sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Juhlat juhlittu THE mekossa

Perjantaina koitti sitten totuuden hetki mekkoon mahtumisen suhteen. Kun noin puolitoista kuukautta sitten kokeilin täydellistä mekkoani, vetskari ei vaan mennyt kiinni. Tahdoin kuitenkin epätoivoisesti käyttää mekkoa firman 5-vuotissynttäreillä: kyseessä on täydellisen värinen mekko ja se edustaa minun mielessäni monia tärkeitä asioita: sitä kesää, kun valmistuin tuskallisen taipaleen jälkeen DI:ksi, kun aloitin kyseisiä synttäreitä viettäneessä Talentree Oy:ssä ensimmäisenä ulkopuolisena työntekijänä ja päätin joku päivä vielä päästä osakkaaksi (check!), aikaa ennen lapsia (check! ja check!) ja hullaantunutta rakkautta nykyistä aviomiestä kohtaan (check!). Kyseiseen mekkoon mahtuminen olisi lisäksi konkreettinen motivaattori hienoiseen sutjakoitumiseen. Sutjakoituminen ei siis ollut itse tarkoitus, mekkoon mahtuminen kylläkin. Pinnallista? Ehkä. Mutta käsi ylös, kuka ei joskus ajattelisi pinnallisesti, etenkin näin tärkeän asian ollessa kyseessä.

Metodeina olivat epätavalliset keinot: pitäisi opetella rakastamaan itseään, lopettaa syömisen tarkkailu ja aloittaa tunteiden tunnistamisen ja ilmineeraamisen harjoittelu. Olin näet havainnut omassa käytöksessäni negatiivisen käyttäymisen kehän, joka liittyi olennaisesti onnellisuuteeni ja syntyneeseen tilanteeseen, jossa mitä enemmän rajoitin syömisiäni, sitä enemmän taisin ottaa massaa.



Tein erään harjoituksen Rakastan, siis olen-kirjasta, jossa pyörittelin ajatusten, tunteiden ja toiminnan välistä yhteyttä. Löytyi selvä kaava, allaolevan kaltainen.

Tämän lisäksi löysin muutamia, samankaltaisia oman mieleni valmiiksi käsikirjoittamia "skriptejä", joiden syövereihin upposin toistuvasti. Tunnistettuani mallit ne on ollut helpompi torpata jo heti alkuunsa, vaikka joskus (väsyneenä, nälkäisenä ja janoisena) ne vetävät vieläkin puoleensa melkein vastuttamattomasti. Olennaisin muutos on kuitenkin liittynyt tunteisiin.

Usein puhutaan ja kirjoitetaan, että pitää pystyä ja uskaltaa ilmaista tunteensa toisille, etenkin parisuhdekeskusteluun tämä väite kuuluu kuin nenä päähän. Havaitsin kuitenkin empiirisissä, hyvin epätieteellisissä itsetutkimuksissani, että vaikea niitä on tuoda ilmi, kun en edes tunnista niitä itse. Coachini kanssa keskustellessani huomasin ihmetteleväni: entä jos tulee joku tunne? Miten selviän sen kanssa?

Ja sinne sujahti. Jes!


Löytyikin tunteisiin liittyvä käyttäytymisen kehä, jossa ennakoin tilanteita, joissa tunne (iloinen tai surullinen, positiivinen tai negatiivinen) saattaa ehkä herätä ja torppasin sen heti alkuunsa. Kielsin itse tunteen, en sen ilmituloa. Hyssyttelin itseni jo valmiiksi, jonka seurauksena tunne-elämässäni ei juuri ole ollut huippuja eikä aallonpohjia. Kaikki vaan laatikkoon, ja lukko päälle. Paljon helpompaa niin! Kun tämä on jatkunut elämässäni ties miten kauan, ei ihmekään että omat tunteet ovat jääneet vajavaiseksi. Muistan eräänkin kerran, kun olen kysynyt hämilläni kavereiltani, onko heillä mitään intohimoja, minkään asian suhteen. Yksi sanoi "punainen", se jäi mieleeni niin konkreettisena. Että mistä tahansa voi intoilla.

Oivallus valtasi mieleni kuin olisin uinut viileässä vedessä. En olekaan tunneköyhä, en vain anna niiden olla, näyttäytyä. Uskoin kuitenkin, että voisin harjoitella, ja niinpä vähitellen tunnustellen aloin etsiä sisältäni eri pilkahduksia. Kuin värejä, jotenkin ne tulivat mieleen väreinä. Kumma juttu. Täytyy myöntää, että piti hakea sanoja niille tuntemuksille. Häpeä. Pettymys, Alokuloisuus. Kiukku, hämmennys, ärtymys, ilo, riemu, onni, tyytyväisyys. Ja nälkä, se on ihan oma juttunsa. Kun huomasin, että kuuntelee itseään ja antaa tuntea kaikenlaista, pakonomainen, mitäänmaistamaton syöminen loppui kuin itsestään. Parisuhteessa tämä "tunteminen" ja siitä keskustelu on tuonut lisää vähän kaikkea: värejä, keskustelua ja sitä intohimoa. Ihan elämääkin kohtaan.

