Kun ei vaan kulje

Eilen ihana tiistaisena iltana pyörähti käyntiin Kuopio Trail cup -mainetta niittänyt ja odotukset lunastanut polkujuoksutapahtuma, joka tarjoilee metsäisillä reiteillään parasta ja ankarinta maastoa, mitä Kuopiolla on tarjota. Sää oli upea (viimein kesä!), suorastaan lämmin. Koko päivä oli ladannut odotuksia illan suhteen, kun suunnasta jos toisestakin tuli kysymyksiä "aiotko osallistua illalla, kai aiot tulla, monelta tuut, onko siellä vessaa (viimeisin spekulaatio paisui eeppisiin mittoihin naisväen keskuudessa, ymmärtänette). Ilma siis kihisi odotuksesta, kun viimein pääsimme paikalle.

Fiilis oli upea! Musiikki soi, kuuluttaja kuulutti, melkein puolitoistasataa tyyppiä nautti väreilevän odottavasta tunnelmasta! Kuten kisoihin kuuluu, ihmiset lämmittelivät, jännittivät, ramppasivat vessassa, hörppivät vettä. Rupateltiin, vitsailtiin, juteltiin; tuttuja bongattiin ja iloittiin.

Tiukat letit pitää tukan kurissa. 

Lähtöfiiliksiä.

Sain lainapopot; nastat toimivat tosi hyvin maastossa, mutta koko oli ehkä loppupeleissä himpun verran iso: rakkoja!

Lähtölupa heltisi tasan klo 18, ja sitten mentiin! Yllättävän kovaa nimittäin, pakko sanoa. Ensimmäinen parisataa metriä juostiin suoraa baanaa, jotta yhteislähdön aiheuttama ruuhka ehtisi purkaantua ennen pienemmille poluille siirtymistä. Niinpä minäkin kirmasin siellä muiden mukana ja nautin hetken aikaa vauhdin hurmasti. EPIC FAILURE!

Vauhtia riitti meikäläisellä tasan ensimmäisen mäen alapuolelle. En kuunnellut kroppaa, vaan syöksyin veto- ja pokujuoksuharjoituksista tutuin muuvein kohti koitosta. Sormet kohti kainaloita ja tikkaamaan. Juoksin lopulta hitaanpaa kuin ehkä ikinä ylängölle saakka, jossa aloin aavistella jonkin olevan pielessä kropassa. Hiki ei irronnut ja polla huuti punaisena. Henki vinkui kuin astmaatikolla. Kaiken sen valtavan tunnelatauksen ja ilon jälkeen epäonnistumisen tunne oli todella käsinkosketeltava. Ei vaan pystynyt, vaikka koitin itselleni tolkuttaa, että pystyt pystyt, tätä on harjoiteltu. Lopulta hipsin kuusikossa (erittäin hyvin merkittyä!) reittiä pitkin hipihiljaa eteenpäin ja koitin vain hengittää. Mietin syitä: liian myöhäinen syöminen ja liikaa, lauantain pitkä ja kova lenkki painoi vielä kintuissa, siihen päälle sunnuntain kuntonyrkkeily.. Päivän aikana aivan liian vähän kahvitonta nestettä. Kaiken lisäksi väärä strateginen lähtö (aivan liian kovaa) ja kertakaikkiaan huonoin mahdollinen viikko kuukaudesta (naiset, you know).

Lähtö/maaliviiva. Jaiks!

Ennen lähtöä oli näin hyvät fiilikset!

Testailin popoja, (Kuva: Marika Airila)

Lopulta sitten olin nainen ja totesin, että selittely ei nyt auta, kunto on huono. Maksimivoimaa ja maitohappotreeniä kehiin, perskules. Niihin nyt ei ehdi ennen tämän kesän loppuja kisoja, mutta ensi kesänä on uusi mahdollisuus taas! Juuri siihen pahimpaan saumaan selän takaa juoksenteli Intoilija-Eric, joka tsemppauksellaan, periksiantamattomuudellaan ja kertakaikkisella hyvällä energiallaan kannatteli minut pahimman yli. Alkoi juoksukin kulkea ja hiki irrota (tosi mukavaa, että hiki tuli sitten alamäkiosuudella). Palaan taas siihen, että välillä toisen pitää uskoa kovempaa kuin toisen. Kisoissa ja elämässä pitää tsempata toisia niin hyvin kuin ikinä taitaa! Tätä aion opetella itsekin lisää.

Nöyryyttä omien rajojen kohtaaminen kyllä opettaa, ja myös saa miettimään keinoja käydä niihin rajoihin kiinni. Missä vika, jos ei kulje, kun treeniä on kuitenkin ollut ja kaiken järjen mukaan olisi pitänyt pystyä tekemään edes normisuoritus, eli juoksemaan edes koko matka. Ajatus ajautuu väistämättä yhteen sanaan, jota minullekin on tolkutettu koko kesän ajan: PALAUTUMINEN!

Aika punainen olin maaliintulon jälkeen. Jesjes, mut ensi tiistaina uudestaan vähän rauhallisemmalla lähdöllä!

Nyt siihen sitten käydään käsiksi. Minulle tarjoutui mielenkiintoinen mahdollisuus päästä testaamaan First beat-analyysiä, jossa siis mitataan kolmen vuorokauden ajan kehon sykevaihteluita, hermoston tilaa ja yhdessä päiväkirjan kanssa päästään pohtimaan palautumista ja vielä suurempaa: elämän tasapainoa. First beat-mittauksen tarjoaa kuopiolainen Jamosport (juuri sama Jamo, jonka kahvakuulatunteja ilman ei voi ihminen elää). Tulen seuraamaan mittausta ja kertomaan analyysin tuloksista täällä blogista laajemmin, kunhan ensin nyt mitataan (to-aamusta su-aamuun). Stay tuned! (Koko sarjaa voi seurata tunnisteen #suvikuntoon alla täällä ja instassa :) )