Rakasta minua, Rakastan minua

Oman coachini kanssa keskustellessa tulee ajatuksia ravisteltua niin moneen suuntaan, että ävlillä tuntuu kuin pääni olisi aivan solmussa. Hyvällä tavalla tosin, Tiedättekö niitä valaistumisen kokemuksia, tai ainakin hetkittäisiä kirkkauden hetkiä, joita elämässä välillä tulee? Kuin saisi langan päästä viimein kiinni... ja sitten se taas katoaa? Mutta toinen on siinä auttamassa etsimään sitä uudelleen, vieläpä eri paikoista? Tällä viikolla on ollut pari semmoista päivää, että ottaisin kyllä coachin, jollei minulla vielä sellaista olisi :)

Keskustelimme onnellisuudesta ja rakkaudesta. Itse asiassa arvoista, mutta rakkaus nousi päällimmäisenä keskusteluun.

Mietin elämääni taaksepäin yrittäen selvittää, milloin olen ollut onnellisimmillani. Polkua ei tarvinnut kulkea takaisin kovinkaan pitkään, kun löysin etsimäni. Kyseessä on aika, jolloin monen mutkan ja henkisen suossa tarpomisen jälkeen palasin Kuopioon ja kohtasin nykyisen mieheni. Rakastuin päätä pahkaa, vaikka koitin olla tosi cool asian suhteen. Kun tunteet sitten olivat molemminpuolisia ja lopulta olimme kaikinpuolin aikuisia ja vapaita etenemään suhteessamme, alkoi kaikkien aikojen eeppisin aikakausi minun elämässäni: vihdoin tajusin, mistä rakkauslaulut, elokuvat, kaikki runot, kaikki sanat, huulet ja sanomattomat lauseet kertovat. Mitä tarkoittaa kun sydän pakahtuu, hyppää ylös rinnasta ja pysähtyy samaan aikaan. Miltä tuntuu kun vatsanpohjassa kutittelee pelkkä ajatuskin toisesta ja miten varpaat menevät kippuralle. Olin rakastunut. Onnellinen joka puolelta, kaikkialta, yltympäriinsä.

Kaikki sujui myös muuten: elämä soljui eteenpäin. Urheilu maistui, valinnat olivat automaattisesti terveellisiä, olin hoikempi kuin koskaan aikuisiällä ja tosiasiallisesti viihdyin myös itsessäni. Ihossani, nahoissani. Ja mielellään myös toisen iholla.

Mekkoprojektin vaiheilla ja jo jonkin verran sitä ennen olen paljon pohdiskellut rakkautta. Olen käsitellyt aihetta coachini kanssa, lukenut kirjoja ja yrittänyt ymmärtää. Olen tullut tulokseen, jonka mukaan viime vuosina vanteen kiristyminen pään ympärillä on johtunut pääosin rakastamisen puutteesta. Selvennöksenä: Olen tuntenut itseni rakastetuksi, ja olen toki rakastanut, mutta en ole rakastanut varsinkaan itseäni. Ja nyt ollaan ytimessä.

Samanlaiseen euforiaan pääseminen on varmaan mahdollista rakastumalla (olen lukenut juttuja sarjarakastujista, jotka ovat ikään kuin koukussa rakastumisen tunteeseen) yleisesti. Olen kuitenkin siinä onnellisessa asemassa, että rakastan miestäni ihan hullunkurisen paljon vieläkin, joka päivä. Puolison vaihto ei siis ole ajankohtaista. Luin kuitenkin eräästä kirjasta viisauden:

Rakastu itseesi, se on alku elämänmittaiselle romanssille. 

Narsismiin ei liene syytä taipua, mutta oletteko kärryillä, mitä ajan takaa? En puhu vain itsensä hyväksymisestä, sillä se kuulostaa laimealle. Kuka sitä nyt alkuseurustelun huumassa sanoisi "kuule, taidan olla hyväksynyt sinut. Hyväksyn sinua." Haluaisitko sinä kuulla tuollaisen tunnustuksen ihmiseltä, jonka pitäisi olla kumppanisi koko elämäsi ajan?

Onhan se alku, mutta...Niinpä.

Jotain on siis tehtävä, että tunne itseään kohtaan olisi jotain muutakin kuin kuivaa hyväksymistä. Tervettä rakastamista tässä kaivataan! Niin syvää, että intuitiivisesti alkaa kantaa ryhtinsä, tehdä valintoja, jotka tukevat omia päämääriäni, tekevät minulle hyvää. Positiivinen kehä saisi alkaa toimia myös sisäisesti, ei vain ulkoisiin päämääriin päästääkseen.

Rakkauden tarvitsijoita on varmaan vaan ollut niin paljon, että olen tuntenut itseni ihan vaadituksi ja kalutuksi. Eipä liene mitenkään harvinaista pienten lasten äideillä! Enkä todellakaan pidä itseäni kehäraakkina, oman elämäni seinäruusuna tai toivottomana tapauksena, olenpa vain pohtimaan taipuvainen ja uskon monen muun kanssakuljikan elävän samojen ajatusten äärellä. Vai mitä?

Olen päässyt valitsemallani tiellä jo ihan hyvin eteenpäin: päänsisäinen diaogini on vaiennut jatkuvasta kritisoinnista (olen kai päässyt "minä hyväksyn sinua"-asteelle) ja olen alkanut lähinnä kiinnostuneena tutkailla, millainen tyyppi täällä onkaan, ja miten oikein reagoin joihinkin tilanteisiin. Pari päivää sitten mieleni avautui sen verran, että syvällä ytimessäni ymmärsin: eihän rakkaus siitä kulu, jos rakastaa. Ei sitä ole rajallista määrää, vaan se lisääntyy sitä enemmän, mitä tuhlailevammaksi sen suhteen ryhtyy.

En siis meinaa mahtua mekkooni ihan perinteisillä iltalehden listaamilla dieteeillä, nyt ollaan syvemmällä polulla menossa kohti tuntematonta: sisintä.

Sisimmän lisäksi mennään tutummilla poluilla: metsässä ja yleisurheilukentällä. Liike on lääkettä, jospa se sisinkin sieltä alkaisi pikkuhiljaa kuoriutua uuteen kukoistukseen :)

Tämmöisiä pohdintoja tällä viikolla. Oletko itse havahtunut irrallisuuden tai ulkopuolisuuden tunteeseen? Miten olet alkanut niitä ajatuksia käsitellä?

Rakkaudellista loppuviikkoa!