Epäusko, ilo ja huojennus!


Perjantaina aamulla sitten sujahdin mekkoon vaivatta. Ei kinnannut mistään. Uskomatonta mutta totta! Olen kai nyt sitten virallisesti osapuilleen lapsia edeltävässä raamissa :) Huikea juttu, joskin painoa on vielä enemmän, mutta niin on lihaksiakin. Olen nyt mekkoprojektin aikana seuraillut painoa noin viikon välein. Konkreettinen muutos tapahtui tuon tunteisiin liittyvän oivalluksen jälkeen. Tähän mennessä painoa on lähtenyt vähän alle pari kiloa, mutta suunta on koko ajan alaspäin. Tämä siis silti, että ruokarajoitukset ovat laktoosittomuutta lukuunottamatta poistuneet. Tämä ei silti tarkoita, että syön kuin ellun kanat: tämä tarkoittaa sitä, etten ulkoista vastuuta syömisestäni kenellekään muulle (äidille, siskolle, Antti Heikkilälle tai Alun valmentajille), vaan aikuisena kannan sen vastuun ihan itse. uusi mottoni ruokailun suhteen onkin seuraava:

Syön kaikkea paitsi n'importe quoi (eli syön kaikkea paitsi mitä tahansa).

Maukasta ihanaa kesäkuun loppua!


tiistai 23. kesäkuuta 2015

Tekosyitä lähteä liikkeelle

Olen tämän viikkoa perhepäivähoitajana, kun pienet siskontyttöni ovat täällä luonamme viettämässä lomaviikkoaan. Meillä on ollut tähän mennessä hurjan hauskaa -mutta on myönnettävä, että pienet huokaisuhetket päivittäin tulevat tarpeeseen. Eilen Muru jäi pitämään leffailtaa tyttöjen kanssa (Risto Räppääjä aiheutti ihastuneita huokauksia ja riemunkijahduksia, leffapopparit kenties vielä enemmän), niin minä pääsin lenkille. Tällä kertaa kävelin sateessa reippaasti ja hyppelin vain vähän, kun olin jo aamulla käynyt juoksemassa ja päivällä temppuillut tuntitolkulla puistossa (opettelin uudelleen kiipeilemään rekkitelineillä ja roikkumaan pääalaspäin jalkojen varassa. Kieppejäkin tein, jee!). 

Neiti Hattarainen nauttii puistosta kärrynpyöräharjoittelun päätteksi. "Äiti, ompa vaan ihanaa, kun on menty kesälomalle!"

Eilen aamulenkillä. Biitsin ohi mennessä piti pysähtyä harjoittelemaan käsilläseisontaa, koska se on jo NIIN lähellä!


Kävelyn rytmi siivitti ajatuksiani ja päädyin mietiskelemään miten äärimmäisen tärkeitä päivittäiset liikuntahetket nykyään ovat. Sitä mukaa kun takki kastui läpimäräksi ja vesi alkoi roiskua lenkkareissa uivien varpaiden väleissä, alkoi mielessäni muotoutua lista: tekosyitä lähteä liikkumaan!

Eilen aamulla. Häh?! Sään puolesta ei uskoisi! Mutta eka aamulenkki pikkupikkujuoksuvaatteissa. Tuntui viimein kesältä!

Meidän lähibiitsi. Paistaisi nyt joskus aurinko, niin pääsis loman merkeissä rantapäivän viettoon...
Lista tekosyistä lähteä liikkeelle (koska oikeastihan liikkeelle lähtö itsessään on SYY ja TARKOITUS): 

