokseenkin suoraviivaista; töppöstä toisen eteen. Vaan todestettavasti voin sanoa, että myös askelkyykyillä takaperin jyrkkään ylämäkeen on aivan mahdollista edetä. Ja se harjoitus kirvoitti tämän kirjoituksen ja monta keskustelua.... että aikamoista antia Puijon puruilta.

Huh, kiitos ja kumarrus, täten lämpimästi tuupin kaikkia lukijoita kokeilemaan tällä viikolla jotain aivan uutta!

Kuvat Suvin puhelimesta ja Markon ottamia, kiitos!