Yhdistelmätreenihehkutusta: Go for it!

Onko kellään muulla kestävyysurheilijalla sitä ongelmaa, että treenimäärät ovat kohtuullisen aikaavieviä ja että joskus sitä vaan alkaa kyllästyttää kesken treenin? Että siis kunnossa ei ole vikaa, mutta mielenlujuudessa?

Satama ilta-auringossa. Juomatauon paikka!

Kirjoitin jo aiemmin, että tulen kokeilemaan yhdistelmätreenejä, jotta saan harjoituksiin sekä ajallista pituutta että vaihtelevuutta -ja sitä myöten myös mielenkiintoa perusjunnausta enemmän. Olen kokenut yhdistelmätreenit niin hyviksi, että aion jatkaa kokeilua! Haluan tässä nyt vähän hehkuttaa, miten reipas olen ollut ja miten myös te, rakkaat lukijat, voisitte innostua myös pidemmistä treeneistä entistäkin enemmän!

Olen pyrkinyt käyttämään puhelimeen ladattua SportsTrackeria apuna, jotta pysyn suunnilleen kartalla miten pitkiä ja intensiivisiä ulkoharjoitukset ovat (en edelleenkään ole saanut aikaiseksi koota sykemittaria käyttökuntoon, vaan se lojuu osina keittiön sälälaatikossa). Useinmiten sovellus toimii ihan hyvin, mutta joskus se näkyy katkaisseen harjoituksen ennen aikojaan kesken kaiken. Onkohan kyse sitten jostain netin katkeamisesta, vai mistä? No, ei se niin nöpönuukaa, liikkuminen ja treenaaminen on ollut ihan sairaan kivaa, se on pääasia! (Siksi siis ohessa ei ole tarkkoja kilometri/aika/vauhtitietoja)

KOhtuulliset lenkkimaisemat mielestäni <3

Tässä treenipäiväkirjan muodossa pari esimerkkiharjoitusta tältä viikolta, jotta pääsette ideaan käsiksi:

ma: kello soi 6.15 ja suorin samaa vauhtia pihalle ja lenkille. Juoksin rantoja pitkin pururadalla noin 40 min suht reippaasti. Juoksu kulki ihan mahtavasti! Pysähdyin tekemään osia kehonpainoharjoitusohjelmastani aina puolen kilsan välein suunnilleen. Koirat olivat mukana(Rolfy ei arvostanut aikaista juoksulenkkeilyä ihan niin korkealle kuin olisin toivonut, mutta suvaitsi hän kuitenkin närkästyksestään huolimatta kulkeutua mukana). Sää oli mainio, näin kuikan, rusakon ja peipon (vau mitä lajituntemusta!). Harmitti mennä jo kotiin -olisin voinut jatkaa vaikka kuinka kauan, mutta Murun piti päästä lähtemään töihin.

Aamulla varhain, kun sää oli vielä parhain ja keväinen.

ti: Iltapainotteisesti yhdistelmätreeni: 1h kävelyä (koko perhe plus koirat mukana)+1h reipasta pyöräilyä maastossa (n. 20 km, tempoa vaihdellen, osa maastossa, osa asvaltilla. Stalkkasin ihmisten kevätpihatouhuja!)+juoksua reippaasti 30min pururadalla (järkyttävän tönköt jalat pyöräilyn jälkeen, mutta kilsan jälkeen lähti kulkemaan ja tein pari mäkivetoa). Aurinko paistoi ja liikunta maistui! Taas tuli juostessa tunne, että olisi voinut jatkaa vielä vaikka miten pitkään, mutta omatunto kolkutteli palaamaan jo kotiin...

Puijontorni ilta-auringossa Valkeisen lammen yli kuvattuna. Kuopio <3

ke: lepopäivä, joskin venyttelin ja tein vähän kehonpaino-tasapaino-harjoituksia. Ei lasketa treeniksi, koska samalla juttelin tyttöjen kanssa ja suunniteltiin vappubileitä :) Tarkoitus oli itseasiassa käydä kuntonyrkkeilemässä, mutta elämä tuli väliin. No, ehkä lauantaina sitten.

to: heti aamupalan jälkeen yhdistelmätreeni:  kävely 20 min koirien ja vaunujen kanssa + juoksu 20 min salille (reippaasti, sohjossa vaunuja työntäen ja liikaa päällä --> kauhee hiki)+ Huippusalilla 1 h kehonpainoharjoittelu (apuna kahvakuula ja nahkakuula kannusti lattialla vieressä) rivakasti (tuli hiki ja huomasin taas edistystä etenkin yhdessä kiertokylkikamaluusliikkeessä, jes!) +juoksu kotiin (mutta pahimman ylämäen menin bussilla, kun sattui juuri sopivasti kohdalle ja rattaiden kanssa pääsee ilmaseksi :) ). Saliohjelma jäi salille vissiin, toivottavasti kukaan ei ehtinyt sosialisoida sitä omaan käyttönsä (joskaan en ihmettele, jos näin on päässyt käymään, koska kyseessä on todella hyvä Petrin tekemä ohjelma!).

Lenkkipaikkavinkki: juoksepa rantaraittia yliopistolta Niuvaan päivään ilta-aikaan. Nätimpää ja kivempaa saa hakea!

Ja tätä rataa siis! Tosi kivaa, kun ei tarvitse paria tuntia junnata samaa rataa, vaan tulee esim kiertoja, kestävyyttä ja voimaa samalla kerralla! Ensi viikon kunnianhimoisena suunnitelmana olisi yhdistää uinti johonkin muuhun... ehkä voisin jopa tehdä seuraavan: pyöräily uimahallille+uinti 1 km+pyöräily kotiin+juoksu 30 min. Siinä oliskin hyvä setti, pitää koittaa järjestää :)

Nyt alankin sitten harjoitella vappuilottelua :) Meidän typyt menevät isovanhemmille hoitoon, koirat toiseen mummilaan ja me päästään Murun kanssa tosi pitkästä aikaa yhdessä juhlistelemaan! Ajatuksena on viettää rento ilta kavereiden kanssa (säästä päätellen kumpparit jalassa mutta lakki ojossa!) ja suunnata aamulla vielä Peräniemen kasinolle vappubrunssille!

Ihanaista ja iloista vappua teille kaikille! Muistakaa pirskahdella!

Katson autiota hiekkarantaa

Jotain on tapahtunut. Olen alkanut vähän viihtyä itsessäni. Aika hurjaa, omituista, mehukasta, siistiä, jännittävää, ilahduttavaa, raivokasta, kokonaisvaltaista. Haikeaakin ehkä vähän (mitä nyt kirjoitan päiväkirjaan?). Mutta niin siistiä!

Asiaan voi olla monta selitystä ja polku on ollut hirmu pitkä. Reilu viikko sitten kerroin valtavasta näkökulman muutoksestani ja sen aiheuttamasta ahaa-elämyksestä. Olen keskustellut oman life coachini kanssa itsetuntoasioista -ajattelin, että se on asia, joka parantuessaan pykälänkin vaikuttaisi positiivisesti muihin elämäni osa-alueisiin. No, menemättä keskusteluihin sen syvällisemmin, viime viikon sessio aiheutti taas vipinää korvien välissä aina kotitehtäväksi asti.

