Mitä olet 15 vuoden päästä?

Kävin eilen sunnuntaina jutustelemassa Jamon kanssa first beat-mittaukseni analyysistä. Kävimme siis läpi mittausten tulokset yhdistettynä mittauksen aikana pitämääni päiväkirjaan. Arvioimme päivien tasoa, rytmiä ja katsoimme kokonaisuutta, esimerkiksi siitä näkökulmasta, miten palautuminen sujuu päivien mittaan.

Ensin hyvät havainnot: Työpäivät olivat mallikelpoisia! Totuuden nimissä eivät kyllä aina ole, mutta tästä todellakin näkee päivän pienten hetkien palauttavan ja elvyttävän vaikutuksen: mustaa valkoisella! Kyllä kannattaa satsata päiviensä rytmittämiseen niin, että liikettä ja rauhallista oloa tulee vuorotellen, samoin että esimerkiksi syödessä vain syö ja rentoutuu. Keskustelimme nimittäin myös hormonitasapainosta, jonka vaihteluita voi hyvin ennustaa sydämen sykkeen piirtämästä käyrästä: kun sykkeet ovat koholla ja ihminen aktiivinen, kortisoli jyllää. Kun taas rauhoitumme esim. syödessä rauhallisesti ystäviensä kanssa, insuliini saa tehdä tehtävänsä ja ruoka sulaa hyvin ja keho saa siitä tarvitsemansa aineet. Jos haluat tietää lisää hormonitasapainosta, suosittelen esim Kaisa Jaakkolan Hormonitasapaino-kirjaa. Äärimmäisen mielenkiintoinen ja selkeä opus aiheeseen liittyen!

Joka tapauksessa on yhdyttävä muumimamman sanoihin tässä kohtaa: Kaikki hauska on hyväksi vatsalle. Ja omat havaintoni voisi raa'asti tiivistää tähän: kiireellä syömisestä ei seuraa kuin ilmavaivoja ja ärtymystä.

Hyviä havaintoja oli myös leposykkeen alhaisuus ja pitkät, ihanan palauttavat yöunet. Arki on siis sikäli mallillaan, ainakin näiden päivien perusteella. Annan itselleni kiitosta: hiukan alle vuoden aikana olen ottautunut elämän muutokseen ja ihan oikeasti etsinyt keinoja ja väyliä paremminvointiin. Näyttää siltä, että se alkaa kantaa hedelmää, MUTTA! Tunnistan myös sen, että kaikki päiväni eivät ole todellakaan esimerkkipäivien kaltaisia. On kiirettä, stressiä ja lasten hoidon sumplailua. Arkeni on todella kiireistä ja kuormittavaa, aikaa tuntuu olevan aina liian vähän -kaikelle! Mutta minulle valkenee pikkuhiljaa kerrallaan, että minulla on valta ja vastuu rakentaa arjestani ja elämästäni sellaista kuin haluan. Mitään ei ole "pakko". Palikat ovat todella hyvin olemassa, nyt vaan testailen ja kasailen niitä sopivaan muotoon. Siitä olen äärimmäisen kiitollinen.
Havaintoja oli myös "ei niin hyviä". Testislotin vapaapäivä, lauantai, näytti brutaalisti todeksi pari seikkaa: ensinnäkin suomalaisten stressaavin päivä on lauantai. Tämän perusteella allekirjoitan! Aamusta asti mittarit paukkuivat punaisella, eikä palautumisesta ollut tietoakaan! Olimme ensin lasten kanssa Iisalmessa sinänsä ihanalla vierailulla rakkaiden ystäviemme luona (lasten synttärit=ei mikään maailman rennoin paikka ainakaan meikäläiselle) ja iltapäivällä veimme muksut hoitoon ja suuntasimme toisien ystäviemme häihin Murun kanssa. Toinen havainto: niin ihanalta kuin kaikki tuntuikin, stressitasot paukkuivat niin että soi. Fyysisen rasituksen lisäksi siis sosiaaliset ja psyykkiset tilanteet aiheuttavat stressiä mitä suurimmassa määrin.

Toinen todella raaka havainto koski juhlissa nautitun skumpan (7 annosta, välillä klo 16-22) vaikutusta koko loppuseurantajaksoon: yöuni (lyhyt sellainen) näytti todelliselta liskojen yöltä myös paperillla! Heräilyä, levotonta unta, unia, ei lainkaan syvää unta, palautuminen loisti poissaolollaan.... Koko viikonloppu veti siis olotilan, jaksamisen ja palautumisen reilusti miinukselle, joten lähdin viikkoon roimasti alikuntoisena. Nyt huomio, yrittäjät, johtajat, ja kaikki omasta suorituskyvystään kiinnostuneet: mitä tämä tekee työkyvylle? Jos reilusti raakataan pois oma hyvinvointi ja katsotaan asiaa tiukasti bisneksen näkökulmasta, niin joka ainut viikonloppu pämppäävä huippuyksilö voisi olla hiukan elämäntapojaan tarkastellen aivan uudella tasolla! Ajattele, mitä kunnollinen palautuminen voisi tehdä juuri sinulle? Jos olisit parhaimmillasi töissä, treeneissä, kotona? Vau!

Keskusteltiin sitten analyysin pohjalta siitä, mitä minä voisin tehdä voidakseni vielä paremmin. Mieleen tulivat minitauot, lounastauoista ja iltapäivän välipaloista huolehtiminen, liikkumisesta huolehtiminen (monipuolista, mukavaa). Yksi kysymys kuitenkin pysäytti minut miettimään ihan tosissaan: entä jos mietit, mitä olet 15 vuoden päästä, jos jatkat näin? Millainen haluaisit olla? Mitä muuta pitäisi muuttaa edelliseen verrattuna?

Tasapainoa etsimässä ihan konkreettisesti. SUPpailun tarjosi alkukesästä Arctic trainers. 

Heräsin ajattelemaan, että olen onneksi siitä onnellisessa asemassa, että voin vaikuttaa positiivisesti paitsi omaan työhöni, myös osaltani meidän työyhteisön (oman yrityksen väki plus laajennettuna asiakkaat, joiden kanssa toimin) paremminvointiin monellakin tavalla. Tämän aion ottaa sydämenasiakseni. Stressi ja istuminen eivät saa olla ainut vaihtoehto, ratkaisuja on kyllä, kun niitä vaan etsii ja löytää. Kokeillaan ja säädetään, uudelleen ja uudelleen tarpeen mukaan. Elämä kun tahtoo muuttua, mutta minä aion voida hyvin ja vielä paljon paremmin sitten 15 vuoden päästäkin. Ja toivon, että joku muukin saa inspiraation ottaa aktiivisen roolin oman elämänsä sankariksi tai sankarittareksi. On pakko uskoa, että (työ)elämän muutos alkaa pienestä piiristä ja laajenee (ja laajenee).

* Mittauksen ja analyysin tarjosi kuopiolainen Jamosport

Kuuluuko kuuluuko kuuntelen

Aivojen toiminta on tosi mielenkiintoista! Olen nyt opiskellut NLP-akatemian verkkokurssin avulla peusteita kolmatta viikkoa, ja vaikka osa asioista on tuttua, kuuntelen äänitteitä korva pitkänä: kerro lisää, vau mitä juttua! Menemättä sen kummemmin äänitteiden tasoon tai muuhun, asia on mielenkiintoista ja tässä siihen liittyen pari pointtia.

Aivot tarvitsevat suunnan, sen jälkeen pitää antaa alitajunnalle aikaa toimia.

