Tarvitaan järkeä treenaamiseen

Treenaaminen on elämäni suola ja pippuri, hunaja ja sitruuna. Tässä se kuitenkin taas nähdään: ihminen ei ole ikinä tyytyväinen. Olen kuitenkin tavoiteorientoitunut, ja vaikka olen superkiitollinen kaikesta siitä, miten olen liikunnallisen elämäntavan etsimisessä edennyt, huomaan jo tähyäväni eteenpäin. Viime aikoina postaukset ovat käsitelleet enemmän ja vähemmän ihmisenä kasvamista, ja hyvä niin. Sitä tarvitaan, ja coachauksen ollessa intohimoni ja elämäntarkoitukseni on luontevaa myös kirjoittaa siitä.

Pohdiskelevaan taipuvainen luonteeni vaan meinaa keinua mielellään ajatusten aalloilla, ja kroppa jää mieluusti tuttuun ja turvalliseen, ellei kukaan ole potkimassa persuuksille. Mieltäni saan piiskattua uusiin ulottuvuuksiin, mutta kroppa hoi, minne jäit? Kuitenkin viime talven aikana suurimmat tunteet ovat olleet välittömästi ja välillisesti seurausta liikunnasta: oman liikunnallisen ulottuvuuden ja pystyvyyden tutkiskelu, aktiivisen elämäntavan löytäminen ja harjoittelu, uusien (mahtavien!) ihmisten tapaaminen ja heihin tutustuminen... voisinko olla kiitollisempi?

Lueskelin aiempia blogipostauksiani ja sama into välittyi mielestäni juuri niistä treenipostauksista. Miten mahtavaa innostusta voi ihminen kokea sinänsä yksinkertaisista asioista? Yhtälöhän on helppo: lisää tätä, kiitos!

Olen kyllä liikkunut ahkerasti, vaikken aiheesta kovin pieteetillä ole kirjoittanutkaan. MUTTA! Koska mitään tiettyä valmennuskokonaisuutta ei ole meneillään, huomaan treenaavani kokonaiskuvaan verraten löperösti: määrällisesti melko paljon, mutta vailla minkäänlaista tolkunhiventä.

Kovaa ja korkealta. Eihän sitä lasketa, jos ei puuskuteta veren maku suussa. Portaita ylös, polkuja takapuoli piukeana ja Vänärillä vetoja ja loikkia. Puistossa kehonpainoharjoittelua ei lasketa, koska lasten kanssahan siinä leikitään. Nämä kaikki ovat huikeita juttuja minulle ja nautin -ihan mielettömän paljon! Se tolkku olisi kuitenkin varmaan kehittymisen kannalta aika hyvä juttu, vai mitä?

Kävin tänään  hierojalla, joka jo toistamiseen melko vakavin äänenpainoin suositteli pitämään pienen palauttavan jakson ja keskittymään kehonhuoltoon. Mieleen välähti talvisen PT-projektin Marko, joka mielikuvissani piirsi minulle nousevan intensiteetin harjoittelun kaavaa: kolme viikkoa harjoitellaan koko ajan kovemmin, kunnes neljäs viikko palautellaan. Ja että kehittyminen, se tapahtuu juuri sen palauttavan viikon aikana. (Tällä hetkellä kyllä omatunto soimaa aika äänekkäästi.)

Apua, olen innoissani autuaasti unohtanut koko metodin ja painanut menemään salia, juoksua, pyöräilyä, juoksua ja vähän jumppaa päälle. Mutta miten yhdistää tämä kombo toisiaan tukevaksi kokonaisuudeksi? Yhdistelmätreenejä (ihania, rakastan rakastan!) ja kaikkea ihanaa aktiivisuutta, josta mistään en halua luopua, mutta siis tavoitteellisesti ajateltuna: tarttis tehdä jotain.