Suomesta puuttuu näinkin käyttökelpoinen ja kaunis ilmaisu. Täällä pitää selitellä samaa asiaa monisanaisesti, siinä missä vastakohta löytyy terminä kuin apteekin hyllyltä: suorittaa, Mitä tämä kertoo meidän kulttuuristamme, ja siitä yleisestä asenneilmapiiristä, jossa olemme kasvaneet?
Keskustelin tänään oivalluksista erään henkilön kanssa, mistä johtuen tämä asia palasi akuutisti mieleeni. Viimeisen vuoden ajan olen todennut todella monta kertaa, miten tuleva oivallus on pakottanut minut käveleskelemään ympäriinsä yksin. Vai onko käveleskely saanut aikaan oivalluksen? Asioilla on kuitenkin kiistaton yhteys.
Kun minulla on ollut meneillään pitkähkö tai "jonkin pituinen" stressaavampi kausi aivoilleni, eli kun olen pyöritellyt jotain asiaa semiaktiivisesti pohdiskellen, välillä ihan tuskastumiseen asti ankarasti miettien, minuun alkaa kertyä fyysinen paine. Se tuntuu rintakehän alueella, ihan kuin en saisi kunnolla henkeä, vaikka vetäisin happea kitusiin kuin viimeistä päivää. Siitä nykyisin tiedän, että on lähdettävä, raivattava "wondering around"-aikaa, sillä jotain on tuloillaan. Lähden kävelylle koirieni kanssa, luontoon. Ilman musiikkeja, kaveria ei oteta mukaan. Sitten kävelen kunnes pääsen siihen melkein meditatiiviseen tilaan, jossa kroppa työskentelee ilman, että mihinkään kiinnittää huomiota. Joskus siihen menee aikaa enemmän, toisinaan rauhoitun nopeasti. Sitten vaan kysyn, että kuuluuko kuuluuko kuuntelen. Olen auki, ja annan ajatuksien tulla ja mennä.
Intuitio on nykyisin usein oikeassa, olen kokenut useita merkityksellisiä oivalluksia tällä tavalla. Mielenkiintoista on, miten oivallus kiteytyy fyysisenä tuntemuksena: kerran olo oli, kuin olisin laskeutunut kuumana kesäpäivänä viileään veteen uimaan. Kerran taas koko keho sähköistyi, iho nousi kananlihalle ja tunsin jokaisen hiusjuurenkin päässäni. Kerran taas oivallus laskeutui niin rauhoittuvana tunteena, että mielessäni välähti syksyinen hetki kuivalla, harmaalla jäkäliköllä mäntyjen humistessa jossain korkealla yläpuolella. Joka kerta yhdistävänä tekijänä on hämmästyttävä varmuus: juuri tämän pitikin tulla.
Kun ihmisillä on kiire, stressi ja paljon tekemistä, joutilaana oloa ja päämäärättömyyttä joutuu selittelemään. Jollei muille, niin ainakin itselleen. Mitä se tekee ajattelullemme? Mitä se tekee kyvyllemme tehdä päätöksiä, jotka olisivat oikein ja hyviä osana suurempaa kokonaisuutta? Merkityksellisiä, niin sanoakseni, tulipaljon sammutuksen sijaan. Kun suoritetaan, suoritetaan myös ajatteluprosesseja: mennään samaa, tuttua rataa mahdollisimman nopeaan lopputulokseen. Uutta ei synny, koska sille ei ole tilaa eikä tilausta.
Juuri pöllöily ja ihmettely saattaisivat jossain kohtaa ainoa tärkeä ja oleellinen juttu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Anna palaa, beibi!