Mukana usein kirittäjät. 

Halusin viime kerralla jutella syömisestä linkitettynä omaan kehonkuvaan ja itsetuntoon. Yksi ääneen sanomani asia tiivisti mielestäni senhetkisen ahaa-elämykseni täysin:

Syöminen ja erikoisruokavalio sinänsä on aika huono syy yrittää olla erityinen. 

Harvempi kai siihen tietoisesti toki pyrkiikään, mutta oma napa on siinä niin lähellä. Sen ympärillä on hirmu hyvä pyöriä.

Ajatus pohjaa siihen, että olen uskonut ulkopuolisia neuvonantajia (tapaamatta heitä koskaan, tuntematta heitä) ruokavalioasioissa jo monta vuotta, testaillut erilaisia valioita ja ruokavalio on koko ajan tiukentunut ja kieltäytymyksen määrä on kasvanut, ilmeisesti huippuunsa. Olen ollut lopen kyllästynyt ajattelemaan, mitä kaikkea en voi tai en saa. Coach luotasaili ajatusta kysymyksillään ja heräsin janoamaan elämää. Haluan elää kaikilla aisteilla, voida hyvin, valita itse ja roihuta koko elämän liekillä! Enkä kuunnella yhdeltäkään asiantuntijalta "miten pitäisi".

Kylli Kukkin Lempeän elämän käsikirjassa hän kirjoittaa, että millään viimeisen päälle trimmauksellakaan ei oikeaa hyvinvointia saavuteta. Ymmärrän kirjan sanoman niin, että keho tarvitsee ensisijaisesti happea, nestettä ja liikettä, muu onni tulee pään sisästä ja kohtuullisesta, laadukkaasta elämästä.

Päivän punnerruspaikka.

Ihmettelin ääneen coachilleni, etten enää tiedä miten pitäisi syödä, kun yksi asiantuntija sanoo sitä ja toinen toista, sitten pitää vähän kapinoida virallisia käsityksiä vastaan ja jättää pois se ja tämä ja tuo. Lisäksi voi hankkia erilaisia törppöjä, paketteja, lootia ja pussukoita täynnään superfoodeja ja erikoisenkuuloisia aineksia onnea kasvattamaan. Ohessa rahat tulee kannettua "hyvinvointikaupan" edustajille. Miksi? Miksi? Ja vielä: miksi?

Päätin alkaa etsiä vastausta tuohon kysymykseen aivan itse. Jätin kiellot, rajoitukset ja aloin syödä kehoa kuunnellen. Aloin opetella syömistä uudelleen. Tämä taito, jonka pitäisi kuulua opetussuunnitelmaan, on minulla opin alla nyt, mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan!

Aamuinen ranta lenkkipolun varrella.

Täsmäopinnoissa nyt: 
* opetteln pikkuhiljaa sallivaa, hyväksyvää ruokailua. Ajatuksista lähtien. Torppaan kielteiset ajatukset alkuunsa ja nautiskelen. Sama koskee kieltäymystä: jos ruoka ei ole hyvää tai ei tee mieli, sitä ei ole mikään pakko syösä (loppuun).
* etsin minulle sopivia ruoka-aineksia ja ruokarytmiä
* en soimaa, vaan ymmärrän, että juhlat on juhlia ja vierailut ihania, niissä voi ilolla ottaa vastaan mitä tarjotaan sen kummemmin kursailematta

Avuksi harjoitteluun otin tässä vaiheessa ruokapäiväkirjan. Tällä hetkellä kirjoitan ylös kellonajan ja ainekset mitä söin (tämä siksi, että voin seurailla oloa ja mahdollisia oireita ja myöhemmin löytää niille syyllisen). Ainakaan vielä en koe tarvetta puuttua millään tavalla annoskokoihin, vaan uskon niiden asettuvan kohdilleen itsensä kuuntelun kautta. Ruokapäiväkirjaan kirjoittelen myös, mikäli tulee jotain oireta (myös korvien välissä; väsymys, itkuisuus, mielialapuuskat voivat hyvin olla seurausta ruuasta) ja olenko treenannut ja miten treeni on kulkenut, eli seurailen myös jaksamista.

Nyt viikon aikana olen havainnut, että maitotuotteet (ulkomaalaiset!) eivät aiheuta mitään oireita, laktoosittomat suomalaiset maitotuotteet aiheuttavat välillä epämääräistä kiplimistä HETI ruuan jälkeen, mutta se menee pian ohi. Gluteeniviljoista ei tule mitään erityistä verrattuna gluteenittomiin viljoihin, joista molemmista pienet määrät tuntuvat olevan jokseenkin ok, mutta suurempina määrinä aiheuttavat turvonnutta oloa ja väsymystä. Ei siis mitään, minkä kanssa ei voisi silloin tällöin elää :) Sokerista seuraa mielialan ärtymystä ja väsymystä, joten insuliini siellä heittelehtinee ylös alas. Mutta ei sitä jokapäivä tarvitse syödäkään!

Hmm, mitähän vielä.... Ylipäätään voi sanoa, että omissa valinnoissani huomaan kääntyväni enemmän karppaushenkisen syömisen puoleen, mutta äärettömän vapauttavaa on ollut se, että VOIN ja SAAN syödä mitä haluan. Valitsen vain itse aina sillä hetkellä parhaani mukaan. Mitä parista finnistä ja tai silloin tällöin itsestään muistuttavasta mahasta, kun mieli on rento ja salliva?

Jos vertaan nykytilaa reilun kymmenen vuoden itsensä sättimiseen ja siitä noin kuuden vuoden rajoituksiin, niin toivon, että jatkossa päiväkirjani saavat ihan muuta täytettä kuin kiloja, tuskailuja ja seuraavan maanantain jumppakuurin ja "paremman elämän" suunnittelua. Painosta en tiedä tällä hetkellä, eikä se minusta ole millään lailla tärkeääkään, koska vaikka pari viikkoa on takana tätä erilaista ajattelua itsestäni, yhden voisin kertoa:

Aamunhämärällä rannalla saa kyllä sinkoilla ihan rauhassa. Pikaiset kyykkyyn-ylöshypyt, parit mäkivedot ja punnerrukset... Ja lenkki jatkuu taas!

Asiat elämässäni eivät ratkaisevasti muutu siitä, painanko 5 kiloa vähemmän kuin nyt :D Koska tavoitemekkokin meni päälle sujahtamalla, ei tarvitse edes mekkorekkien takia hoikistua. Kunhan seurailen tilannetta ja huomaan, jos mekko kiristää, sitten voi vähän vähentää jotain. Lempeästi, koska haluan mahtua vaatteisiini, en koska olisin huonompi ihminen.

Toivoisin niin kaikille itsensä tutkiskelua. Yksi asia voi johtaa toiseen ja kolmanteen, voi päästäkin aikamoiseen seikkailuun... itsensä kanssa!

Ihanaa huhtikuun loppua!