* Koska lapset! Lasten kanssa puistoon leikkimään: aika menee kuin siivillä, saa liikuntaa kuin huomaamattaan ja saa itse leikkiä
* Seuraa johtajaa (lasten tai kavereiden kanssa). Milloin viimeksi on tullut oltua? Mä olin tänään salilla, tästä nelikosta saisi Huipun Petri rutkasti lisäinspistä kehonpainotreeneihin: miten menee sammakko, pikkulinnunpoikanen, mittarimato tai pantteri? Entä kirahvi? Ja orava, pöllö ja käärme! Täältä pesee, ja hiki vaan virtasi! Pätee myös ylemmällä tasolla työelämässä. Vai mitä sanotte tästä.
* Kun sataa: ihana kesäsade kyllä huuhtelee pahimmat murheet. Jos itkettää, niin parkua voi kenenkään kiinnittämättä sen suurempaa huomiota. Sadepisarat ne vaan poskilla valuvat.
* Kun paistaa: rusketus tarttuu liikkuessa tasaisemmin. Jos on hellettä, suuntaa poluille metsän siimekseen tai liiku aikaisin aamulla. Aamuhetkissä on maagista energiaa. Joogaa vaikka puistossa tai laiturilla, tai kirmaa pururadalla niin kovaa, että tukka hulmuaa.
* Kun on kiirettä: stressi pyyhkiytyy pois, kun lähtee edes vähäsen. Fyysinen toiminta on kehon luonnollinen keino purkaa stressiä ja päästää normaalitilan hormonit hyrräämään --> anna kehon toimia niinkuin sen kuuluu.
* Kun ei ole tekemistä. Liikkumaan, lenkille, soutamaan, suppailemaan, liikuntatunnille, yleisurheilustadikalle loikkimaan. Miten nopeasti juokset 100 metriä? Miten pitkälle loikkaat hiekkalaatikkoon? Alkaa olla tekemistä!
* Kaverit: kun ihmisillä tuntuu olevan menoja niin paljon, että treffien JA liikunnan sovittaminen kalenteriin on jo vaivalloista. Yhdistä nämä, sielu ja mieli kiittävät!
* Väsyttää: päätä lähteä edes ihan vähän. Korttelin ympäri on parempi kuin ei mitään! Ja saattaa käydä niin, että kohta huomaat virkistyneesi ja käyneesi mukavalla reipailulla.
* Ylienergiaa? Muutamat intervalliharjoitukset tai kunnon punttitreeni tepsii ylienergiaan hetkellisesti, mutta varoituksen sana: pitkässä juoksussa voivat aiheuttaa entistä parempaa jaksamista!
* Jos ei haluta: liikunta auttaa kehoa pitämään yllä normaalia hormonitasapainoa ja mm. kunnon voimaharjoittelun on todettu naisilla nostavan testosteronin eritystä, joka taas vaikuttaa piristysruiskeena yleisesti ja erityisesti vällyjen välissä. (lähteenä esim. Kaisa Jaakkolan Hormonitasapaino-kirja ja Kukka Laakson kirjoitukset)
* Jos haluttaa: käyhän sekin hyvästä treenistä ja liikuntasuorituksesta, kun oikein villiintyy. Mikäs sen mukavampaa. 
* Jotta blogiin saa kirjoitusaihetta (tämä on oikeastaan äärimmäinen keino, jos muuten ei muka huvita)
* Jotta pääsee hetkeksi omaan rauhaan. Ajatuksineen, tunteineen, pohdintoineen. 
* Koirat haluavat lenkille, satoi tai paistoi. Mahtava syy lähteä pihalle! Jälkeen päin olo kiittää :)

Tuossa listaa alkuun! Laittakaa pliis omia tekosyitänne liikkumaan lähtemiseen vaikka kommenttien muodossa! Torpataan yhdessä kaikki mahdolliset tekosyyt jäädä sohvan pohjalle (koska elämä) :)

Tänään Huippupaikka pelasti: aamupäivällä temppuiltiin hyvä tosi lasten kanssa tatamilla.  Välissä tein itse ihan kunnon treenin kahvakuulilla, vesipainoilla ja jollain crosfitin näköisellä tee-se-itse-hartiapainolla. Alkuun ja loppuun leikittiin yhdessä pienten kanssa ja vielä venyteltiinkin. Video on sarjassamme "opettele nauramaan itsellesi" ja "elämä ei oikeastaan ole niin kovin vakavaa". 


Sateen ropistessa ikkunoihin,

Suvi

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Leikin voima ja eka opetusvideo: näin päästät irti turhasta vakavuudesta

Olen tänä juhannuksena tehnyt oivalluksen siitä, miten siistiä fyysinen leikkiminen on. Olen ennenkin tainnut mainita siitä, miten kehonpainoharjoittelu on tuonut elämääni iloa, joka on suorittamisesta kaukana: paitsi että en koe sitä edes varsinaisesti treeniksi, vaan hauskanpidoksi, siinä oikeasti kehittyy. Lisäksi saa lapsilta (vierailta ja omilta) pointsit, kun heittäytyy harjoittelemaan kärrynpyöriä tämän tästä tai harjoittelee käsillä seisomista ihan vaan harjoittelemisen ilosta. Nykyisin tuntuukin, että pari kertaa päivässä on hyvä katsoa maailmaa ylösalaisin hetken aikaa. Kyllä kaikki asiat siitä sitten lutviutuvat.

Niin kuin lapsena. kun vimmatusti halusi vaan oppia uuden taidon.

Juhannuslauantain aamuna piti päästä leikkimään, vaikka tiukka kuri palautusviikonlopun suhteen olikin :)

Ja uudestaan. 

