torstai 11. kesäkuuta 2015

Suklaa sulaa makunystyröillä

Olen tällä viikolla syönyt enemmän suklaata, kuin mekkotilanne oikeastaan sallisi. Tummaa, täyteläistä, raakaa, pehmeää, kovaa, napsahtavaa, sulanutta, lakritsaista, kahvimaista, vadelmaista, ananasmaista... Ja syynä on oikeastaan vain tämä:

"Kaakaopuun nimi on Theobroma, joka tarkoittaa jumalten ruokaa. Mutta minä tiedän, että suklaa on tarkoitettu meille ihmisille, sillä hyvän suklaan sulamispiste on sama kuin suun lämpötila."

Luin Erica Bauermeisterin esikoisromaanin "Elämän lempeät maut". Humpsahdin kirjaan, niin kuin joskus käy. Se imaisi, ja sitten mentiin. Kirja oli viihdyttävä, aivan mielettömiä kuvauksia ruuasta sinänsä.... mutta kyse oli paljon suuremmasta. Kirja on ylistys aisteille, elämän aistillisuudelle, tai ainakin näin minä sen koin. Huomaan jääneeni pohtimaan, että aistillisuutta ei voi olla eilen tai huomenna, eikä juuri äsken eikä kohta. Aistit ovat nyt.



Viikon aikana olen siis harjoitellut hetkiä. Olen aloittanut kuulostelemalla (vaikeaa), tunnustelemalla (jokseenkin vaikeaa, jopa turhaa, huomaan ajattelevani, joten tärkeää), katselemalla (ihanaa) ja maistelemalla (olen yhdistänyt haisteluun). Maistelu on helpointa (ja mukavinta), mutta tulokset ovat hämmentäviä: Kaikki maistuu (siis arvottamatta sitä, onko maku hyvä vai paha. Ehkä erilainen.). Jopa siinä määrin, että en näe enää mitään järkeä syödä samalla kun teen jotain muuta (tähän astisen elämäni haitallinen kierre: luen tai katson telkkaria tai näpytän konetta sen siunatun kerran, kun saisin syödä yksin ja rauhassa; en silti osaakaan maistaa, keskittyä, vaikka sitä juuri kaipaisin), koska sittenhän en voisi keskittyä makuun.

Olen myös huomannut, että syön monin paikoin rutiininomaisesti, jos en kiinnitä asiaan huomiota. Sama aamupala, sama iltapala, samantyyppinen välipala. Siis helposti samaa jo kolme kertaa päivässä! Kaameaa!



Siksi suklaa. Jostakin on aloitettava variointi, ja jos kerran suklaata syö päivittäin, niin voi ainakin vaihdella makua ja todella maistaa mitä syö! Ehkä hyvät vaikutukset lyövät laineitaan laajemmallekin pikkuhiljaa, kun makuaisti uskoo, että se saa taas toimia. Että sillä on tehtävä, että sitä ei hiljennetä, vaan kuunnellaan kuin neuvonantajaa.

Koska syöminen on ollut yksi kipupisteideni oire monessakin mielessä, tietoinen maistelu on ymmärrettävästi nostanut pintaan monenlaista. Pieni tutkijasielu minussa on heräillyt; huomaan tarkastelevani aihepiiriä kiinnostuneena ja antaudun ajatusten vietäväksi (useinmiten) vastustelematta. Eräänä iltana söin tavanomaista jugurttiannostani (kreikkalaista jugurttia, metsämustikoita, nektariinia ja pari mantelia). Mielikuvat veivät jokaisella suullisella eri paikkoihin; oli kuivan maan päällä kasvavia, loputtomalta näyttäviä viljelmiä täynnä nektariinipuita, joista vielä kovat hedelmät koneilla poimittiin pois. Oli kuusen alla viileässä sammalikossa notkuvat mustikanvarvut, marjoista painavina taipuen. Oli satojen mustavalkoisten lehmien navetta. Ja oli kreikkalaisen kerrosviljelmän varjoisa lehto, jossa kivimuurein reunustetun hiekkaisen polun varrella kasvoi mantelipensaita vieri vieressä.

Onko mitään tästä tapahtunut? En tiedä, mutta tuo mieleni matka olisi jäänyt tekemättä, jos olisin lusikoinut annoksen ääntä kohti telkkaria aivot sumeina tuijottaen. Ero on huomattava ja kriittinen sekä aistillisuuden, painonhallinnan, itsensä hyväksymisen ja kaiken kannalta. Asia on todella vinkeä, kun miettii miten suosittuja nykyään ovat erilaiset netin yli toimivat valmennukset, joissa kerrotaan, että aamupalalla tulee syödä 45 g kaurahiutaleita ja 2 dl rasvatonta maitorahkaa ja 1 dl sokeroimatonta mehukeittoa, lounaaksi 150 g rasvatonta kananrintaa, 200 g salaattia ja 1 rkl oliiviöljyä. Ja maku? Mitä väliä, ruokahan on rakennusaine.



Olisikohan noin? Jollain huippu-urheilijoilla keho lienee viimeisimmilleen trimmattu kone, jonka optimaalinen polttoaineen syöttö ja kulutus on taattava. Mites me muut sitten? Kaukana huippu-urheilusta, vaikka tavoitteellisesti treenaisikin. Vaikka liikkuisi joka päivä, niin tavallisen eläjän ei varmaankaan tarvitse proteiininsaantiaan ihan hirveän paljon huolehtia.

Mekkoprojekti on tietenkin tarttumapiste tähän rakkauden tematiikkaan, että mitä hyvää sitä itselleen haluakaan tarjota. Mekkoja, suklaata, hyvinvointia. Rakkautta kaikille aisteille.

Kirjassa oli kappale, jossa kokattiin ystävänpäivää varten. Lukekaapa tämä, ja miettikää, miten ajatus toteutuukaan omassa elämässänne. Minä ainakin tarvitsen harjoitusta.

"Mutta toisaalta." Lillian liikutti sormiaan hitaasti puutiskin sileällä pinnalla. "Jos elää koko ajan aisteissaan, kiirehtimättä, tarkkaillen, jos käyttää silmiään, sormenpäitään ja makunystyröitään, romantiikka kukoistaa niin, ettei siitä tarvitse erikseen muistuttaa kortilla."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Anna palaa, beibi!