Tähän perustuu esimerkiksi aarrekarttatekniikan käyttö tai omien tavoitteiden tekeminen näkyväksi muulla tavoin, esimerkiksi ääneen sanomala tai kirjoittamalla. Se on vähän kuin tekisi tilauksen ja antaisi energian tehdä tehtävänsä, kuin kertoisi itselleen ja universumille, että tätähän mä haluaisinkin, kiitos!

Yksi tähdellinen seikka tähän liittyen on, että aivot eivät ymmärrä negaatioita, siis negatiivisesti ilmaistu tavoite vie meitä täysin väärään suuntaan. Esimerkki: en halua olla lihava saa aivomme ajattelemaan lihavaa. Ja mitä ajattelet, se lisääntyy. Jos käsken sinua: älä ajattele irtokarkkeja, niin et sinä ainakaan kurkkuviipaleita näe mielessäsi. Asiaa voisi tuon äskeisen tilausesimerkin kautta havainnollistaa myös näin: mitä tapahtuisi, jos soittaisiin taksikeskukseen tilataksesi taksin johonkin osoitteeseen, mutta esittäisit asian "haluaisin taksin, kiitos, mutta osoite ei ole Siltakatu. Se ei ole myöskään Prisman piha". Ymmärrät varmaan siis, että saisit odottaa kyytiä aika kauan ennen kuin edes pääset ilmoittamaan, minne alunperin olit matkalla. Sama sopii aivoihin.

Tämän vuoksi tavoitteen tulee olla positiivisesti määritelty ja itselle merkityksellinen. 

Tavoitteet ovat minulle ajankohtaisia parhaillaan, sillä Suvikuntoon-projektimme kuntokeskus Huipun kanssa alkaa syyskuun alusta. Minulla on tiistaina alkutapaaminen päävalmentan kanssa, jossa käydän läpi omat tavoitteeni ja lähtökohtani projektille. Tämä on innostava vaihe ja vain mielikuvitus on rajana, sittenhän homma on vain universumin haltuun, eikö? Vai oliko se niin, että aloittamista vaille valmis? Tai ehkä se olikin niin, että siitähän se homma lähtee!  Mutta se on sinänsä helppo homma, suorittamisessahan meitsi on perinteisesti ollut vahvoilla...

Minulla on lähtötilan kartoittamiseksi jo aika paljon materiaalia. On testituloksia (kunto + laktaatti) triathlonkoulusta, first beat -analyysi (kohta menen kuuntelemaan itse analyysin tuloksen, jes!), Inbody-mittaus (toteutettiin Huipun synttäreillä pari viikkoa sitten), lisäksi matskua tulee vielä Kuopio maratonin puolikkaalta ensi lauantailta. Haa! On siis paljon faktaa.

Ja fiilikset? Vain mielikuvitus on rajana, oon niin innoissani!

Minuuttikieputus: syy pikkulapsiperheiden lihomiseen

Tänään päässä seikkaili monenlaisia ajatuksia blogiteksteistä. Oli Kuopio trail cupin toisesta osakilpailusta (mikä meni osaltani tosi hyvin: olin iloinen ja juoksin koko matkan! Jes!), sitten oli juttua älyttömän pitkästä hormonaalisesta kierrosta, että mistäköhän sekin johtuu? Sitten oli ihmetystä siitä, miksei kroppa tunnu kunnolla palautuvan (vielä kuukausi sitten tilanne oli aivan toinen) ja miksi jalat tuntuvat älyttömän väsyneiltä. Ja miksi tekee mieli kaatu kasin jälkeen nukkumaan(, mutta miksi en tietenkään mene, koska "ei voi"). Tuossa äskettäin vielä pyörittelin mielessäni postausta siitä, miten olin äsken neiti kolmeveen ja meidän Lillakoiran kanssa Huipun koiratreffeillä (kyllä, salilta voi löytää samanmielistä seuraa muuhunkin tekemiseen!).

Eilisen trailrunnningin jälkeen fiilis oli tämä :) Seurana ihan Aino <3

Koiratreffeille mentiin pyörällä. Lillakoira kulki korissa, neiti kolmevee lastenistuimessa.

Pikkuneiti osaa hienosti käsitellä koiria. Mukana oli myös oma "Lumi-puuteli."

No, mahtavana aasinsiltana: vartoiltiin siinä Scandikin rannassa sitten koiratreffiläisten kanssa triathlonisteja, jotka hauskaa pitääkseen tempaisivat ja järjestivät oman Kuopio man-höntsätriathlonin. Siinä siis jampat vietiin laivalla Kallaveden selälle, josta he hyppäsivät järveen ja uivat rantaan pari kilometriä, jonka jälkeen pyöräilivät nelisenkymmentä kilometriä (esim Neulamäen ympäristössä) ja lopuksi juoksevat Puijolle. Huippureissu, olen varma.

Potentiaalinen hetkeentarttumismaisema. Ei auttanut, kello kävi ja sitten alkoi ottaa päähän.

Itse olin henkisesti ajatellut olevani sopivasti kyseisellä rantapaikalla kannustamassa ja katsomassa vaihtoa uinnista pyöräilyyn, etenkin kun tuttuja intoilijoita oli siellä järvessä parhaillaan polskimassa. Olin kuitenkin luvannut olla jo seiskan maissa kotona, jotta Muru pääsisi salille ihmisten aikoihin. Koska triathlonistien lähtöaika oli venynyt, meidän oli Islan kanssa lähdettävä rannasta ennen heidän rantautumistaan. Sydän verta valuen manasin aikataulut alimpaan tuliseen kuiluun.

Miten tässä elämässä voi olla hetkessä, jos siihen hetkeen ei voi tarttua? Jos siihen ei voi upota ja nauttia, tarttua tilaisuuksiin nauttia (ehkä) viimeisestä kauniista kesäillasta kaikessa maailman rauhassa? Minuuttiaikataulut my ass!!!

Eilen olikin vähän erilainen työpäivä. Kuvattiin Kim Saarisen kanssa matskuja Talentreelle. Mahtavia keskusteluja ja sujuvia kuvauksia. Ammattilainen kameran varressa, sen näkee. 

Mestari työssään. Kimin töitä pääsee muuten katsomaan tästä. 

Luin vähän aikaa sitten Kaisa Jaakkolan Hormonitasapaino-kirjaa, ja siellä puhuttiin oikein syömisen lisäksi myös liikunnasta ja levosta. Kaisa selosti kirjassaan yksityiskohtaisesti eri hormonien toimintaa, vaikutusta kehossa ja syy-seuraussuhteita niiden epätasapainoon. Yhdistettynä viime viikon First beat-mittauksen aiheuttamiin tunneperäisiin "miten mulla menee"-tulkintoihin alan pikkuhiljaa arvella, että meikäläisen tasapaino on nyt vähän kadoksissa. Tämä on vain omaa pähkäilyäni, mutta voisin kuvitella, että kortisoli paukuttaa nyt pikkuisen ylitöitä -enkä varmaan ole ainut!

Kun pikkulapsiperheellinen käy töissä ja urheilee tai harrastaa ylipäätään jotain muuta kuin kotona oloa, levon hetket jäävät väistämättä työpäivän lounastauon mittaisiksi (ja tänäänkin söin evässalaatin vartissa jollain tauolla). Ei ihme, jos alkaa piiputtaa! Ja tähänhän olisi tosi helppoa alistua: "sellaista se nyt vaan on pikkulasten kanssa", on minullekin sanottu, kun olen varovasti sieluani tästä hämmennyksestä avannut. Mutta haa! Tapani ei ole ottaa tattia otsaan kuin hetkeksi kerrallaan!