PS. Olen löytänyt itsestä aamu-urheilijan! Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä aamulla on ihan mahtavaa herätä aikaisin ja lähteä juoksemaan tai muihin treeneihin! Tänään kävin juoksemassa, alkaen 6.30-vähän yli seiska. Mikä fiilis! Mitkä ylämäkivedot! Nyt suunnittelen jo uutta aamulenkkiä: kun tänään tsekkasin rannat, kuikat ja rusakot, voisin seuraavaksi suunnata heräävään keskustaan <3

Arctic Talentriathlonists

Miten motivaatio punnitaan? Kuvittele mielessäsi aikainen aamutreeni: aurinko on nousemassa kuulaassa kevätsäässä, on lämmin henkäys tuulessa ja yön viileys hälvelee. Metsässä on kosteaa ja linnut laulavat kuin viimeistä päivää. Hyvä porukka odottaa sinua mäen laella.

Tämä mielikuva mielessäni valmistaudun illalla seuraavan aamun Talentriathlon-harjoitukseen. Vuorossa olisi polkujuoksutreeni Puijon metsäisessä, mutta ah! niin mäkisessä maastossa. Kamppeet valmiiksi, lenkkarit astumista vaille ovelle. Niinkuin viimeksi aamutreenistä opimme, kaiken pitää olla valmiina: aikaisin aamulla ei auta jäädä pohtimaan; mikään ei saa olla edessä matkalla sängystä ulko-ovelle. Kaikki oli siis valmiina, ja odotin aamun harjoitusta innoissani ja jossain urheassa energianpuuskassa päätän vielä ajaa pyörällä lenkin alkupisteeseen jumalattoman mäen päälle sen sijaan, että kyselisin kyytiä kanssaurheilijoilta.

Kuva: Aapo Laiho

Todellisuus: aamulla kello soi 5.30. Ulkona sataa märkää lunta vaakasuoraan. Tillistelen verhojen raosta valkoista maisemaa epäuskoisena ja mietin heräsinkö sittenkään ollenkaan. Tai vaihtoehtoisesti miten kauan oikein nukuin? Suomen kesä on tunnetusti lyhyt, mutta että NÄIN LYHYT? Hypättiinkö suoraan marraskuuhun. En oikeastaan epäröi lähtemistä, koska treffit juoksulenkille on sovittu porukan kanssa, enkä laske itseäni takinkääntäjäksi. Päätän, etten ole sokerista.

Havainto 1: Kannattaa hankkia treeniseuraa epäinhimillisiin treeniaikoihin ja/tai treeniolosuhteisiin.

Kuteet niskaan ja menoksi. Uusi pyörä saa todellisen tulikokeen (tai lumi-?), ja suuntaan sohjossa kohti määränpäätä. Onneksi muistan pyöräilylasit, näin vaakatasossa lentävä loska ei osu silmiin. Mietin homman mielekkyyttä, mutta voitin jo itseni kun lähdin ovesta. Nyt ei auta muu kuin sotkea perille asti.

Kuva: Aapo Laiho

Havainto 2: Lähde ovesta ulos. Olet jo voittaja.

Mäki Puijolle on jyrkkä. Tiukimmassa kohdissa renkaat eivät meinaa pitää. Alan epäillä homman mielekkyyttä ja omaa mielenterveyttäni. Kiroilen rankasti. Ääneen.

Viimein olen melkein mäen päällä, Valmentaja-Hannu saa minut kiinni (HUOM! Juosten!). Pääsemme perille. Homma muuttuu mielekkäämmäksi, kun mukana on kaveri. Muistan taas, miksi porukassa on kivaa (Huom! Lasken kaksi "porukaksi"). Muita ei näy, hikipäässä polkemisesta alkaa tulla kylmä odotellessa. Kun kello on reilusti yli pykälän, päätämme lähteä ilman muita liikenteeseen.

Havainto 3: Hanki ympärillesi Huippua seuraa. Mielellään myös itseäsi kovakuntoisempia, jotta he saavat sinut kiinni ja tsemppaavat kriittisillä hetkillä.

Kuva: Aapo Laiho

Huomaan paljasjalkakenkien olevan aivan käsittämättömän huono valinta lumisille, liukkaille metsäpoluille, Askel pitää huonosti, kengät ovat läpimärät ja varpaat jäässä. Valittaminen ei kuitenkaan auta mitään, siispä töppöstä toisen eteen. Poluilla juokseminen on yllättävän rankkaa heti, kun käännytään ylämäkeen. Hannu juoksee tosi kevyesti, mutta on syytäkin MM-tason suunnistajan :) Kohta kuulemme ho-hoi-huutoja takaamme. Mikäs pilli-huupponen siellä laulelee? Palaan mielessäni aiempaan keskusteluumme lintubongauksesta. Haa! Olivatkin Eric ja Jukka, jotka olivat jäljittäneet meidät lenkkarinjälkiemme perusteella ja ottaneet kiinni!Aikamoisia metsämenijöitä! Iloinen yllätys tuo lisävirtaa. Poikien auto oli jäänyt Puijon mäkeen jumiin, ja olivat neuvokkaina ajaneet monttuun ja tulleet sieltä portaita pitkin ylös. Hyvä alkulämmin oli jo heilläkin, eli päästiin suoraan intervallitreenin kimppuun!

Havainto 4: Sää on pukeutumiskysymys. Välineurheilu on jossain määrin varteenotettava vaihtoehto, kun sääolot ovat yllättäviä. Muista kuitenkin, ettet ole sokerista: olet lähinnä vettä ja rasvaa/lihasta. Kumpaajompaa sitten onkaan enemmän, kyllä niillä aina yhden takatalven selviää.

Kuva: Aapo Laiho

Päivän pahin osuus oli 5 polkumäkivetoa nousevalla intensiteetillä. Vedot menivät hyvin, jokaisella kierroksella sain nipistettyä aikaa 5 sekuntia. Mukava lisä treenissä oli hovikuvaaja, joka ikuisti tätä kyseenalaista hauskanpitoamme itsenä likoonlaittaen (tsekkaa postauksen kuvat!) Oli meillä hyvä tsemppi, se täytyy sanoa! Porukasta saa energiaa, voimaa ja hyvää mieltä... ja tutustuu ihmisiin äärimmäisillä hetkillä. Siinä kyllä tittelit karisevat ja jokainen on aikalailla auki toisten kanssa. Tasavertaisina, parhaansa yrittäen.

Havainto 5: Älä vertaa muihin, kilpaile itsesi kanssa. Anna kaikkesi, älä periksi.

Loppuverryttelynä hölkkäsimme ylämäkeen takaisin Puijolle. Sitten voittajafiiliskuvaukset ja pyörällä takaisin kotiin. Olin läpimärkä, aivan sohjossa, melkolailla kylmissäni ja supernälkäinen -mutten enää ajatuksellakaan pohtinut touhun mielekkyyttä. Meidän joukkio on jokaisen räntäisen ja hikisen hetken arvoinen. 

Iloa ja inspiraatiota!

Yksi suuri syy blogini kirjoittamiseen on teksti, joka löytyy eräästä aarrekartastani:

"Haluan kirjoittaa itse tekemistäni paremmista valinnoista." Lisäisin tähän myös oivallukset, mutta siihen ei löytynyt sopivaa leikkaa-liimaa-kuvaa.