Se on ihan mieletöntä, oikeasti se on ihan valtavaa, millaisen muutoksen leikki tekee aikuisen ihmisen elämään. Ihminenhän on alunperin leikkisä otus: Tarinoinnin lisäksi leikki, kujeilu, vitsailu ja ilottelu ovat yksiä ihmisyytemme perustekijöitä. Minne hittoon ne katovat, kun aikuisuus (lue: vastuut, velvollisuudet ja otsan rypyt) astuvat elämään?

Kuuntelin erästä Marie TV:n jaksoa, jossa puhuttiin siitä, miten joskus juhlissa voi olla niin tylsää, että melkein jättää menemättä. Ja että joskus kun sinne sitten raahautuu, niin aika tuntuu matelevan ihan jäätävän hitaasti. No, vastaus oli jotakuikin näin: lopeta odottamasta, että JOKU MUU pelastaa sinut ikävystymiseltä! Ala toimia itse! Mieti, mikä saisi sinut viihtymään juhlissa ja anna palaa!

Lauantaina mentiin Huippusalille; muu porukka jumppasi raudan kanssa, mä huolsin kehoa ja leikin. Siskontytön mielestä oli ihan ratkiriemukasta, kun sanoin: "en mää kyllä oikeasti jumppaa, mä leikin." Siitä riittikin ihmettelyä ja riemunaurua!


Tänään meillä oli isänpuolen suvun klaanikokous vanhempieni mökillä. Juhlat sinänsä olivat kyllä mukavat jo silläänsä, vähän suunnistusta ja krokettia ja hyvää ruokaa. Mutta, kirjoituksen teemaan liittyen: pistin pikkuserkkujen kanssa leikiksi, ryhdyttiin harjoittelemaan kärrinpyöriä ja käsilläseisontoja ja siltoja. Oli huippua, ja kohta siellä olivat ukit, langot ja aviomiehet yhtälailla liikkumassa pääalaspäin ja pyörimässä pitkin nurmikkoja. Oli niin kivaa! Ei iloittelu ole tarkoitettu vain lapsille :)

Klaanijuhlissa pistin leikiksi, tässä menee kärrynpyöriä...

Tässä koitan seistä käsillä. Hei ilman tukea, ekaa kertaa ihan sairaan pitkään aikaan! Jaksaa jaksaa, kyllä mä vielä joskus siellä pysyn kauemmin kuin kaksi sekuntia!

Jos itsestä tuntuu vaikealta aloittaa fyysinen leikkiminen, niin lapset ovat oiva tekosyy: siellä vaan puistossa kiipeilemään perässä tai sisällä leikkimään seuraa johtajaa. Astetta aikuisemmin alkuun pääsee esim. nyt niin muodikkaan kehonpainoharjoittelun tunneilla. Loppuun vielä osoitus siitä, ettei todellakaan tarvitse olla hyvä aloittaakseen harjoittelun (tai jatkaakseen sitä...). Sisublogin Suvi heitti pienen yllykkeen videoihin liittyen: jos sinä, niin minäkin. No, pirskales, ei auta muu kuin kuvata sitten :) Lähtötason pidin kuitenkin matalana, niin että jospa joskus sitten vaikka vähän asiallisempia (tai sitten ei.)


Ihanaa virallista juhannuksenjälkeistä kesää!

keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Tarvitaan järkeä treenaamiseen

Treenaaminen on elämäni suola ja pippuri, hunaja ja sitruuna. Tässä se kuitenkin taas nähdään: ihminen ei ole ikinä tyytyväinen. Olen kuitenkin tavoiteorientoitunut, ja vaikka olen superkiitollinen kaikesta siitä, miten olen liikunnallisen elämäntavan etsimisessä edennyt, huomaan jo tähyäväni eteenpäin. Viime aikoina postaukset ovat käsitelleet enemmän ja vähemmän ihmisenä kasvamista, ja hyvä niin. Sitä tarvitaan, ja coachauksen ollessa intohimoni ja elämäntarkoitukseni on luontevaa myös kirjoittaa siitä.



Pohdiskelevaan taipuvainen luonteeni vaan meinaa keinua mielellään ajatusten aalloilla, ja kroppa jää mieluusti tuttuun ja turvalliseen, ellei kukaan ole potkimassa persuuksille. Mieltäni saan piiskattua uusiin ulottuvuuksiin, mutta kroppa hoi, minne jäit? Kuitenkin viime talven aikana suurimmat tunteet ovat olleet välittömästi ja välillisesti seurausta liikunnasta: oman liikunnallisen ulottuvuuden ja pystyvyyden tutkiskelu, aktiivisen elämäntavan löytäminen ja harjoittelu, uusien (mahtavien!) ihmisten tapaaminen ja heihin tutustuminen... voisinko olla kiitollisempi?

Lueskelin aiempia blogipostauksiani ja sama into välittyi mielestäni juuri niistä treenipostauksista. Miten mahtavaa innostusta voi ihminen kokea sinänsä yksinkertaisista asioista? Yhtälöhän on helppo: lisää tätä, kiitos!