On siis etsittävä ratkaisuja. Pähkäilin mielessäni, että minitauot voisivat olla yksi avain jaksamiseen ja palautumiseen. Oikeastaan niiden on oltava, koska nyt ei vaan ole pidempiin taukoihin mahdollisuutta. Ehkä joku meditaatiotyyppinen ratkaisu voisi toimia? Parin minuutin syvään hengittely? Ajatuksen voima on ihmeellinen, samoin organisointikyvyn ja edellisen illan valmistelun.

PS. Kirjoituksen voima on ihmeellinen myös. Nyt otsassa ei ole enää tatti, korkeintaan jonkinsortin hapero.

First beat -päivien rytmi

Mitä henkisemmäksi itsetutkiskeluni käy, sitä insinöörimmät asiat minua näkyvät aina välillä viehättävän. Elämä on sitä mitä teet siitä, joten menköön insinööriyskin -kunhan ei ota liikaa valtaa. Aiemmassa postauksessa trail cupin osakilpailuun ja palautumiseen liittyen mainitsinkin, että sain mahdollisuutta kokeilla first beat-mittausta yhteistyössä kuopiolaisen Jamosportin kanssa. Mukana menossa on myös Sisublogin kaima, hän kertoikin jo ansiokkaasti projektimme alusta. 

Pienet, palauttavat hetket tekevät kummia jo tunnetasolla. Kun on maisemassa, ei mieti jatkuvaa listausta kaikesta tulevasta. Edes sen pienen hetken verran. 

Tässä body guard-osio oli aika näkyvällä paikalla. Sen kuitenkin sai laitettua myös oivallisen piiloon. 

Mittauksessa kerätään siis faktaa siitä, miten henkilön päivien rytmi vaikuttaa sydämen sykevaihtelujen välityksellä koko kehon (ja mielen!) kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Ihmiskehohan on ikivanha; taistele tai pakene-reaktiot ovat arkipäivää, hormoitoiminta jyllää kuin luonanaisella. Stressireaktion tarkoitus on alunperin ollut valmistaa kehomme selviytymään ääritilanteesta, esimerkiksi taistelemaan henkemme edestä ja puolustamaan reviiriämme, pakenemaan hippulat vinkuen sapellishammastiikeriä tai vaikka selviytymään haasteellisesta ruuanhankintatehtävästä. Geenit siis muistavat tämän, vaikka nykypäivän haasteet ovat totaalisen erilaiset: likaiset sukat lattialla, piiputtava tietokone ei avaudu kahdessakaan sekunnissa tai suosikkileipä on loppu lähikaupan hyllystä. Siinä missä menneinä aikoina stressireaktio purkautui luonnollisesti toimintaan ja liikkeeseen, nykyisin ylikierros jää helposti päälle, kun palaverissa istutaan otsasuonta pullistelemassa useampi tunti putkeen. 

Sykevaihteluiden käyrää seuraamalla päästään siis käsiksi mielenkiintoiseen seikkaan: kuinka nämä taistele ja pakenereaktiot vuorottelevat päivän aikana ja mikä tärkeämpää; pääsevätkö ne laukeamaan? Palaudutaanko stressaavista hetkistä, vai jääkö ihminen ns. ladattuun tilaan jatkuvasti? Jokainen ymmärtää, että tämä jatkuva ladattuna oleminen on juuri se tekijä, joka pidemmän päälle tekee olomme heikoksi ja venytetyksi, kireäksi ja soivaksi kuin viulunkieli. Muisti pätkii, vanne kiristää päätä, hormonit ovat sekaisin ja makea maistuu. 

Laitteen käyttö oli superhelppoa: torstaina aamulla itse piuhaan kiinnitettiin kaksi anturia, jotka liimattiin ohjeen mukaisiin paikkoihin (toinen oikean solisluun alle ja toinen vasempaan kylkikaareen). Anturit vaihdettiin uusin suihkussa käynnin yhteydessä. Analyysiä varten kirjattiin lisäksi päivän tapahtumia hyvin helppokäyttöiseen nettisovellukseen. Tässä vaiheessa homma kävikin mielenkiintoiseksi!

Jos joku on kokeillut ruokapäivän kirjoittamista, hän on ehkä huomannut, miten jo syömisen tiedostaminen vaikuttaa käyttäytymiseen? Minä yritin kyllä elää ihan normaalia elämää mittauspäivien ajan (to-su), mutta tein muutamia havaintoja:

* Aamut, jotka ennen lapsia olivat lempiaikaani päivistä, ovat nyt hektisiä, kiireisen oloisia ja olen helposti hermo kireällä heti herättyä, kun en saa rauhassa laskeutua päivään: heti pitää olla suorittamassa (tee aamiaista, pue päälle lapsille, pyydä, käskekomennayritäselvitäajoissa)

* Työpäivän tauot jäävät helposti paitsioon, jos ei niitä suunnittele. Ison kuvan kannalta lienee järkevämpää käyttää pari minuuttia liikuskeluun kuin yhden sähköpostin hoitamiseen loputtomassa suossa. Etenkin lounashetki on suunniteltava tai ainakin varattava etukäteen!

* Tunne stressaamisesta on akuuteimmin päällä itseasiassa iltaisin kotona, kuin töissä. Muutamassa tunnissa pitäisi ehtiä kaikkea: olla lasten kanssa läsnä, urheilla, hoitaa kotia, laittaa ruokaa, käyttää koirat lenkillä ja vielä olla vaimo ja minä. 

* Illalla yhdeksän aikaan tulee järkky, luontainen väsymys, mutta useinkaan silloin ei vielä ehdi nukkumaan (koska pyykit, tiskit ja se ohut, väreinen oman ajan hetki).

Taistele tai pakene-hetken koittaessa valitsin jälkimmäisen: lenkille hengittelemään hetkeksi!

Viisi minuuttia tätä asiakkaan luo menomatkalla. Uskallan veikata, että lopputulos oli kokonaisuudessaan todella paljon parempi!

On todella mielenkiintoista nähdä, miltä analyysi näyttää, kunhan ensi viikolla käydään se läpi Jamon kanssa. Totesin myös sellaisen havainnon nimittäin, että ulkoisesti meneillään voi olla mitä seesteisin hetki: lasten ja koirien kanssa ulkona aurinkoisen  kesäiltana, ei kiire mihinkään. Pään sisäinen mylläkkä ja dialogi on sitten aivan eri maisemasta; kiire, ärtymys, tehtävälistat, hoppu ja sinkoilu täyttävät pään ja uskon, että pelkät ajatukset saavat kehon valmistautumaan kuin suureenkiin koitokseen (lasten iltatouhut). Mielen voima on uskomaton ja läsnäolon tarve sen hallitsemisesssa välttämätöntä. Oi, opin tie

Juhlissakin oli eilen. Mittari kulki mukana, joten saapa datatietoa alkoholinkin vaikutuksesta yöuneen ja palautumiseen. Tutkimus ennen kaikkea. 

* Yhteistyössä Jamosportin kanssa

Kun ei vaan kulje

Eilen ihana tiistaisena iltana pyörähti käyntiin Kuopio Trail cup -mainetta niittänyt ja odotukset lunastanut polkujuoksutapahtuma, joka tarjoilee metsäisillä reiteillään parasta ja ankarinta maastoa, mitä Kuopiolla on tarjota. Sää oli upea (viimein kesä!), suorastaan lämmin. Koko päivä oli ladannut odotuksia illan suhteen, kun suunnasta jos toisestakin tuli kysymyksiä "aiotko osallistua illalla, kai aiot tulla, monelta tuut, onko siellä vessaa (viimeisin spekulaatio paisui eeppisiin mittoihin naisväen keskuudessa, ymmärtänette). Ilma siis kihisi odotuksesta, kun viimein pääsimme paikalle.