Rakastan rakastan rakastan Oiva Toikan Kastehelmi-sarjaa Iittalalle. Ostin uuden smoothiekulhon. Aamu ei voi alkaa huonosti, kun tästä lusikoi <3

Haluan blogillani paitsi itse reflektoida pohdintojani (pelkkä ajattelu ei vie minulla useinkaan loppuun saakka, mutta kirjoittaessa rauhoittuu sen verran, että lause menee useimmiten päätökseen.) ja saada ajatuksiani näkyväksi, myös inspiroida muita, herättää ajatuksia, haastaa ajattelemaan toisesta näkökulmasta, rohkaista kehittymään, tunnistamaan ja tunnustamaan asioita kunkin omassa elämässä. Ehkä vähän etäcoachatakin :)

Koska blogi ei ole salainen päiväkirja, vaan julkinen kanava ajatusten esille tuomiseen, on myös järkevää ja älyttömän siistiä, että sillä on lukijoita <3 Teitä on aikamoinen määrä, ja siitä rohkaistuneena blogin elämänilon sanoma voi levitä nyt myös uusia reittejä pitkin!

Rolfy täytti jo 11 vuotta! Meni 8 vuotta ennen kuin hän rauhoittui ihan vähän, nyt voi oikeastaan sanoa, että hän osaa käyttäytyä hienosti. Hän on käyttölinjainen villakoira, täysiverinen seurustelu-upseeri ja elämästä nautiskelija, joka karsastaa märkää ja sumuista, nyttemmin myös pimeää. Ärrän asenteesta voisi ottaa oppia!

Suvi sur la joie löytyy nyt myös Facebookin Savon blogit-yhteisöstä, jossa on myös listattuna aivan superihania blogeja täältä mualiman navan ympäristöstä! (Unohduin lukemaan useampaakin, ja varsinkin sisustusblogit aiheuttavat akuuttia sisusutusvimmaa ja remppakuumetta! Ensi hätään pitänee vaihtaa järjestystä).

Elämänilon etsimistä ja ehkä löytämistäkin voi nyt seurata myös Instagramista ja Twitteristä :) Siellä julkaisen nimellä Suvivobe, tervetuloa messiin!

Sweet, oh so sweet

Vanhempainvapaalaisen arki on tullut muutokseen, joka vaikuttaa saavutettuihin etuihin (salitreeni päivisin, blogin kirjoittelu suunnilleen keskeytyksettä) ratkaisevasti: neiti nollavee lähti liikkeelle! Nyt hän ryömii eteen ja taakse, kierii sivulle ja toiselle, jää jatkuvasti jumiin mitä epätodennäköisempiin paikkoihin... Eikä käsitä tietenkään, että pää jatkuu silmien yläpuolella, mistä syystä yrittää otsa korkealla ängätä sohvan alle, lipaston alle, sängyn alle ja koiran luolaan. Myös sähköjohdot, -pistokkeet ja härvelit ovat jotain äärimmäisen kiinnostavaa, eikä nassikkaa saa enää hämättyä sukan, lapasen, äänettömän lelun tai edes koiran luun avulla, kun kerran annoin iPhonen valokuvat selattavaksi (Rookie mistake!).

Sokeria. On valkoista ja on ruskeaa.

Nyt sitten hyppään ja pompin tämän perässä pitkin huushollia, eikä arjen zenistä ole tietoakaan. Salille tämän kanssa ei ehkä ole menemistä, tai ainakin harjoitteet on syytä valita sellaiseksi, että samalla voi estellä pikkukiiturin etenemistä. Onneksi Huipun Petri, samainen joka teki kehonpainoharjoitusohjelmani, lupasi, että voin käyttää tatamia päiväsaikaan, jos se on vapaana. Sinne voin viedä turvallisesti sekä pienimmän, että varmaan hätätapauksessa isommankin temppuilemaan. Huh! En lannistu.

Tämän päivän varsinainen epistola on kuitenkin sokeri. Tuo viattoman valkoinen ja samalla syntisen ihana, koukuttava, addiktoiva valkoinen jauhe. Jossa itsessään ei ole meille ihmisille mitään tarpeellista. Vain energiaa, tyhjää energiaa. Eilisen Savon Sanoma (ystävien kesken "Mullikka") tiesi kertoa meneillään olevan terveysbuumin olevan sekä ristiriitainen että kahtiajakoinen: samaan aikaan kun vanhemmille markkinoidaan terveystuotteita isolla kädellä, perheen pienimmät addiktoidaan sokeriin brändäämällä lasten korkeudelle kaupassa asetetut tuotteet angrybirdsein, kirkkain värein ja houkuttelevin kuvin. Käsi ylös, kuinka moni koittaa kaupassa harhauttaa jälkikasvun ohi tiettyjen kriittisten alueiden hinnalla millä hyvänsä (ja kuinka monen kasvoille nousee sisäinen tuskainen irvistys, kun vaahtosammuttimen kokoinen brändiasiantuntija kiljaisee riemuissaan: kato äiti, ängespöös!)?

Suklaassa on sitä....

Lehteä lukiessani aloin pitää vallankumousta opittuani mm, että virallisen suosituksen mukaan 10-vuotiaan lapsen tulisi saada lisättyä sokeria päivässä max 15 sokeripalan verran. Tähän määrään ei siis lasketa hedelmien, marjojen ja vastaavien  luontaisesti sisältämää sokeria. Olenko se vain minä, mutta eikö teistä 15 sokeripalaa ole tuonikäiselle melko paljon? Kun puhutaan kuitenkin hyödyttömästä, vain tyhjää energiaa sisältävästä makeasta?

Tutkija minussa näki tilaisuuden kasvatukselliseen otteeseen: isompi neiti mukaan hommaan, keittiövaaka ja sokeripalakulho esiin. Otimme neidille tuttuja elintarvikkeita pöydälle, etsimme ainesosaluettelosta sokerin ja katsoimme numeron. Sitten neiti sai itse laittaa vaa'alle niin monta sokeripalaa, kunnes lukema oli sama kuin pakkauksessa (hän tuntee numerot jo aika hyvin, joten pienellä avustuksella homma onnistui). Lopuksi vielä hän sai itse laskea vaa'an päälle lastaamansa sokeripalat.

Sokeria, suklaata ja väriainetta. Kiva kombo.

Tulos: Tiesittekö, että yhdessä normaalissa pillimehussa on 7 palan verran sokeria? Eli puolet 10-vuotiaan virallisesta sokerinsaannin maksimista. Miten paljon teidän lapset syövät sokeria päivässä? Entä aikuiset?

Poistetaan suklaa: sokeria ja väriainetta. Nam?