Olen kyllä liikkunut ahkerasti, vaikken aiheesta kovin pieteetillä ole kirjoittanutkaan. MUTTA! Koska mitään tiettyä valmennuskokonaisuutta ei ole meneillään, huomaan treenaavani kokonaiskuvaan verraten löperösti: määrällisesti melko paljon, mutta vailla minkäänlaista tolkunhiventä.

Kovaa ja korkealta. Eihän sitä lasketa, jos ei puuskuteta veren maku suussa. Portaita ylös, polkuja takapuoli piukeana ja Vänärillä vetoja ja loikkia. Puistossa kehonpainoharjoittelua ei lasketa, koska lasten kanssahan siinä leikitään. Nämä kaikki ovat huikeita juttuja minulle ja nautin -ihan mielettömän paljon! Se tolkku olisi kuitenkin varmaan kehittymisen kannalta aika hyvä juttu, vai mitä?


Kävin tänään  hierojalla, joka jo toistamiseen melko vakavin äänenpainoin suositteli pitämään pienen palauttavan jakson ja keskittymään kehonhuoltoon. Mieleen välähti talvisen PT-projektin Marko, joka mielikuvissani piirsi minulle nousevan intensiteetin harjoittelun kaavaa: kolme viikkoa harjoitellaan koko ajan kovemmin, kunnes neljäs viikko palautellaan. Ja että kehittyminen, se tapahtuu juuri sen palauttavan viikon aikana. (Tällä hetkellä kyllä omatunto soimaa aika äänekkäästi.)


Apua, olen innoissani autuaasti unohtanut koko metodin ja painanut menemään salia, juoksua, pyöräilyä, juoksua ja vähän jumppaa päälle. Mutta miten yhdistää tämä kombo toisiaan tukevaksi kokonaisuudeksi? Yhdistelmätreenejä (ihania, rakastan rakastan!) ja kaikkea ihanaa aktiivisuutta, josta mistään en halua luopua, mutta siis tavoitteellisesti ajateltuna: tarttis tehdä jotain.


sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Offroad Puijon poluilla

Oman pihan kaipuu on kasvanut maanisiin mittoihin, vaikka kesä ei meinaakaan lämmetä näemmä laisinkaan (tästä lähiaikoina lisää, olen nimittäin ottanut oikeuden omiin käsiini ja alkanut neliö kerrallaan vallata kerrostalomme etupihaa!). Onhan siinä hyviä ja huonoja puolia: hyvänä se, että on voinut alkaa harrastaa ja aikaa riittää vaikka juosta pitkin polkuja, kuten eilen teimme serkkuni kanssa. 

Lähtömeiningeissä: edessä taas reilu pari tuntia hikistä urheilua koko kropan voimin! Wuuhuu! Lisää tätä!


Oli taas yhdistelmätreenin paikka. Pyöräilimme ensin rivakahkosti Männistöstä Puijon monttuun. Serkku oli tulostanut mukaan trail cupin osakilpailukartat, joiden mukaan oli tarkoitus lähteä polkuja juoksentelemaan. Note to self: opettele katsomaan karttaa. Vaikka aluksi pitämään sitä oikein päin kädessä. Kaksi yhtä taitavaa kartturia päätti mennä metsään ja löysi itsensä ensimmäiseksi juoksemasta pystysuoraa kinttupolkua eteenpäin. Hiki tuli hyvinkin, mutta alussa homman mielekkyys oli joksenkin koetuksella. Kartat olivat meille liian epäselviä, joten alkumatkasta piti vähän väliä pysähtyä arpomaan sijaintiamme ja seuraavaa suuntimaa. Kesän ensimmäinen ukkonenkin siivitti lennokasta askeltamme, kun kiipesimme yhtä-äkkiä eteentullutta laskettelurinnettä ylöspäin (mistä tämä tähän oikein ilmestyi?

Kartta esiin ja arpomaan. Ihana Kirsi <3

Puolen välin kieppeillä löysimme lopulta joitain kiintopisteitä maastosta, josta paikansimme itsemme suht varmasti; sen jälkeen loppupuoli reitistä meni paljon jouhevammin (tai ehkä emme enää olleet niin huolestuneita olemmeko juuri oikealla polulla, kunha suunta olisi osapuilleen oikea). Lopussa rämmimme taas jossain ihan eri paikassa, kuin missä luultavasti olisi pitänyt. Mutta reissu tuli tehtyä, ja kaikesta huolimatta oli tosi hauskaa! Kuvia en joutanut juuri ottamaan, kun piti arpoa kartan kanssa ja juosta itikoita karkuun! Paikalleen ei nimittäin voinut pitkäksi aikaa jäädä, kun verenhimoiset itikat hyökäsivät kimppuun, joten juoksuaskel oli taattu hurjimmissakin mäissä. Totesimme, että reitille pitää vielä palata ja että kaikki osakilpailureitit on todella syytä käydä läpi ennen itse kisoja. 