Fiilis oli upea! Musiikki soi, kuuluttaja kuulutti, melkein puolitoistasataa tyyppiä nautti väreilevän odottavasta tunnelmasta! Kuten kisoihin kuuluu, ihmiset lämmittelivät, jännittivät, ramppasivat vessassa, hörppivät vettä. Rupateltiin, vitsailtiin, juteltiin; tuttuja bongattiin ja iloittiin.

Tiukat letit pitää tukan kurissa. 

Lähtöfiiliksiä.

Sain lainapopot; nastat toimivat tosi hyvin maastossa, mutta koko oli ehkä loppupeleissä himpun verran iso: rakkoja!

Lähtölupa heltisi tasan klo 18, ja sitten mentiin! Yllättävän kovaa nimittäin, pakko sanoa. Ensimmäinen parisataa metriä juostiin suoraa baanaa, jotta yhteislähdön aiheuttama ruuhka ehtisi purkaantua ennen pienemmille poluille siirtymistä. Niinpä minäkin kirmasin siellä muiden mukana ja nautin hetken aikaa vauhdin hurmasti. EPIC FAILURE!

Vauhtia riitti meikäläisellä tasan ensimmäisen mäen alapuolelle. En kuunnellut kroppaa, vaan syöksyin veto- ja pokujuoksuharjoituksista tutuin muuvein kohti koitosta. Sormet kohti kainaloita ja tikkaamaan. Juoksin lopulta hitaanpaa kuin ehkä ikinä ylängölle saakka, jossa aloin aavistella jonkin olevan pielessä kropassa. Hiki ei irronnut ja polla huuti punaisena. Henki vinkui kuin astmaatikolla. Kaiken sen valtavan tunnelatauksen ja ilon jälkeen epäonnistumisen tunne oli todella käsinkosketeltava. Ei vaan pystynyt, vaikka koitin itselleni tolkuttaa, että pystyt pystyt, tätä on harjoiteltu. Lopulta hipsin kuusikossa (erittäin hyvin merkittyä!) reittiä pitkin hipihiljaa eteenpäin ja koitin vain hengittää. Mietin syitä: liian myöhäinen syöminen ja liikaa, lauantain pitkä ja kova lenkki painoi vielä kintuissa, siihen päälle sunnuntain kuntonyrkkeily.. Päivän aikana aivan liian vähän kahvitonta nestettä. Kaiken lisäksi väärä strateginen lähtö (aivan liian kovaa) ja kertakaikkiaan huonoin mahdollinen viikko kuukaudesta (naiset, you know).

Lähtö/maaliviiva. Jaiks!

Ennen lähtöä oli näin hyvät fiilikset!

Testailin popoja, (Kuva: Marika Airila)

Lopulta sitten olin nainen ja totesin, että selittely ei nyt auta, kunto on huono. Maksimivoimaa ja maitohappotreeniä kehiin, perskules. Niihin nyt ei ehdi ennen tämän kesän loppuja kisoja, mutta ensi kesänä on uusi mahdollisuus taas! Juuri siihen pahimpaan saumaan selän takaa juoksenteli Intoilija-Eric, joka tsemppauksellaan, periksiantamattomuudellaan ja kertakaikkisella hyvällä energiallaan kannatteli minut pahimman yli. Alkoi juoksukin kulkea ja hiki irrota (tosi mukavaa, että hiki tuli sitten alamäkiosuudella). Palaan taas siihen, että välillä toisen pitää uskoa kovempaa kuin toisen. Kisoissa ja elämässä pitää tsempata toisia niin hyvin kuin ikinä taitaa! Tätä aion opetella itsekin lisää.

Nöyryyttä omien rajojen kohtaaminen kyllä opettaa, ja myös saa miettimään keinoja käydä niihin rajoihin kiinni. Missä vika, jos ei kulje, kun treeniä on kuitenkin ollut ja kaiken järjen mukaan olisi pitänyt pystyä tekemään edes normisuoritus, eli juoksemaan edes koko matka. Ajatus ajautuu väistämättä yhteen sanaan, jota minullekin on tolkutettu koko kesän ajan: PALAUTUMINEN!

Aika punainen olin maaliintulon jälkeen. Jesjes, mut ensi tiistaina uudestaan vähän rauhallisemmalla lähdöllä!

Nyt siihen sitten käydään käsiksi. Minulle tarjoutui mielenkiintoinen mahdollisuus päästä testaamaan First beat-analyysiä, jossa siis mitataan kolmen vuorokauden ajan kehon sykevaihteluita, hermoston tilaa ja yhdessä päiväkirjan kanssa päästään pohtimaan palautumista ja vielä suurempaa: elämän tasapainoa. First beat-mittauksen tarjoaa kuopiolainen Jamosport (juuri sama Jamo, jonka kahvakuulatunteja ilman ei voi ihminen elää). Tulen seuraamaan mittausta ja kertomaan analyysin tuloksista täällä blogista laajemmin, kunhan ensin nyt mitataan (to-aamusta su-aamuun). Stay tuned! (Koko sarjaa voi seurata tunnisteen #suvikuntoon alla täällä ja instassa :) )

Mitä tarkoitat juoksemisella? Pitkä lenkki ANTIkuvauksissa.

Uusia kokemuksia pukkaa, vau! Minut kutsuttiin osallistumaan ANTI-festarien tiimoilta erääseen taideteokseen. Kyseessä on brittiläisen Sandra Hallin teos Coming back, joka kuvaa juoksijan palautumista omaksi itsekseen juoksemisen jälkeen. Ajatus lähti siitä tilanteesta, kun juoksija tulee maaliin kaikkensa antaneena. Se hetki, kun vaan koittaa saada henkeä, hormonit purskuvat kehossa ja kaikki on samalla kertaa niin intiimiä ja jaettavaa. Teos haluaa toimia kahteen suuntaan: juoksija antaa teoksen avulla katsojalle luvan tulla mukaan tuohon raakaan ja niin vereslihalla olevaan hetkeen. Samalla se antaa katsojalle mahdollisuuden katsoa; kiinnostua, ihmetellä, saada osansa.

Reittisuunnittelua kuvauksia varten. (Kuva: Kim Saarinen)

Osa juoksuporukkaa jakamassa tarinoitaan. (Kuva: Kim Saarinen)

Juokseminen ei ole itsestään selvyys. Jokaisella on siihen omat syynsä, yhtälailla sen aloittamiseen kuin jatkamiseenkin. se kävi ilmi, kun kokoonnuimme keskiviikkona Sandran luo illalliselle. Tarkoitus olli tutustua muuhun kuvattavaan ryhmään (meitä on viisi juoksijaa) ja taiteilijaan sekä kuvaajaan, jotta kuvaustilanne olisi mahdollisimman aito ja vailla jännitteitä. Siinä me istuimme pöydän ympärillä, tuikituntemattomat ihmiset, ja kerroimme, miksi juoksemme. Olenkohan koskaan keskustellut kenenkään kanssa syvällisesti juoksemisen syistä? Perimmäisistä syistä? Keskustelun seurauksena omatkin syys aloittamiselle ja etenkin jatkamiselle jäivät pyörimään mielessä.

