Päätin sitten, että parasta vaan kirjoittaa niinkuin asia on. Kaunistelematta, rohkeasti, takki auki. Koska sellainen olo, sellainen olkoon myös tämän blogin anti ja etenkin tämä kirjoitus. On niin helppoa näyttää aina voimakkaalta, ihanalta, menestyvältä. Entäs jos itse onkin sielu kämmenellä kuin haviseva lehti ja olo on semmoinen, miltä vastasyntynyt hevosen varsa näyttää? On niin helppoa kirjoittaa, että treeni kulkee tai vaikka että ostin lenkkarit. Mutta uutta identiteettiä tai ajatusmaailmaa ei ostamalla sisäistetä. Se työ on tehtävä itse.
Tämä kaikki on pidemmän polun kulkemisen tulosta. Lyhykäisyydessään niin, että uskon monen minua viisaamman tutkijan ja kirjoittajan teesit siitä, että ajatuksemme määräävät mitä me olemme. Kun vielä ajatukset ovat suurimmaksi osaksi päivästä toiseen samat, oma päänsisäinen monologimme vahvistaa uskomuksiamme itsestämme koko ajan. Jatkuvasti. Olemme siis mitä syvimmissä syövereissä uskomme olevamme. Oli se sitten alunperin totta tai ei, uskomuksemme määräävät ajatuksemme ja sitä kautta tekomme --> ajatuksistamme tulee totta hyvässä ja pahassa.
Pohdiskelin täällä blogissani jo aiemmin sitä, miten minulla on syömiseen ja omakuvaani liittyviä ajatuksia, uskomuksia ja haasteita... eli totuuksia minulle, jotka määrittävät paljolti sitä mitä olen tänä päivänä. Olen kokenut itseni skrodeksi, siis isokokoiseksi (välittämättä siitä, minkä kokoinen olen ollut). Liian isokokoiseksi. Ei vain pituusmielessä, vaan myös ylimääräisen painolastin muodossa. Olen ollut kuitenkin aika kestävä ja voimakas, mutten ole osannut arvostaa itsessäni näitä ominaisuuksia. Mielessäni minussa on kehollisesti ollut jotain liikaa (ja joissain paikoissa liian vähän, niinkuin kuvaan kuuluu...) niin kauan kuin muistan. Tämän uskomuksen syntyyn on ollut monta syytä, haavoja, jotka ovat syntyneet jossain lapsuudessa ja herkkinä teinivuosina. Tiedättekö miten verisesti lapsi osaa loukkaantua? Tai miten syvälle rakkaan ihmisen kommentti viiltää liian ylpeän teinin sieluun, vaikkei olisikaan pahassa tarkoituksessa sanottu? Ja miten raakoja kanssanuoret omassa epävarmuudessaan ovat toisilleen?
Niitä kuulemiani kommentteja olen mielessäni vaalinut kuin Klonkku aarrettaan. Ja kuten Klonkun hallussa ollut Sormusten sormus, ne ovat näivettäneet minua vuosi vuoden jälkeen. Ne ovat olleet minulle faktoja, vahvistaneet uskomustani ja siten saaneet minut käyttäytymään niin, että ne jatkuvasti tulevat todeksi enemmänja enemmän. Kumma juttu, etteivät kiinteytyminen tai urheilun vakiinnuttaminen elämään ole onnistuneet, kun sisällä kumuaa jatkuvasti "oletko päässyt vähän löpsähtämään?", "onkos tyttö päässyt tanakoitumaan?" ja samaan aikaan "syö,syö,syö, lautanen tyhjäksi" (en vieläkään ymmärrä, miten Afrikan nälänhätää 90-luvulla auttaa se, että minä syön mahani täyteen?), ja muuta saman sarjan retoriikkaa. Niitähän uskomukseni minulle on päivästä päivään toistellut. Järjenkäytöstä huolimatta, tahtoni vastaisesti, pullikoinnistani huolimatta.