Ukkonen jyrisi ja sade alkoi noin kahden sekunnin päästä (tämän kohdan tunnistimme :D)


Järjestäjille lähetimme myös hiljaisen (ja nyt ei enää niin kovin hiljaisen) toiveen reittien merkitsemisestä etukäteen tai edes nettisivuilla olevien karttojen päivittämisestä lisävinkein (esim: tässä kohtaa reitti seuraa valkoisella merkittyä luontopolkua" tai "reitti kulkee näköetäisyydeltä Konttilan pihapiiriä; näetkö lampaan?" tai "järkyttävä nousu, mutta takamus kehittyy mainiosti"). Tosin nykyisellä tavalla aivot raksuttavat taatusti ja jotkut hämärän kaukaiset opit yläasteen suunnistustunnilta tulivat mieleen; korkeuskäyrä, olen tainnut joskus kuulla puhuttavan sellaisesta. Aivotyötä ja kroppatyötä siis samalla kertaa, tykkään silti kovasti!

Kaiken rämpimisen jälkeen voittajafiilis! Takaisin pyörillä, läpimärkiä yltä ja päältä. Sarjassamme "olisko tullut yksin lähdettyä? NOT"


Minulla on yleensä lenkillä aina mukana puhelin, jossa tällä hetkellä on iPhone6:sta vakiona löytyvä terveyssovellus, joka laskee koko ajan päivän aikana käveltyjä/juostuja askeleita, kuljettua kilsamäärää sekä noustuja kerroksia. Lisäksi laitan lenkeille yleensä Sportstrackerin päälle, jotta näkee muodostuneen kartan ja vähän aikoja ja väliaikoja tarvittaessa. Pari huomiota: Puijon lenkin jälkeen  kerroslaskuri näytti 98 kerrosta! Toinen huomio koski Sportstrackerin karttaa: ihmeellisestä kiemurtelusta ja suuntimapäätöksistä huolimatta kartta näytti aikalailla tulostetulta osakilpailukartalta! Hurraa! 

Tässä kartat. Kaivataan lisää selkeyttä ja/tai kiintopisteitä.

Tässä tulos sporstrackerilla. Ei hassumpaa. (Paitsi en usko kulutettujen kaloreiden summaan. Pakko oli olla enemmän, mutta onneksi en minä niistä niin välitäkään...


Viimeiset hikoset otettiin taas kotiin palatessa pyöräillen, jonka jälkeen oli silkkaa autuutta päästä lämpimään suihkuun. Muru ja tytöt olivatkin juuri pizzanleipomispuuhissa, joten vähän ajan päästä pääsin vielä valmiiseen pöytään. Onnea on rakkaus ja erinomaisesti kokkaava mies <3

Miehen tekemät pizzaslicet. Melkein en malttanut edes kuvaa ottaa. Oli todella hyvää. Siis todella hyvää!!! Otin lisääkin. Kuvasta puuttuu tomaatti (terveellinen osa) ja omppusidukka :)

torstai 11. kesäkuuta 2015

Suklaa sulaa makunystyröillä

Olen tällä viikolla syönyt enemmän suklaata, kuin mekkotilanne oikeastaan sallisi. Tummaa, täyteläistä, raakaa, pehmeää, kovaa, napsahtavaa, sulanutta, lakritsaista, kahvimaista, vadelmaista, ananasmaista... Ja syynä on oikeastaan vain tämä:

"Kaakaopuun nimi on Theobroma, joka tarkoittaa jumalten ruokaa. Mutta minä tiedän, että suklaa on tarkoitettu meille ihmisille, sillä hyvän suklaan sulamispiste on sama kuin suun lämpötila."

Luin Erica Bauermeisterin esikoisromaanin "Elämän lempeät maut". Humpsahdin kirjaan, niin kuin joskus käy. Se imaisi, ja sitten mentiin. Kirja oli viihdyttävä, aivan mielettömiä kuvauksia ruuasta sinänsä.... mutta kyse oli paljon suuremmasta. Kirja on ylistys aisteille, elämän aistillisuudelle, tai ainakin näin minä sen koin. Huomaan jääneeni pohtimaan, että aistillisuutta ei voi olla eilen tai huomenna, eikä juuri äsken eikä kohta. Aistit ovat nyt.