Katson aloittaneeni varsinaisesti opiskeluaikoina Lappeenrannassa. Siellä, syystä jos toisestakin, rupesin juoksemaan: ensin lyhyitä lenkkejä kiroillen, sitten pikkuhiljaa pidempiä ja onnistumisenkin elämyksiä kokien. Aluksi juokseminen ei ollut omaehtoista, piti vääntäytyä mukaan silloisen puoliskon lenkeille. Enpä silloin omaa ääntäni kuunnellut monessa muussakaan asiassa, joten menköön tämä siinä sivussa. Juoksemisen aloittaminen on taas yksi asia, joka olisi voinut olla sattumaa -ja ehkä olikin, mutta joka jäi elämääni ja josta olen ymmärtänyt olla kiitollinen.

Pahimmista heikkouksistamme tulee usein suurimpia vahvuuksiamme, on joku sanonut. (Odotan loistavani uinnissa ensi vuoden tai tuhannen vuoden päästä triathlonilla.). Onko sanonta vaikeuksien kautta voittoon pääsemisestä sarjaa? Että haasteet kasvattavat enemmän kuin leppoisa velttoilu.

Sitten jatkoin, omaehtoisesti. Juoksusta tuli ystäväni, omaa aikaani, keino tuulettaa päätä ja antaa mennä. Keino laihduttaa (ei auttanut, kunnes sitten auttoikin, kun pää alkoi olla kasassa.). Juoksusta tuli pysyvä osa elämääni. Kaikki nämä ajatukset risteilivät päässäni tänään Coming back-teoksen kuvauksissa, kun kävin juoksemassa viimeisen pidemmän lenkkini ennen Kuopion puolimaratonia. Tai ainakin kovemman pidemmän. (14 km, aikaa vaikea sanoa, kun tuli noita kuvaustaukoja, mutta trackerin mukaan noin 12+ km/h kun juoksin kunnolla, kalorin kulutus 997 kcal)

Coming back. Olenkohan ikinä pysähtynyt tuolla tavalla suorituksen päätteeksi? Kim Saarinen kuvaa. (Kuva: Elisa Itkonen)

Kuvausryhmä tuli ensin kotiin kuvaamaan lähtörutiinejani: kenkien laitto, spibelt kiinni, sportstracker päälle, avain mukaan. Perheelle heipat ja sitten menoksi. Kuvaaja kuvasi juoksun alkua hetken, sitten juoksin satamaan, jonne muu ryhmä tuli autolla ja jossa katsoimme tarkan päätöspisteen lenkille. Sitten jatkoin lenkkiä juosten suunnitelmani mukaan. Osaksi lenkkiä sain seuraa Elisasta, se oli mukavaa, koska mielestäni pitkät lenkit yksin ovat vain puuduttavia. Seurassa juokseminen on sosiaalista ja mukavaa -se palvelee eri tarkoitusta, kuin yksinäiset pääntyhjennyslenkit.

Lenkki päättyi kameran eteen, jossa viimeisen kovan vedon jälkeen hiljennyin katsomaan kameraa  kahdeksan minuutin ajaksi. Siinä se. Vaikeaa ja äärimmäisen helppoa samaan aikaan. Keskittyminen kameraan oli helppoa varsinkin alussa, vain omat ajatukset seurana. Sitten pikkuhiljaa aloin tulla tietoiseksi aallokon äänestä takanani, ihmisten liikehdinnästä, lokkien äänestä. Ensin tietoisuuteen tulivat äänet. Sitten huomasin näkökentän laidalla, miten kuvausryhmän jäsenet ohjasivat uteliaita ohikulkijoita muualle. Minut yllätti se, ettei muiden ihmisten tuijotus ja tirkistely häirinnyt yhtään, olin vain jotenkin täysin hyväksyvästi läsnä. Sitten pikkuhiljaa aloin tuntea kehon, hartioiden jännityksen, hengityksen rauhoittumisen ja jotenkin, tietoisuuden laajenemisen suunnilleen normaaliksi.

Kuvausryhmällä tutkimassa työn tuloksia. (Kuva: Elisa Itkonen)

Tarkastellaan kuvausten tuloksia. Ja viimein sain juoda vettä! Rentoutunut fiilis ja jo hymyilyttikin. Kuvassa vasemmalta allekirjoittanut, Lee, Sandra ja Kim. (Kuva: Elisa Itkonen)

Koko projekti on ollut tähän asti äärimmäisen mielenkiintoinen ja herättänyt ajtuksia jo nyt vaikka kuinka paljon. Odotan innolla lopputuloksen näkemistä! Coming back-taideteos esitetään osana ANTI-festareita, ja sen pääsee näkemään ainakin Kuopio Maraton-tapahtuman yhteydessä. Saa katsoa, saa tuntea.

PS. Mitä otsikkoon tulee, neiti kolmevee taitaa olla ANTIlaisten kanssa samassa juonessa: hän otti eilen useampaan otteeseen puheeksi kysymyksen "Mitä tarkoitat sillä juoksemisella?" ja sama vastaus kelpasi vain kerran, sitten piti keksiä uutta. Miten filosofista.

EDIT: korjattu ANTI-festarien linkit.

Suvikuntoon!

Tiedättehän ikuisen kesäkunnon tavoittelun? Kun lukee fit- ja sport-lehtiä ja haaveilee kansimallin kropasta? Ja samalla aktiivisesti peittää silmänsä siltä tosiasialta, että käsi käy karkkipussissa kuin varkain. Ja joskus on se maanantai, kun itseä otetaan niskasta kiinni ja aletaan tehdä asioille jotain. Ehkä keskiviikkoon asti, tai niille main.

Fiilis maanantain jälkeisen keskiviikon jälkeen. 

Jokuhan siinä laihtumisessa tai tavoitteellisessa urheilussa meitä ihmisiä syvimmillään pelottaa, kun siihen ei kerta kaikkiaan pysty. Minäkin olen urheilut, juossut puolikkaita maratoneja yli kymmenen; aina kaverin kanssa ja ajatuksella "kunhan parissa tunnissa läpi". Voisin kuvitella, että minussa olisi potentiaalia (lähtökohtaisesti siksi, että kaikissa ihmisissä on potentiaalia asioihin, joihin kiinnostus suuntautuu). Nyt kun olen kulkenut itsetutkiskelun polkua tiettyyn pisteeseen ja saanut liikunnallisen elämäntavan juurrutettua osaksi itseäni, tunnen olevani viimeinkin valmis johonkin enempään. 

Behind the scenes/making off. Aapo Laiho kuvaa nyt ja varmasti myös jatkossa. Vau!

Olenkin pistänyt ensi kesälle todella tiukat tavoitteet! Tunnen kuitenkin itseäni sen verran, että jos kulkisin tämän tien yksin, kenties joku kirja/blogit/naistenlehden ohjelma tukenani, sortuisin tavoitteeni vähättelyyn ennen kuin toinen viikko olisi lopuillaan. Sitä paitsi, mitä matka olisi ilman toisia ihmisiä? Ilman hauskuutta, iloa, lennokkuutta, epämääräistä huumoria, inspiroivia ideoita? JOTEN... (Tättädää, fanfaarit soivat ja pasuuna raikaa!)

Aloitamme Kuopiolaisen Kuntokeskus Huipun kanssa valmennusyhteistyön, jossa minä ja Sisublogin kaimani saamme tuta, mitä kunnollinen valmennus ja tavoitteellinen treenaus oikeasti on! Olen tästä niin älyttömän innoissani, etten suoraan sanottuna pysty edes kirjoittamaan tätä istualtani, vaan hyppelehdin ilontanssia ympäri kämppää! Tidittidii!