Viime torstaina sitten olin päämäärättömällä kävelyllä koirien kanssa vaunuja lykkien. Kuljin reippaasti, aivot askaroiden erinäisten asioiden kimpussa, pohdintojen kulkiessa siellä täällä. Yhtä-äkkiä noin tunnin kävelyn jälkeen huomasin ajattelun terävöityneen: Badam! Ajatusketjun ensimmäinen avaus oli, että lähipiiristäni löytyy urheilullisin ja liikunnallisin ihminen ketä tunnen. Ja timmein varmaan myös, tarkoitan pitkällä aika välillä hän on aina ollut ihan tikissä kunnossa. Huolimatta siitä, että liikkuminen ei aina ole ollut helppoa, elämä on vienyt ja tuonut, järjestänyt mutkia matkan varrelle. Hän on aina pitänyt huolta, että elämässä on liikunnallisuutta roppakaupalla. Esikuva vailla vertaa! Iso kunnioitus valtasi minut, mutta ei tässä vielä kaikki.
Seuraavassa hetkessä (tiedättehän, miten ajatus juoksee joskus sekunnissa kilometrin päähän?) tapahtui VALTAVA näkökulman vaihdos. Tajusin miten tärkeää liikunta on. Hänelle ja monelle muulle läheiselle jo silloin. Ja minulle vasta nyt. Tajusin, että koska he ymmärsivät jo silloin, miten tärkeää liikunta on, ja nimenomaan miten tärkeää se on ihan henkilökohtaisella tasolla hyvinvoinnille, (siis EI pelkästään painolle) he ovat sanoneet niitä asioita, koska ovat olleet huolissaan nähdessään minun menettävän otteeni siihen elämää ylläpitävään voimaan, liikkeeseen. He ovat olleet huolissaan ja osoittaneet niin rakastavansa minua ja välittävänsä minusta, eivät ilkeilläkseen tai loukatakseen. Se olen ollut minä itse, joka olen ottanut asiat loukkauksena. Minä itse olen ollut ylpeä ja niellyt pahan mieleni (kamalaa sanoa), mutta melkein kahdeksikymmeneksi vuodeksi.
Siinä hetkessä aurinkoisella lenkkipoluilla pystyin vapautumaan vanhoista uskomuksista "olen löpsähtänyt ja sitä myöten laiska" ja tilalle tuli uusi, valaistuneenpi uskomus: "minua rakastetaan silti, ihan omana itsenäni".
Oman pään työstäminen jatkuu nyt täysin uudelta pohjalta, ja kuten kirjoitin, minusta tuntuu kuin olisin varsa kevätlaitumella ihmettelemässä ensimmäistä kimalaista. Huomasin katsovani peilikuvaani ihan ihmeissäni, kuin joku mattalasi olisi lähtenyt välistä pois. Olen tajunnut ruokapöydässä milloin ei enää tee mieli. Ollut ottamatta ruokia, joita en oikeastaan halua. Syönyt vain yhden suklaan kerrallaan (mutta paljon raakakakkua :) ). Käynyt juoksemassa, roikkunut tangossa, venytellyt ja ajatellut, että aika siisti kroppa kaikkine ylimääräisyyksineenkin! Pystyvä, vahva, koko ajan ketterämpi ja notkeampi. Terve ja liikkuva, naisellinen. Ja ennen kaikkea: kehityskepoinen. Niinkuin minä itse ja niinkuin jokainen.
Tällä kirjoituksella haluaisin kertoa kaikille, että kaikki olemme epätäydellisiä, mutta kehityskelpoisia. Nämä seikat tekevät meistä meitä ja kiinnostavia! Suurin osa meistä kantaa mukanaan painavaa taakkaa, joka on vuosi vuodelta vahvistunut ja muuttunut meille todeksi. Siitä on mahdollista päästää irti, mutta helppoa se ei ole. Pinnan voi ostaa ja on helppoa näyttää kadehdittavalta, mutta päänsisässä kuulet millaista elämäsi oikeasti on. Miltä kuulostaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Anna palaa, beibi!