Neitokaiselle tämä empiirinen koe oli tietenkin leikkiä, mutta tajusin, että havainnollistamalla asioita konkreettisesti ja visualisoimalla niitä ei opeteta vain lapsia, vaan myös aikuisia. Ainakin meidän perheen aikuiset havahtuivat nyt tutkimaan ruokien sisältöjä entistä tarkemmin. Jäin miettimään asiaa vielä paljon, päällimmäisenä seuraavat pohdinnot:
* Miten paljon turhaa energiaa ja sokeria elintarvikkeissa onkaan? Teollisuus jyllää ja sokeri on halpaa; mutta onko halpaa hoitaa sen aiheuttamia (välillisesti tai välittömästi) haittavaikutuksia? Niistä voi lukea lisää esim. täältä ja täältä)
* Ovatko saantisuositukset yläkantissa, vai mukaelmia teollisuuden tahtotilaan? Jos saantisuositukset olisivat pienemmät, ryhtyisikö teollisuus alentamaan tuotteiden sokeripitoisuuksia?
* Miksi lapsille ei brändätä terveellisiä juttuja? Mikseivät angrybirdsit, puputupunat ja prinsessat seikkaile minitomaateissa, naposteluporkkanoissa, maustamattomassa jugurtissa ja tuorepuristetussa mehussa?
--> miksi, oi miksi teollisuus ja talouden pyörittämä yhteiskuntamme ei osallistu kasvatustyöhön terveempien, aitoja makuja arvostavien kansalaissukupolven puolesta?

Vai ehkä kuitenkin hedelmäsalaatti?

Loppuun haluan kertoa ihanan esimerkin: Kuopion torilla on kesäisin tilansa tuotteita myymässä nainen, joka on piirtänyt perunakappoihinsa jokaisen lajikkeen ominaispiirteitä kuvaavan, sarjakuvahenkisen luonnehdinnan. Siellä loikoilee sohvaperuna, puuhailee yleismiesjantunen ja hienostelee lady Felicia. Olen käynyt jo kolme kesää ostamassa perheemme perunat, porkkanat, salaatit, palsternakat ja muut valitut kasvisherkut Koivumäen tilan sinisen pakettiauton perästä. Islan (neiti huomenna kolmevee!) nimeämää "porkkananaista" odotetaan torille kuin kuuta nousevaa joka kevät.Islasta on ihana valita perunat kuvien perusteella, jutella myyjän kanssa ja valita pussukkaansa erivärisiä porkkanoita. oi kesä ja oi torikausi, tule jo! Siinä on elämystä ihan ilman "ängespöössiä" ja tuore porkkana se vasta makealta maistuukin!

Raakakakku. Ei sokeria, ei lisättyjä väriaineita. Ei kuitenkaan häviä väreissä, vai mitä? Eikä kyllä makeudessakaan :)

Big bang: uskomukset vaihtoon

On ollut vähän hiljaista kirjoitusrintamalla. Torstaina minulle nimittäin tapahtui jotain, joka on vaatinut aika paljon makustelua, pohdintaa ja ahaa-elämyksiä. En ole ollut yhtään varma, miten pukea sanoiksi tämä valtava paradigm sift, näkökulman vaihdos. Tapahtui nimittäin niin, että eräs minua mitä suurimmassa määrin määrittänyt uskomus romuttui, 

Päätin sitten, että parasta vaan kirjoittaa niinkuin asia on. Kaunistelematta, rohkeasti, takki auki. Koska sellainen olo, sellainen olkoon myös tämän blogin anti ja etenkin tämä kirjoitus. On niin helppoa näyttää aina voimakkaalta, ihanalta, menestyvältä. Entäs jos itse onkin sielu kämmenellä kuin haviseva lehti ja olo on semmoinen, miltä vastasyntynyt hevosen varsa näyttää? On niin helppoa kirjoittaa, että treeni kulkee tai vaikka että ostin lenkkarit. Mutta uutta identiteettiä tai ajatusmaailmaa ei ostamalla sisäistetä. Se työ on tehtävä itse.

Tämä kaikki on pidemmän polun kulkemisen tulosta. Lyhykäisyydessään niin, että uskon monen minua viisaamman tutkijan ja kirjoittajan teesit siitä, että ajatuksemme määräävät mitä me olemme. Kun vielä ajatukset ovat suurimmaksi osaksi päivästä toiseen samat, oma päänsisäinen monologimme vahvistaa uskomuksiamme itsestämme koko ajan. Jatkuvasti. Olemme siis mitä syvimmissä syövereissä uskomme olevamme. Oli se sitten alunperin totta tai ei, uskomuksemme määräävät ajatuksemme ja sitä kautta tekomme -->  ajatuksistamme tulee totta hyvässä ja pahassa.

Pohdiskelin täällä blogissani jo aiemmin sitä, miten minulla on syömiseen ja omakuvaani liittyviä ajatuksia, uskomuksia ja haasteita... eli totuuksia minulle, jotka määrittävät paljolti sitä mitä olen tänä päivänä. Olen kokenut itseni skrodeksi, siis isokokoiseksi (välittämättä siitä, minkä kokoinen olen ollut). Liian isokokoiseksi. Ei vain pituusmielessä, vaan myös ylimääräisen painolastin muodossa. Olen ollut kuitenkin aika kestävä ja voimakas, mutten ole osannut arvostaa itsessäni näitä ominaisuuksia. Mielessäni minussa on kehollisesti ollut jotain liikaa (ja joissain paikoissa liian vähän, niinkuin kuvaan kuuluu...) niin kauan kuin muistan. Tämän uskomuksen syntyyn on ollut monta syytä, haavoja, jotka ovat syntyneet jossain lapsuudessa ja herkkinä teinivuosina. Tiedättekö miten verisesti lapsi osaa loukkaantua? Tai miten syvälle rakkaan ihmisen kommentti viiltää liian ylpeän teinin sieluun, vaikkei olisikaan pahassa tarkoituksessa sanottu? Ja miten raakoja kanssanuoret omassa epävarmuudessaan ovat toisilleen?

Niitä kuulemiani kommentteja olen mielessäni vaalinut kuin Klonkku aarrettaan. Ja kuten Klonkun hallussa ollut Sormusten sormus, ne ovat näivettäneet minua vuosi vuoden jälkeen. Ne ovat olleet minulle faktoja, vahvistaneet uskomustani ja siten saaneet minut käyttäytymään niin, että ne jatkuvasti tulevat todeksi enemmänja enemmän. Kumma juttu, etteivät kiinteytyminen tai urheilun vakiinnuttaminen elämään ole onnistuneet, kun sisällä kumuaa jatkuvasti "oletko päässyt vähän löpsähtämään?", "onkos tyttö päässyt tanakoitumaan?" ja samaan aikaan "syö,syö,syö, lautanen tyhjäksi" (en vieläkään ymmärrä, miten Afrikan nälänhätää 90-luvulla auttaa se, että minä syön mahani täyteen?), ja muuta saman sarjan retoriikkaa. Niitähän uskomukseni minulle on päivästä päivään toistellut. Järjenkäytöstä huolimatta, tahtoni vastaisesti, pullikoinnistani huolimatta.