Nää on jatkossa meidän happy hourit sitten :) Jumpalle ja puntille, satoi tai paistoi. 

Asia on aktiivinen juuri tänään, kun Huippupaikka avasi ovensa muutaman päivän remontin jälkeen juuri ajoissa juhliakseen 1-vuotissynttäreitään! Sopiva paikka siis lanseerata myös tällaisia uusia tuulia :) Täytyy kyllä sanoa, että vau! Paikka on muuttunut entistä laadukkaamman oloiseksi, tiloja on järjestelty uudelleen ja monsterilaitteet ovat vaihtuneet uusiin. Niidenkin kanssa pääsen varmasti tekemään läheisempää tuttavuutta, kunhan valmennus konkreettisesti pyörähtää käyntiin.

Aula on uusittu, mukava lounge. 

Jeejee, lisää juoksumattoja ja suunta pihalle päin! Ei tarvii enää tuijottaa itseään peilistä juostessa. Terv. nimim. tulee naama aika tutuksi. 

Palaan varsinaisiin tavoitteisiin vielä ihan omassa postauksessan, mutta pääosassa tulee olemaan kestävyyskunnon nosto aivan uudelle tasolle monipuolisella harjoittelulla, yhdistettynä salitreeniin niin, että lihakset ja naiselliset muodot eivät katoa taivaan tuuliin! Painoa pitää saada pois ihan juoksunopeuden takia, mutta solakkaa lihasmuotoutta ei parane uhrata. Sisublogin Suvin tavoitteet ovat himpun verran enemmän salin puolella, kuitenkin yhdistettynä juoksuharrastukseen. Mainio kombo tulossa siis kaikille teille ja meille, jotka tuskailevat salitreenin ja juoksun yhdistämisen kanssa (jalkapäivä, I know!). Tässä on sitten valmentajalle haastetta, meidän hommahan on sinänsä helppo: pitää vaan tehdä niinkuin sanotaan :)

*Valmennus toteutetaan blogiyhteistyönä syyskuusta ensi keväälle saakka, jolloin sitten katsotaan tuloksia suurennuslasin läpi. Huippu tarjoaa meille tilat ja fasiliteetit harjoitteluun, päävalmentajan ja ohjattuja yhteistreenejä. Emme myöskään ole unohtaneet kehonhuoltoa, koska se tuppaa ainakin meikäläiseltä jäämään intoillessa paitsioon. 


Vaikka tavoitteeni ovat kovia, lähtökohdat ovat tässä: olen äärimmäisen sitoutunut työhöni ja konsulttina ja osakkaana tuntimäärät vaihtelevat varmasti normin plussapuolella. Niinikään minulla on ihana perhe; kaksi pientä tytärtä ja Muru, lisäksi vielä kaksi koiraa. Teen väikkäriä, joskin hurjin tahti sen kanssa lienee hetkeksi taltutettu. Elämässä siis piisaa täytettä, mutta en halua minkään olevan tekosyy sille, etten ehtisi tai voisi treenata. Luovuutta tullaan varmasti käyttämään, tarvitaan priorisointia, aikataulutusta ja intoa, mutta kaiken takana, rakas lukija, on tämä: jos minä pystyn siihen, niin sitten pystyy kuka vaan. Haluan osoittaa, että elämässä voi tehdä hurjia juttuja, kun vaan haluaa ja päättää. Mitä uskot ja mitä et usko, molemmat ovat totta,

Projektia voi jatkossa seurata sekä täällä blogissa, Instassa (@suvivobe) ja twitterissä (@suvivobe) tunnisteen/häsärin #suvikuntoon avulla. Jeje, hypätkää kyytiin sekä täällä että Sisublogin puolella :)

Nyt on tässä, ota tai jätä

Kun viime syksynä rohkaistuin ottamaan oman liikunnallisen elämän ja kropan haltuuni ostamalla ihkaensimmäisen salikorttini, minulla ei ollut aavistustakaan, mitä kaikkea siitä poikisi. Usein käy niin, että sinänsä sattumuksilta tuntuvat tapahtumat saattavat määrittää elämällemme täysin uuden suunnan. Monesti tapahtumien merkityksellisyyden tajuaa vasta jälkikäteen. Jos on ollut tarpeeksi onnekas, ajan kuluessa on jo tajunnut sen arvon, niin ettei tarvitse jäädä harmittelemaan mennyttä hetkeä.

Minulla on ollut ilo ja kunnia tehdä Kuntokeskus Huipun kanssa yhteistyötä sekä henkilökohtaisesti (viime talven PT-projekti mm.) että osaomistamani yrityksen Talentreen nimissä (Talentriathlon-valmennus). Yhteistyö senkun jalostuu, kun osapuolet oppii tuntemaan paremmin -ja mikä parasta, yhteistyö on vilpittömästi hauskaa ja monelle osapuolelle hyödyllistä.

Viimeisin pitkäkestoisempi yhteistyö kulminoitui viime lauantaina Kuopio Triathloniin, jonne Talentree ja Huippu järjestivät Talentriathlon-koulun. Positiivista palautetta ollaan saatu osallistujilta, asiakkailtamme ja aivan ulkopuolisilta -ei ole erikseen bisnestä ja vapaa-aikaa, ei ole jaottelua ihmisten työminän ja vapaa-ajan minän välillä: olemme kaikki ihmisiä, jotka tekevät asioita yhdessä. Miksei tekeminen voisi olla hauskaa, hyvödyllistä, viihdyttävää, tehokasta, kasvattavaa... erilaista? Kuka määrittää sen, millainen minä olen, töissä tai vapaalla?

Näistä lähtökodista kaikenlaista lähdetään kehittämään jatkossakin, stay tuned! Haluan kuitenkin haastaa jokaista lukijaa miettimään, miten itse haluaa työtään tehdä? Ja itse asiassa paljon laajemmin, miten haluat elämääsi elää? Sattumankaupalla, vai otatko kohtalon omiin käsiisi? Mitkä ovat tavoitteesi, mitä juuri sinä haluat?

Koska tuosta, silloin potentiaalisesta, mutta epävarmahkosta päätöksestä pimeänä syksynä on seurannut minun elämääni niin äärimmäisen paljon hyvää ja iloa, olen mitä suurimmissa määrin kiitollinen. Näistä ihmisistä saa olla iloinen!

Loppuun haluan kertoa valmentajanani ja yhteistyökumppani toimivan Kuntokeskus Huipun yrittäjän Hannu Airilan fiiliksiä loistavan MM-kisasuorituksen jälkeen.

"Olen todella tyytyväinen omaan suoritukseen. Oli todella hienoa tehdä kauden paras suoritus silloin kun sen paikka on :-)

Keväällä en ollut sellaisessa kunnossa kuin olisi pitänyt, ja sen takia piti kesäkuun alusta lähtien aloittaa määrällisesti ja tehollisesti kova treenijakso. Juhannuksen aikaan alkoi olla nousukunnon merkkejä ilmassa: vauhti oli hyvää ja jokaisessa kovassa treenissä kulki. Nousukunto on urheilijan parasta aikaa.

Katsastuksissa tein kohtuu hyvää työtä, mutta kisalippu oli kiikun kaakun. Onneksi sain edustuspaikan ja pääsin mukaan viimeistelyleirille. Siellä tein onnistuneet kilpailunomaiset viimeistelytreenit, joiden myötä itseluottamuksen sain kohdilleen.

Leirin jälkeen jatkoin normaalilla harjoitusohjelmalla siten, että kovat treenit olivat kestollisesti 50% totutusta. Näin treenit eivät kuormita liikaa ja niistä palautuu varmasti. Skotlannissa tein viimeiset herkistelyt, joiden myötä fyysinen vire oli kisapäivänä toivotun hyvä. Henkistä suoritusta hioin mielikuvaharjoituksilla.

