Illalla kuitenkin pakkasin repun valmiiksi, laitoin päälle laitettavat vaatteet oven viereen tuolille ja hyvä etteivät kengätkin olleet suunnilleen astumista vaille valmiit. Kello soimaan puoli kuudeksi ja unta palloon. Kun vauva sitten sattui önistelemään muutamaa minuuttia ennen kellon soittoa, hipsin samantien ylös ja olin ulkona ennen kuin arvasinkaan. Kriittistä onnistumiselle oli analyysini mukaan tämä: en jäänyt arpomaan lähteäkö vaiko eikö. Nousin vaan ja lähdin, kun kaikki oli niin valmiiksi laitettuna. Kukka Laakso jossain facebook-päivityksessään sitä taisi joskus pohdiskellakin, että pitääkö kaiken olla hauskaa ja mieluista? Että entäs jos joskus vaan päättäisi. No, toimi ainakin tässä tapauksessa.
Tavoitteenani oli uida kilsa kroolaten eli vapaauinnilla, pääpaino hengityksen harjoittelemisessa. Kävin Niiralan uimahallissa, ja siellä oli syystä eli toisesta yhdistetty radat niin, että uida piti aina 50 m kerrallaan totutun 25 m:n sijaan. Toimi tämäkin, jaksoin! Jee, vaikka ensin vähän epäilyttikin. Mutta kun vaihtoehtoja ei ollut, niin oli pakko uida ja hengittää rauhallisesti. Uinti on minulle tosi hankalaa, mutta ilokseni huomasin ajattelevani, etten ole siinä huono; en vain ole vielä harjoitellut tarpeeksi monta kertaa (aika avartava ajatus muuten, suosittelen!). Niinpä sallin itselleni pärskäilyt, tukehtumisen tunteen tutkailun ja siitä ylipääsemisen. Harjoittelin erilaisia rytmejä hengitellä vapaauinnissa, koska olin harjoittelemassa. En osaamassa.
Uidusta kilsasta muodostuikin mitä parhain meditaatioharjoitus. Välillä huomasin ajattelevani harjoittelua, triathlonia, töitä ja mitä milloinkin, mutta enimmäkseen keskityin vain hengittämään. Ulos ja sisään. Hengittelin vain. Uudelleen ja uudelleen. Se oli todella vapauttavaa. Jotenkin jännällä tavalla turvallista. Ymmärsin himpun verran meditoinnin voimaa, vaikken itse siihen istumalla pääsekään. Liekö tuo niin väliksikään, voihan sitä mieltään treenata näinkin. Uimalla ja hengittämällä.
Olin kotona jo ennen puoli kahdeksaa, joten pyörällä heitettynä reissuun meni pikkuisen noin 1,5 tuntia. Ei paha! Ehdin kotiin aamiaiselle muun perheen kanssa ja aloitin päivän hyvillä mielin, tasaantuneena.
Aamupäivällä lähdin tyttärien kanssa käymään kaupungilla; tarkoituksena oli etsiä isommalle neiti nöpöselle kevätkengät (mitkään eivät meinanneet kelvata, kun maku on jalostunut niin mahdottoman tarkaksi). Muistin bussissa, että lauantaina Kuopioon avattiin uusi kahvila Poeme, josta olin kuullut hyviä ennakko-odotuksia. Pitihän se siis käydä testailemassa!
Kyseessä on entisen Punnitse&Säästän tiloihin avattu ranskalaistyylinen kahvila, josta kylläkin saa myös irtopähkimöitä, kuivattuja hedelmiä jne. Aivan ihana paikka, erityisruokavaliot oli hyvin huomioitu ja raakakakkuakin oli tarjolla! Jes, ekanako Kuopiossa?! Lauantain kakkuöverien jälkeen tosin päädyin lapsuuteni ultimate-herkkuun: marenkiin! Jättimarenki kuuluu mielessäni hienostelukahveihin kuin nenä päähän.
Tarjolla olevat herkut on leivottu ja valmistettu paikan päällä, josta iso plussa. Mahdollisuuksien mukaan on myös kuulemma panostettu lähiin ja luomuun, aina tarjottavista kakuista kahviin ja teehen saakka. Paikka on remontoitu siihen tyyliin, miten minä aina kuvittelen sisustavani, kunnes lopputulos meikäläisellä on aina värien ilotulitusta. Tuolla kuitenkin silmä ja korva lepäsi, ihana ranskalainen musiikki soljui kevyenä ja ilmavana. Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä kahvilakeikka meni jopa näiden mun villikissojen kanssa oikein mainiosti. Ehkä siis on vielä toivoa. Ainakin Poemen runolliseen ilmapiiriin aion vielä palata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Anna palaa, beibi!