Viikon aikana olen siis harjoitellut hetkiä. Olen aloittanut kuulostelemalla (vaikeaa), tunnustelemalla (jokseenkin vaikeaa, jopa turhaa, huomaan ajattelevani, joten tärkeää), katselemalla (ihanaa) ja maistelemalla (olen yhdistänyt haisteluun). Maistelu on helpointa (ja mukavinta), mutta tulokset ovat hämmentäviä: Kaikki maistuu (siis arvottamatta sitä, onko maku hyvä vai paha. Ehkä erilainen.). Jopa siinä määrin, että en näe enää mitään järkeä syödä samalla kun teen jotain muuta (tähän astisen elämäni haitallinen kierre: luen tai katson telkkaria tai näpytän konetta sen siunatun kerran, kun saisin syödä yksin ja rauhassa; en silti osaakaan maistaa, keskittyä, vaikka sitä juuri kaipaisin), koska sittenhän en voisi keskittyä makuun.

Olen myös huomannut, että syön monin paikoin rutiininomaisesti, jos en kiinnitä asiaan huomiota. Sama aamupala, sama iltapala, samantyyppinen välipala. Siis helposti samaa jo kolme kertaa päivässä! Kaameaa!



Siksi suklaa. Jostakin on aloitettava variointi, ja jos kerran suklaata syö päivittäin, niin voi ainakin vaihdella makua ja todella maistaa mitä syö! Ehkä hyvät vaikutukset lyövät laineitaan laajemmallekin pikkuhiljaa, kun makuaisti uskoo, että se saa taas toimia. Että sillä on tehtävä, että sitä ei hiljennetä, vaan kuunnellaan kuin neuvonantajaa.

Koska syöminen on ollut yksi kipupisteideni oire monessakin mielessä, tietoinen maistelu on ymmärrettävästi nostanut pintaan monenlaista. Pieni tutkijasielu minussa on heräillyt; huomaan tarkastelevani aihepiiriä kiinnostuneena ja antaudun ajatusten vietäväksi (useinmiten) vastustelematta. Eräänä iltana söin tavanomaista jugurttiannostani (kreikkalaista jugurttia, metsämustikoita, nektariinia ja pari mantelia). Mielikuvat veivät jokaisella suullisella eri paikkoihin; oli kuivan maan päällä kasvavia, loputtomalta näyttäviä viljelmiä täynnä nektariinipuita, joista vielä kovat hedelmät koneilla poimittiin pois. Oli kuusen alla viileässä sammalikossa notkuvat mustikanvarvut, marjoista painavina taipuen. Oli satojen mustavalkoisten lehmien navetta. Ja oli kreikkalaisen kerrosviljelmän varjoisa lehto, jossa kivimuurein reunustetun hiekkaisen polun varrella kasvoi mantelipensaita vieri vieressä.

Onko mitään tästä tapahtunut? En tiedä, mutta tuo mieleni matka olisi jäänyt tekemättä, jos olisin lusikoinut annoksen ääntä kohti telkkaria aivot sumeina tuijottaen. Ero on huomattava ja kriittinen sekä aistillisuuden, painonhallinnan, itsensä hyväksymisen ja kaiken kannalta. Asia on todella vinkeä, kun miettii miten suosittuja nykyään ovat erilaiset netin yli toimivat valmennukset, joissa kerrotaan, että aamupalalla tulee syödä 45 g kaurahiutaleita ja 2 dl rasvatonta maitorahkaa ja 1 dl sokeroimatonta mehukeittoa, lounaaksi 150 g rasvatonta kananrintaa, 200 g salaattia ja 1 rkl oliiviöljyä. Ja maku? Mitä väliä, ruokahan on rakennusaine.



Olisikohan noin? Jollain huippu-urheilijoilla keho lienee viimeisimmilleen trimmattu kone, jonka optimaalinen polttoaineen syöttö ja kulutus on taattava. Mites me muut sitten? Kaukana huippu-urheilusta, vaikka tavoitteellisesti treenaisikin. Vaikka liikkuisi joka päivä, niin tavallisen eläjän ei varmaankaan tarvitse proteiininsaantiaan ihan hirveän paljon huolehtia.

Mekkoprojekti on tietenkin tarttumapiste tähän rakkauden tematiikkaan, että mitä hyvää sitä itselleen haluakaan tarjota. Mekkoja, suklaata, hyvinvointia. Rakkautta kaikille aisteille.

Kirjassa oli kappale, jossa kokattiin ystävänpäivää varten. Lukekaapa tämä, ja miettikää, miten ajatus toteutuukaan omassa elämässänne. Minä ainakin tarvitsen harjoitusta.

"Mutta toisaalta." Lillian liikutti sormiaan hitaasti puutiskin sileällä pinnalla. "Jos elää koko ajan aisteissaan, kiirehtimättä, tarkkaillen, jos käyttää silmiään, sormenpäitään ja makunystyröitään, romantiikka kukoistaa niin, ettei siitä tarvitse erikseen muistuttaa kortilla."

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

3 tuntia silkkaa autuutta: pyöräilyä ja polkujuoksua Nepalissa

* Kiitokset Kuntokeskus Huipulle ja Hannulle workshopista, sekä Aapo Laiholle upeista kuvista!


