Näiden valmisteluiden jälkeen itse kisasuorituksessa fyysinen ja psyykkinen tekeminen nivoutuivat hyväksi suoritukseksi: suunnistus sujui liki virheettä, juoksu kulki ja mieli oli rauhallinen. Flow oli päällä alusta maaliviivalle saakka. Ennen viimeistä rastia kuulin kannustushuudot, joista sain varmistuksen että kisa on mennyt hyvin. Maalissa oli hienoa tuulettaa onnistumista. Lopputuloksena ero maailman kärkeen oli pienin mitä itsellä arvokisoissa on ollut. Nämä fiilikset on parasta mitä urheilu voi tarjota :-)"

Hannu juoksee. Kuva siepattu Kuntokeskus Huipun Facebook-sivulta.

Välillä jatkuva omalla epämukavuusalueella seikkailu venyttää jaksamisen rajoja, mutta olen silti päättänyt nauttia tilanteesta täysillä: olen niin kiitollinen, että ympärilläni on älyttömän paljon minua lahjakkaampia ihmisiä, joka puolella on niin paljon mahdollisuuksia kasvaa! Niinkuin Hannunkin tarina kertoo, tie huipulle ei ole helppo, mutta harvoin sinne sattumankaan avulla päästään. (Paitsi tietysti Kuopiossa tie on niinkin helppo, kuin Maaherrankatua Pääkirjaston kohdalle, ja siinähän se on, Huippu, haha.)

Take it or leave it, the moment allready is.

Hurraa! Neulamäen huippu valloitettu!

Ensikertalaisen triathlonistan matkakertomus

Eilen meni läpi elämäni ensimmäinen triathlon! Fiilikset ovat vieläkin aivan katossa ja mieli endorfiinipöllyn sumentama. Tämä on hyvä, pysytään näissä fiilareissa!

Kuopio triathlon oli siis tapahtuma ja minä menin pikamatkan, eli 300m uintia, 20 km pyöräilyä ja 5 km juoksua. Valitsin matkan lähinnä uinnin takia, pidempi olisi ollut jo supertiukilla. Olen aivan superlatiivisen tyytyväinen lopputulokseen! Kaikki lajit menivät läpi ilman suurempia vaikeuksia ja vieläpä niin sopivalla tykityksellä, että maaliviivan yli tullessa voin rehellisesti sanoa, että yhtään paukkuja ei jäänyt käyttämättä, sen verran viimeisillä voimilla loppukiri lähti!

Kroppa toimi koko kisan ajan mainiosti, aineenvaihdunta pelasi, hiki virtasi, mihinkään ei koskenut... Happoja tuli, oli ja meni, mutta niin kuuluukin, muutenhan olisin löysäillyt. Aah, pakko hehkuttaa, on niin mielettömän hyvä fiilis! Onhan se siistiä, että ekaa kertaa elämässään ui pidempään kuin koskaan ennen avovedessä yhtäjaksoisesti, pyöräilee pidemmän matkan ja kovempaa kuin kertaakaan koko vuonna (tai ehkä ikinä) ja niidenkin jälkeen juoksu kulki hyvin :) :) :) Jäi aika palo ensi vuodelle...

Kirjoitan tässä lyhyesti valmistautumisesta ja kisan sujumisesta, lähinnä mitä ensikertalaisella jäi mieleen.

Edellisenä iltana

Kävin kisainfossa pyöräillen pienen lenkin kautta, rullailin kevyesti. Hain numerot ja systeemit valmiiksi, katsoin kisapaikan, vaihtoalueet, oman vaihtopaikan ja jutustelin kanssakisaajien kanssa. Info oli ensikertalaiselle erityisen hyödyllinen.

Takaisin kotiin tulin ajoissa, söin melko tukevan, mutta normaalin iltapalan (oli neuvottu menemään aamulla mahdollisimman kevyillä syömisillä). Jännitti ihan sikapaljon, mistään rauhoittumisesta ei meinannut olla puhettakaan. Söin muutamia karkkeja (hiilarit :)) ja pakkasin kaikki kamat valmiiksi. Tein aiemmin iltapäivällä listan, mitä kaikkea missäkin vaiheessa tarvittaisiin, sen perusteella kaikki tuli varmasti mukaan (toim. huom. Mitään todellakaan ei puuttunut).

Aamulla

Heräsin klo 6.30. Olin saanut ohjeet kevyestä aamupalasta, sillä kovaan suoritukseen olisi hyvä lähteä mahdollisimman tyhjällä vatsalla. Söin siis yhden kauraleivän, marjoja ja vähän kreikkalaista jugurttia sekä kupillisen kahvia (verrattuna: normaalisti syön proteiini-kasvispitoisen aamiaisen, esim. munakasta ja/tai lohta ja salaattia/tomaattia tai vaikka hapankaalia). Eipä silti, jännitti niin paljon, että kaikki tuntui suussa lähinnä sahanpurulta.

Aamutunnelmia kisapaikalta.

Sitten tukan laittoon. Pitkähiuksisilla tämä on oleellinen kohta päivän kisasuorituksen kannalta: uinnin jälkeen silmillä lähmöttävä tukka ei varsinaisesti mieltä ylennä (huom! eikä näytä kuvissa hyvältä). Pohjustus tehtiin edellisenä iltana, kun EN pessyt tukkaa (muuten menee niin liukkaaksi). Aamulla suihkuttelin tukkaan suolasuihketta, jota pito on varmasti taattu. Sitten tein kaksi tosi napakkaa ranskalaista lettiä -kokemukseni mukaan ranskikset pitävät kaikki hiukset kaikkein parhaiten kiinni rajussakin menossa. Lopuksi vielä vähän lakkaa pidoksi.

Kaikki olikin jo pakattuna, joten päälle kisavaatteet ja pitkähihainen lämmittelyä varten ja eikun menoksi. Pyöräilin kisapaikalle rentoa vauhtia, joten testailin vielä vaihteet, renkaiden paineet jne. Jalatkin saivat kevyttä lämmittelyä plus tärkeänä: kroppa pääsi purkamaan tekemiseen aamun aikana keräytynyttä jännitystä.

Kisapaikalla

Kisapaikalle saavuin 7.45. Teippasin pyörään numerotarran ja vein sen tarkastuksen kautta vaihtoalueelle omalle paikalleni. Vakoilin vieruskavereilta, miten kaikki systeemit kannatti laittaa vaihtoa varten, mutta päädyin kuitenkin omiin ratkaisuihin. Pyörä tankoon satulasta, kypärä satulan päälle, lasin takalokarin päälle (nämä toin itseasiassa hetken päästä, unohtui ensin päähän :) ). Kengät suoraan takarenkaan alle, sukat sujautusta varten rullattuna omiin kenkiinsä. Numerolappu kenkien alle viimeisenä puettavaksi (numeroa ei laiteta märkäpuvun alle).

Kavereita oli lähdössä klo 8 alkavassa perusmatkan kuntosarjassa, ehdin vielä katsomaan heidän lähtönsä ja jonkin aikaa uintia. Palasin vielä vaihtoalueelle (toin ne lasit) ja tein keskittyneesti pari mielikuvaharjoitusta täydellisestä vaihdosta. Tämä auttoi todella paljon, sillä vaihdot menivät sitten tosi tilanteessa aivan suunnitellusti, ilman turhia liikkeitä ja väsäilyjä.