Viime torstaina sitten olin päämäärättömällä kävelyllä koirien kanssa vaunuja lykkien. Kuljin reippaasti, aivot askaroiden erinäisten asioiden kimpussa, pohdintojen kulkiessa siellä täällä. Yhtä-äkkiä noin tunnin kävelyn jälkeen huomasin ajattelun terävöityneen: Badam! Ajatusketjun ensimmäinen avaus oli, että lähipiiristäni löytyy urheilullisin ja liikunnallisin ihminen ketä tunnen. Ja timmein varmaan myös, tarkoitan pitkällä aika välillä hän on aina ollut ihan tikissä kunnossa. Huolimatta siitä, että liikkuminen ei aina ole ollut helppoa, elämä on vienyt ja tuonut, järjestänyt mutkia matkan varrelle. Hän on aina pitänyt huolta, että elämässä on liikunnallisuutta roppakaupalla. Esikuva vailla vertaa! Iso kunnioitus valtasi minut, mutta ei tässä vielä kaikki.

Seuraavassa hetkessä (tiedättehän, miten ajatus juoksee joskus sekunnissa kilometrin päähän?) tapahtui VALTAVA näkökulman vaihdos. Tajusin miten tärkeää liikunta on. Hänelle ja monelle muulle läheiselle jo silloin. Ja minulle vasta nyt. Tajusin, että koska he ymmärsivät jo silloin, miten tärkeää liikunta on, ja nimenomaan miten tärkeää se on ihan henkilökohtaisella tasolla hyvinvoinnille, (siis EI pelkästään painolle) he ovat sanoneet niitä asioita, koska ovat olleet huolissaan nähdessään minun menettävän otteeni siihen elämää ylläpitävään voimaan, liikkeeseen. He ovat olleet huolissaan ja osoittaneet niin rakastavansa minua ja välittävänsä minusta, eivät ilkeilläkseen tai loukatakseen. Se olen ollut minä itse, joka olen ottanut asiat loukkauksena. Minä itse olen ollut ylpeä ja niellyt pahan mieleni (kamalaa sanoa), mutta melkein kahdeksikymmeneksi vuodeksi.

Siinä hetkessä aurinkoisella lenkkipoluilla pystyin vapautumaan vanhoista uskomuksista "olen löpsähtänyt ja sitä myöten laiska" ja tilalle tuli uusi, valaistuneenpi uskomus: "minua rakastetaan silti, ihan omana itsenäni".

Oman pään työstäminen jatkuu nyt täysin uudelta pohjalta, ja kuten kirjoitin, minusta tuntuu kuin olisin varsa kevätlaitumella ihmettelemässä ensimmäistä kimalaista. Huomasin katsovani peilikuvaani ihan ihmeissäni, kuin joku mattalasi olisi lähtenyt välistä pois. Olen tajunnut ruokapöydässä milloin ei enää tee mieli. Ollut ottamatta ruokia, joita en oikeastaan halua. Syönyt vain yhden suklaan kerrallaan (mutta paljon raakakakkua :) ). Käynyt juoksemassa, roikkunut tangossa, venytellyt ja ajatellut, että aika siisti kroppa kaikkine ylimääräisyyksineenkin! Pystyvä, vahva, koko ajan ketterämpi ja notkeampi. Terve ja liikkuva, naisellinen. Ja ennen kaikkea: kehityskepoinen. Niinkuin minä itse ja niinkuin jokainen. 

Tällä kirjoituksella haluaisin kertoa kaikille, että kaikki olemme epätäydellisiä, mutta kehityskelpoisia. Nämä seikat tekevät meistä meitä ja kiinnostavia! Suurin osa meistä kantaa mukanaan painavaa taakkaa, joka on vuosi vuodelta vahvistunut ja muuttunut meille todeksi. Siitä on mahdollista päästää irti, mutta helppoa se ei ole. Pinnan voi ostaa ja on helppoa näyttää kadehdittavalta, mutta päänsisässä kuulet millaista elämäsi oikeasti on. Miltä kuulostaa?

Uusi kiituri

Olen jo pitkään ollut sitä mieltä intuitiivisesti, että pyöräilyn määrä on suoraan verrannollinen onnellisuuteeni. Se tunne, kun viilettää tukka hulmuten (kypärän alta tietysti, kröhöm) pitkin katuja ja tuuli vaan suhisee korvissa! Tai vaihtoehtoisesti pyöräilee rauhakseltaan aikaisin aamulla töihin. Tai katsastelee illan hämyssä, miten aurinko siivilöityy vinosti rantaraitin lehvästön läpi. Oih!

Pyöräilijän tunnistaa: hän hymyilee!

Minulla on pitkään ollut menopelinä luotettava pinkki Tunturin mummopyörä, jossa ei ole vaihteita eikä mitään krumeluureja. Ei muuten jäädy pakkasella eikä töki jarrut silloin kun ei pitäisi. Toimii kuin unelma, muutaman kerran vuodessa olen sitä huoltanut (lue: Muru on huoltanut) ja taas
mennään!

On kuitenkin tunnustettava se tosiasia, että niin oman tieni kulkija kun useimmissa asioissa olenkin, triathlonin pyöräilyosuutta en kuitenkaan ajatellut vaihteettomalla mummorilla polkaista. Joku raja sentään. Piti siis löytää hyvä ja kaunis menopeli kakkospyöräksi. Tai ehkä tulevaisuuden ykköspyöräksi.

Valintaa määrittävät tarpeet olivat:
* monipuolinen käyttöpyörä niin työmatkoille kuin kuntoajeluunkin
* vaihteita sopivasti, huolto helpohkoa tai ainakin opeteltavissa
* soveltuvuus nyt ainakin ensimmäisenä vuonna triathlonin pyöräilyosuudelle: siis kohtuullisen kevyt ja virtaviivainen ajaa
* kaunis väri
* helppo saatavuus (koska sitten kun päätän, niin kaikkimulleheti)
* pitää soveltua myös lasten pyöräkärrin vetämiseen ja lasten pyöräistuimen kiinnittämiseen. Ja siis myös lasten kuljettamiseen kyseisissä vempeleissä
* budjetti n. 600-800e max.

Sitten surffailemaan! Mielessä oli jonkun viime vuotisen naisten sporttilehden mukaan muotoiltu mielikuva, jossa viiletän aurinkoisella tiellä vetävän näköisellä hybridillä. Ulotin etsintäni kuitenkin avarakatseisesti kaikenlaisiin pyöriin, etsin suosituksia ja luin käyttäjäkokemuksia. Triathloniin on olemassa ihan oma pyörälajinsa, tiesittekö? Myös maantiepyöräilyyn, kuntopyöräilyyn, läskipyöräilyyn, maastopyöräilyyn, kolmipyöräilyyn, työmatkapyöräilyyn, kaupunkiajeluun ja hydrospinningiin löytyy omansa. Ööh... entäs jos haluaa pyörän, jolla voi siirtyä vilakkaa vauhtia paikasta A paikkaan B tai palata lenkinomaisesti paikkaan A? Jos hien määrää saa itse säädellä tilaisuuden luonteesta riippuen, niin se riittää, kiitos.