Kuva: Aapo Laiho

Kuva: Aapo Laiho

Kuva: Aapo Laiho

Kuva: Aapo Laiho

Kuva: Aapo Laiho

Kuva: Aapo Laiho

Kuva: Aapo Laiho

Kuva: Aapo Laiho

Kuva: Aapo Laiho

Kuva: Aapo Laiho

Kuva: Aapo Laiho

Kuva: Aapo Laiho

Kuva: Aapo Laiho

Kuva: Aapo Laiho

Kuva: Aapo Laiho

Kuva: Aapo Laiho

Kuva: Aapo Laiho

Kuva: Aapo Laiho


Sain eilen vapaaillan, niin mihinpä sitä mimmi muualle suuntaisi kuin urheilemaan! (Vapaaillalla tarkoitan siis vapaata kodista; niin paljon kuin kotona olosta nautinkin (kröhöm), niin totaalinen vapaa ilman kiirettä ja syyllisyydentunnetta on jotain mahtavaa! Varmaan joku muukin äiti-ihminen vähintään tunnistaa tunteen?). Mutta takaisin oleelliseen: polkujuoksuun!

Lähdettiin viiden jälkeen serkun kanssa pyöräilemään Männistöstä. Otettiin keskustasta karavaaniin vielä yksi innokas urheilija ja suunnattiin siitä kohti Neulamäkeä (kavereiden kesken Nepali). Siellä vietin elämäni ensimmäiset 16 vuotta iloineen ja suruineen, mutta nyt en ole viime aikoina käynytkään kunnolla, varmaan vuosiin! Oli siis NIIN SIISTIÄ, että polkujuoksuworkshoppi järjestettiin Neulamäen ja Vuorilammen maastoissa. Lisää Nepalia juoksutapahtuman merkeissä saa viimeistään Kuopio Trail Cupin osakilpailussa (vink!).

Neulamäen urheilukentälle kokoontui taas lähemmäs 50 innokasta polkujuoksijaa. Kuntokeskus Huipun Hannu Airila & crew pitivät osallistujille alkulämmittelyä ja kertoivat hiukan perusteita polkujuoksuun liittyen (ei kuulemma tuhansia vuosia uudempi ole tämä laji, mutta huippumuodikasta juuri nyt!). Noin puolet väestä oli jo mukana edellisessä Puijon metsissä pidetyssä polkujuoksuworkshopissa, ja nyt porukasta saattoi aistia innostuksen! Jokojokojoko? Mennään metsään!

Ja sitten mentiin! Polku kiemurteli mäkien, kivikoiden ja kallioiden keskellä, lammen rantaa auringon välkkyessä veden pinnalla ja raskaaseen ylämäkeen kohti Neula(ylä)mäen huippua. Rankka maasto vaati keskittymään täysillä, paljon ei tovereiden kanssa tullut juteltua, kun kieli keskellä suuta mentiin. Mutta ei tarvinnutkaan, porukasta sai valtavasti voimaa ja energiaa ihan vain tuntemalla, kuulostamalla ja hengästymällä samaan tahtiin. Välillä pysähdyttiin ihailemaan upeita maisemia ja harjoittelemaan tehokkaampaa ja turvollisempaa maastojuoksutekniikkaa. Silloin nauru raikui ja ilo pirskahteli kilpaa hien kanssa! Porukassa on voimaa, ja tunnen kaipaavani porukan latausta säännölliseen treeniin säännöllisemmin. Olisiko Rauhalahti Road Runnersille kaveriksi Offroad Runnersien porukka! Hannu, Huippu Offroad runners? Osallistujista moni tuntui kaipailevan "lisää tätä", niinkuin viimeksikin Puijolla :)

Sykkeet nousivat ja moni kokenutkin juoksija koki olevansa tärkeän äärellä. Polkujuoksua kiiteltiin vuolaasti mindfulnesstyyppisestä keskittymisharjoituksesta, erilaisen harjoituksen tarjoamisesta kropalle ja mielelle. Sykkeet saivat loistavasti vaihtelua verrattuna tasaiseen taapertamiseen asvalttipinnoitteella -puhumattakaan siitä valtavasta ilontunteesta, kun vauhti kiihtyy poluilla, voi hyppiä ja loikkia, ja päästä lähemmäs sitä lapsuuden juoksemisen iloa, jolloin liikunta ei ollut urheilua vaan välttämätön osa omaa itseä, vähän kuin käsi, nenä tai hengittäminen. 

Kotona oli onnellinen ja tyytyväinen nainen kahdeksan jälkeen, noin 3 tunnin autuuden ja urheilun jälkeen. Nälkä oli valtava, mutta henkinen nälkä loisti poissaolollaan <3

Akut latautuneena, terveisin Suvi