Oma pyörä vaihtoalueella. <3

Mielikuvaharjoitteluun tutustuin jo aikoinaan kilpaillessani agilityssa (koirien rataestekilpailu) sm-tasolla. Siellä kävin aina kisaradat läpi mielikuvaharjoitteluna useampaan kertaan etukäteen, niin monta kertaa, että olin käynyt kaikki spekulaatiot mahdollisista tapahtumista. Lopetin aina ensimmäiseen suunnitelmaani täydellisestä suorituksesta. Toimii, voin kertoa!

Etsin sitten kisatoverini ja yhdessä katselimme kavereiden uintia, juttelimme suorituksista ja löpisimme niitänäitä. Tuntui tosi tärkeältä päästä vitsailemaan ja jutustelemaan, se rentoutti ja lievensi jännitystä. Antilla on kuitenkin yhden kisan vankka kokemus takanaan (eli 100 % enemmän kuin minulla!).

Puoli yhdeksän aikoihin kävin viemässä kamat säilytykseen, kävin viimeisen kerran vessassa ja söin yhden banaanin. Puin märkäpuvun vyötärölle asti päälle ja hengailin siinä, kunnes 8.50 vedin kaikki valmiiksi (puku ylös, lakki päähän, uimalasit kohdilleen), sain viimeiset tsempit kannustajilta (perhettä, ystäviä, tuttuja). Kävin järjessä uimassa muutaman vedon, kokeilin hengittämistä, tarkastin, että uimalasit pitivät vettä. Sitten vaan lähtöalueelle muutamaa minuuttia ennen starttia!

Pikkusen jännittää. Tyylin täydentää lakki.

Uinti

Katsoin lähtöpaikan oikeasta reunasta. Lähtö sujui melko hyvin, joskin meitä oli 170 lähdössä räpisköimään yhtäaikaa. Sain hyvän lähdön, joskin monoa tuli naamaan pari kertaa ja oman uimarytkin löytäminen vei aikansa. Tavoitteena oli päästä rantaan tyylillä millä hyvänsä, joten olin iloisesti yllättynyt, miten hyvin pääsin vapariakin uimaan. Pahin pelkoni jäädä viimeiseksi ei onneksi toteutunut, ja kun huomasin monen menevän rintauinnilla, käytin minäkin vapautta uimatyylin soveltamisessa. Kunhan pääsin etenemään, se oli tärkeintä. Vasta noin 170 metrin uinnin jälkeen tuntui ensimmäisen kerran, että voimat alkavat ehtyä. Rauhoitin tahtia ja keskityin hetkeksi hengittämiseen, jonka ansiosta loppu sujui hyvin. Kun viimeisen poijun jälkeen pääsi viimeistä sataa metriä uimaan, buustia tuli lisää; minä selviän tästä, miten mahtavaa!

Rantaan ja vaihtoalueelle pääsin sujuvasti, ei juurikaan pyörryttänyt ja hengitystä tasaamalla sain sykettä laskettua sopivalle tasolle. Vaihto meni täysin suunnitellusti, mitään säätämistä ei ollut. Jes!

Pyöräily

Pyöräily lähti käyntiin tosi hyvin. Pahimmin jännittämäni uinti oli takana, nyt aloin vain nauttia kisasta ja tekemisestä. Hymy levisi varmaan korviin saakka, kun tajusin, että saan tehdä tällaista! Kroppa toimii, mihinkään ei satu.... Muistin juoda tasaisin väliajoin (omassa pullossa vettä, hunajaa ja suolaa; vatsa ei kestä urheilujuomia)  ja poljin reippaasti. Huomasin, että hyvillä pyörillä kanssakilpailijat menivät ihan sujahtamalla ohi, mutta ei jäänyt harmittamaan!

Ekasta vaihdosta lähdössä. Uinti takana, voi onnea!

Pyöräilyn viime vaiheessa ajelin vähän aikaan pienellä vaihteella seisaaltaan, jotta jalat tottuvat paremmin juoksuasentoon ja maitohapot reisistä lähtivät liikkeelle. Valinta oli hyvä, sillä....

Tulossa kakkosvaihtoon. 

Juoksu

Vaihto pyöräilystä juoksuun meni niinikään tosi hyvin. Juoksukengäthän minulla oli valmiiksi jalassa, joten pyörä vaan tekineeseen, numerolappu etupuolelle ja menoksi. Jalat tuntuivat toimivan tosi hyvin, järkkärit huutelivat kannustavia kommentteja, että kevyeltä näyttää, lisää vaan vauhtia! Juoksua olin odottanut, tämä on minun juttuni! Kun kerran hyvältä tuntui, lisäksin vauhtia ja nautiskelin vaan! Ohittelin tosi paljon, mikä oli sinänsä kivaa; ei ohittelun itsensä vuoksi, vaan siksi että huomasin, miten hyvin oma kroppa oli yhdistelmäharjoitusten ansiosta tottunut toimimaan lajin- ja rytminvaihdoksesa.

Vaikka olin katsonut reitin kartasta, olin jotenkin ajatellut kääntöpaikan olevan kauempana. Hämmästyin, kun kääntöpiste tuli näkyviin, tässähän pitää ruveta juoksemaan! Kiristin tahtia, mutta se meinasikin sitten kostautua noin puolessa välissä paluumatkaa: palleaan alkoi pistää ja oikean jalan jalkapohjan kipu muistutti olemassaolostaan. Yritin rytmittää hengitystä, joka meinasi karata holtittomaksi vinkunaksi, se auttoikin vähän, mutta maali lähestyi. Kuulin pt-Maken äänen päässäni irrallisina katkelmina: "Kyllä pystyt. Vielä pystyt. Vahvuus: henkinen sitkeys. " Ja sitten mentiin.

Viimeisellä 500 metrillä annoin kyllä kaikkeni, se on sanottava. Taisi käydä päässä, että pitää sen jo pahalta tässä vaiheessa tuntuakin. Juoksi vaan, kannustus oli ihanaa ja musiikki soi. Maaliviivan ylitettyäni rojahdin maahan ja koitin kai hengittää vaan. Tein sen, pystyin ja annoin kaikkeni. Pitääkin tuntua, ja mielellään olla kovilla! Loppuaika: 1.21. Olen tosi tyytyväinen, tavoitteilin aikoja 1.30-1.45 :):)

Meni ehkä minuutti tai viisi tai puoli tuntia, nostin päätäni ja endorfiinit alkoivat ryöpytä. Oli niin siistiä, koko suoritus meni sujuvasti, mitään kamalaa ei sattunut ja ensi vuonna uudestaan, ehkä vielä pidemmälle matkalle!

Loppusanat

Tässä yhteydessä haluan esittää kiitokset oivallisesta valmennuksesta Kuntokeskus Huipun porukalle, jonka kanssa yhteistyössä Talentree (työpaikkani ja osaomistukseni) järjesti tänä vuonna Talentriathlonkoulun. Valmennus, vinkit ja tuki harjoitteluun ovat avanneet ovia, jotka muuten olisivat jääneet raottamatta.

Jännitti, pelottikin, mutta sitä suurempi onni itsensä ylittämistä! Kannustan kaikkia rikkomaan rajojaan aina silloin tällöin mutta säännöllisesti!

Talentriathlonistit maalissa: kiitos ja kumarrus! Kuvassa vasemmalta: Talentreen Antti Huuskonen ja allekirjoittanut, AD Kiivin Jukka Kekäläinen sekä Data Groupin Eric Valta. Jukka ja Eric kirjoittavat myös omaa Intoilijat- blogia.