No päädyin sitten ennakkoajatusteni mukaan hybridiin. Crescentin mallisto näytti hyvältä, ja seuraavaksi googletinkin sekä nettikaupat, että paikalliset jälleenmyyjät. Crescentin Femton Fitness sport-mallin kohdalla sai laittaa täpän kaikkiin vaatimuslistan kohtiin! Ainut vaan, että tämän vuoden malli oli mälsän värinen, piti siis etsimällä etsiä viime vuoden korallinpunaista mallia. (Toim huom. Kävin tänään etsimässä ko. mallia käyttämäni nettikaupan sivuilta linkatakseni sen teille, mutta kyseistä pyörää ei enää ollut saatavilla!)

Kävin parissa liikkeessä paikan päällä, mutta joko ei saanut palvelua, tai myynnissä ei ollut vuoden 2014 mallia (jossa siis tätä vuotta mehukkaampi väri). Päädyin sitten Suomen Urheilupyörän nettisivuille, josta napsuttelin haluamani mallin ostoskoriin ja maksoin pois. Tämä tapahtui siis torstaina iltapäivällä.

HUOM! Pyörä on fitness sport-mallinen. Kyllä tuolla nimellä jo pitää irrota kunnon treenit!!!

Maanantaiaamuna Matkahuollolta tuli saapumisviesti jo aamulla, eli toimitus oli tosi nopea! Eilen pääsin sitten hakemaan uuden menopelini, ja voi sitä hymyn määrää! Meinasi jo suupielet krampata, kun viilettelin kaunokaisella kotia päin. Pyörä tuli siis bussikyydillä täysin ajokunnossa, joskin hyvin pahviin pakattuna. Otin matkahuollolla pahvit pois, tarkastin pyörän ja otin valokuvat, että kaikki on varmasti kunnossa. Kaikki oli niinkuin oli luvattu, jalka, lukko ja kaikki vipstaakkelit paikallaan. Helppoa kuin heinänteko!

Pääsen varmaan torstaina viimeistään kunnon lenkille testaamaan pyörän, sitä ennen pitää vielä säätää tanko ja satula sopiviksi. Myöhemmin ajattelin mahdollisesti vaihtaa pyörään lukkopolkimet, mutta kunhan nyt ensin testailen. Nälkä kasvaa syödessä.... niinhän sitä sanotaan! Hankintalistalla on lukkopolkimien ja kenkien lisäksi vielä kypärä (tyylikäs tuntuu olevan sula mahdottomuus) sekä juoksuun ja pyörällä vetämiseen soveltuva kärri lapsille. Saisi olla ehkä kahden mentävä. Kärrin ajattelin yrittää etsiä käytettynä, eli jos jollain on joutavana, niin vink, pliis!

Mikä on oma suhteesi pyöräilyyn? Välttämätön paha, työväline kuntoiluun vai ensisijainen valinta aina kun mahdollista?

Kilsan meditaatio ja päälle Poeme

Tänään tein historiaa ja lähdin ihan yksin aamulla varhain uimaan! Toimi hyvin, ja nyt kun ovi siihen suuntaan on aukaistu, taidan harrastaa aamu-urheiluja enemmänkin. Talenttiporukan triathlontreeneissä aamuisin olen nimittäin huomannut, että kun vaan sängystä pääsee, niin aamulla on itse asiassa kivaa urheilla. Aiemmin esteenä on ollut se, että kun on pitänyt olla yksin lähtemässä aamulla, niin "ei ole pakko" eli sängyn lämpö houkuttelee liikaa...

Illalla kuitenkin pakkasin repun valmiiksi, laitoin päälle laitettavat vaatteet oven viereen tuolille ja hyvä etteivät kengätkin olleet suunnilleen astumista vaille valmiit. Kello soimaan puoli kuudeksi ja unta palloon. Kun vauva sitten sattui önistelemään muutamaa minuuttia ennen kellon soittoa, hipsin samantien ylös ja olin ulkona ennen kuin arvasinkaan. Kriittistä onnistumiselle oli analyysini mukaan tämä: en jäänyt arpomaan lähteäkö vaiko eikö. Nousin vaan ja lähdin, kun kaikki oli niin valmiiksi laitettuna. Kukka Laakso jossain facebook-päivityksessään sitä taisi joskus pohdiskellakin, että pitääkö kaiken olla hauskaa ja mieluista? Että entäs jos joskus vaan päättäisi. No, toimi ainakin tässä tapauksessa.

Tavoitteenani oli uida kilsa kroolaten eli vapaauinnilla, pääpaino hengityksen harjoittelemisessa. Kävin Niiralan uimahallissa, ja siellä oli syystä eli toisesta yhdistetty radat niin, että uida piti aina 50 m kerrallaan totutun 25 m:n sijaan. Toimi tämäkin, jaksoin! Jee, vaikka ensin vähän epäilyttikin. Mutta kun vaihtoehtoja ei ollut, niin oli pakko uida ja hengittää rauhallisesti. Uinti on minulle tosi hankalaa, mutta ilokseni huomasin ajattelevani, etten ole siinä huono; en vain ole vielä harjoitellut tarpeeksi monta kertaa (aika avartava ajatus muuten, suosittelen!). Niinpä sallin itselleni pärskäilyt, tukehtumisen tunteen tutkailun ja siitä ylipääsemisen. Harjoittelin erilaisia rytmejä hengitellä vapaauinnissa, koska olin harjoittelemassa. En osaamassa.

Uidusta kilsasta muodostuikin mitä parhain meditaatioharjoitus. Välillä huomasin ajattelevani harjoittelua, triathlonia, töitä ja mitä milloinkin, mutta enimmäkseen keskityin vain hengittämään. Ulos ja sisään. Hengittelin vain. Uudelleen ja uudelleen. Se oli todella vapauttavaa. Jotenkin jännällä tavalla turvallista. Ymmärsin himpun verran meditoinnin voimaa, vaikken itse siihen istumalla pääsekään. Liekö tuo niin väliksikään, voihan sitä mieltään treenata näinkin. Uimalla ja hengittämällä.

Olin kotona jo ennen puoli kahdeksaa, joten pyörällä heitettynä reissuun meni pikkuisen noin 1,5 tuntia. Ei paha! Ehdin kotiin aamiaiselle muun perheen kanssa ja aloitin päivän hyvillä mielin, tasaantuneena.

Aamupäivällä lähdin tyttärien kanssa käymään kaupungilla; tarkoituksena oli etsiä isommalle neiti nöpöselle kevätkengät (mitkään eivät meinanneet kelvata, kun maku on jalostunut niin mahdottoman tarkaksi). Muistin bussissa, että lauantaina Kuopioon avattiin uusi kahvila Poeme, josta olin kuullut hyviä ennakko-odotuksia. Pitihän se siis käydä testailemassa!

Kyseessä on entisen Punnitse&Säästän tiloihin avattu ranskalaistyylinen kahvila, josta kylläkin saa myös irtopähkimöitä, kuivattuja hedelmiä jne. Aivan ihana paikka, erityisruokavaliot oli hyvin huomioitu ja raakakakkuakin oli tarjolla! Jes, ekanako Kuopiossa?! Lauantain kakkuöverien jälkeen tosin päädyin lapsuuteni ultimate-herkkuun: marenkiin! Jättimarenki kuuluu mielessäni hienostelukahveihin kuin nenä päähän.

Tarjolla olevat herkut on leivottu ja valmistettu paikan päällä, josta iso plussa. Mahdollisuuksien mukaan on myös kuulemma panostettu lähiin ja luomuun, aina tarjottavista kakuista kahviin ja teehen saakka. Paikka on remontoitu siihen tyyliin, miten minä aina kuvittelen sisustavani, kunnes lopputulos meikäläisellä on aina värien ilotulitusta. Tuolla kuitenkin silmä ja korva lepäsi, ihana ranskalainen musiikki soljui kevyenä ja ilmavana. Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä kahvilakeikka meni jopa näiden mun villikissojen kanssa oikein mainiosti. Ehkä siis on vielä toivoa. Ainakin Poemen runolliseen ilmapiiriin aion vielä palata.

Yhdistelmätreeni

Aiemmin jo kirjoittelin, että lienee syytä alkaa harjoitella yhdistelmätreenejä, kun treenimäärät alkavat välillä olla sitä luokkaa, että päivät loppuvat muuten viikossa kesken. Lisäksi mieleen on jäänyt eräs lukemani kohtaus Baba Lypeckin haastattelusta jostain naistenlehdestä. Ajatus meni jotenkin näin: ennen liikunta oli olennainen osa elämää. Kun tultiin hiihtämästä, lähdettiin luistelemaan.

Aamulenkkimaisevat. Kyllä kelpasi juosta!

Minua liikuttaa jotenkin perustavaalaatuisella tavalla tämä ajatus liikunnallisuudesta, ettei keskityttisi ihan pelkkään treeniin, vaan liikuntaa olisi ja sitten olisi vähän lisää. Ehkä harjoiteltaisiin jotain juttua, jos sitä erikseen halutaan oppia. Mutta että ei siis pelkkää treeniä treenin vuoksi, vaan liikuntaa liikunnan ja hyvänolon vuoksi. Ja koska ettei muuta mahdollisuutta juuri olisi. Ja täsmäharjoittelua näiden lisäksi. Jotenkin ajatus siitä, ettei normiliikkujan tarvitse huolehtia ylenmääräisestä proteiininpuputuksesta ja treenistä on aika armollinen ja tuo tähän suorituspaineiseen touhuun vähän leikillisyyttä. MUTTA! Minä voin pohtia tätä nyt, kun olen onnistunut ujuttamaan liikunnan osaksi elämääni ja innostunut siitä. Se kuitenkin edellytti sitä, että tavoitteellisesti ensin treenasin muutaman ensimmäisen kuukauden. Piti ajatella aktiivisesti treeniä ja tuloksia motivoinnin vuoksi, että tähän pisteeseen päästiin. Kullekin oman motivaation löytyminen on hyvin yksilöllistä, se pitää muistaa. Joku liikkuu tavoitteiden vuoksi, joku löytää hyvänolonliikkumisen heti, joku haluaa laihtua jne. Ja treenaanhanvieläk in tavoitteellisesti! Kysymys on nyt siis siitä, että liikkua voi vaikka kuinka paljon, koska se on hauskaa (ja näin kevään edetessä koko ajan hauskempaa!), ei koska täytyy.

Mutta yhdistelmätreeni siis, se se vasta hauskalta kuulostaakin! Triathlonporukasta osa oli käynyt tekemässä kevyen tri-treenin männäviikolla: ensin olivat uineet hallilla, sitten polkaisseet jonninmoisen lenkin pyörillä ja lopuksi vielä juosta hilpasseet muutaman kilsan päälle. Kuulosti hauskalta!Oma pääni sanoo ensimmäisenä, että voi kun joskus olisi aikaa moiseen, niin mahtavaa! Mutta onnistuisihan se, kun vaan järkkää. Eilen kuitenkin otin härkää sarvista ensimmäisen yhdistelmätreenin merkeissä.

Lähdin ysiltä juoksemaan koirien kanssa. Ensin lämmittelin kymmenisen minuuttia (eli hölkkäilin, ja hyppelin sillä aikaa, kun koirat saivat hommansa hoidettua) ja juoksin sitten rivakasti vielä noin 25 minuuttia vaihtelevassa maastossa, paljasjalkakengillä. Päälle olin jo valmiiksi laittanut jatkoa varten sopivat vaatteet, vain juoksutakki ja säärystimet erottivat minut seuraavasta lajista.

Suukkosuusta löytyi myös pieni nurkkaus, jossa oli sisustustavaroita myynnissä. Paikka oli sisustettu samaan rustiikkisen romanttiseen tyyliin. 

Juoksun jälkeen vein koirat kotiin ja hyppäsin kaverin kyytiin, ajoimme pienen siirtymän Huippusalille kuntonyrkkeilyyn (alkoi klo 10, eli taukoa väliin tuli n. 20 min). Sattuikin sopivasti, että Tossavainen oli valmistellut melko rankan sykkeitä nostattavan tunnin! Pysyttiin siis varmaan aerobisella tasolla lihaskunnon kehittämisen lisäksi. Tästä tykkään, tuntuu minulle ominaiselta, vaikkakin rankalta, mutta sinänsä helpolta tavalta saada itsensä hikeen :) Kyllä hiki valui taas valtoimenaan ja olo oli mainio! Nyt vuorokausi harjoituksen jälkeenkin tuntuu, että palautuminen on onnistunut, lihaksissa tuntuu tehneeltä, mutta niin kuuluukin :) Pohkeet ovat vähän tiukilla paljosta paljasjalkakengillä juoksemisesta, mutta eivätköhän ne siitä ala tottua. Tänään olisi tiedossa rauhallinen, vähän pidempi juoksulenkki kaverin kanssa.

Nyrkkeilyn jälkeen oli hyvä ottaa pikainen välipala, käydä suihkussa ja hujautettiin autolla lentokentän kupeessa sijaitsevaan Suukkosuuhun lounaalle. Kyseessä oli kanakeittoa, gluteenitonta ja maidotonta lampaanpalvipiirakkaa ja gluteenitonta leipää (jota kyllä ei koskaan tullut pöytään asti kannettua) sisältävä lounas ja kakkubuffetti. Kakkuja oli kymmenkunta, joista 6 taisi olla kokonaan gluteenittomia ja maidottomia, joista vielä kaksi raakakakkua. Syötiin siis hyvin... onneksi oli reippaasti liikuntaa takana, niin jaksoi santsata kakkuja monta kertaa :)

Jos kiinnostuit, niin huom! Kyseinen paikka ei ole ilmeisestikaan auki joka päivä, joten aukioloajat kannattaa tsekkailla etukäteen! Tulossa on kuulemma ainakin vappubrunssi sekä äitienpäiväbrunssi, jonne kannattaa ehdottomasti varata paikka etukäteen (tilat eivät ole kovin isot). Omistaja kertoi myös paikan menevän kiinni toukokuun lopussa ja jatkavan syksyllä toimintaa mitä luultavammin jossain muualla, eli jos haluaa tätä testata, niin nyt kannattaa toimia :)

Illalla lähdettiin vielä perheen voimin pitkälle aurinkokävelylle Satamaan ja keskustaan. 

Ihanaa sunnuntaita! Nyt pihalle, yhtään auringonsädettä ei liene hukattavaksi :)