Minuuttikieputus: syy pikkulapsiperheiden lihomiseen

Tänään päässä seikkaili monenlaisia ajatuksia blogiteksteistä. Oli Kuopio trail cupin toisesta osakilpailusta (mikä meni osaltani tosi hyvin: olin iloinen ja juoksin koko matkan! Jes!), sitten oli juttua älyttömän pitkästä hormonaalisesta kierrosta, että mistäköhän sekin johtuu? Sitten oli ihmetystä siitä, miksei kroppa tunnu kunnolla palautuvan (vielä kuukausi sitten tilanne oli aivan toinen) ja miksi jalat tuntuvat älyttömän väsyneiltä. Ja miksi tekee mieli kaatu kasin jälkeen nukkumaan(, mutta miksi en tietenkään mene, koska "ei voi"). Tuossa äskettäin vielä pyörittelin mielessäni postausta siitä, miten olin äsken neiti kolmeveen ja meidän Lillakoiran kanssa Huipun koiratreffeillä (kyllä, salilta voi löytää samanmielistä seuraa muuhunkin tekemiseen!).

Eilisen trailrunnningin jälkeen fiilis oli tämä :) Seurana ihan Aino <3

Koiratreffeille mentiin pyörällä. Lillakoira kulki korissa, neiti kolmevee lastenistuimessa.

Pikkuneiti osaa hienosti käsitellä koiria. Mukana oli myös oma "Lumi-puuteli."

No, mahtavana aasinsiltana: vartoiltiin siinä Scandikin rannassa sitten koiratreffiläisten kanssa triathlonisteja, jotka hauskaa pitääkseen tempaisivat ja järjestivät oman Kuopio man-höntsätriathlonin. Siinä siis jampat vietiin laivalla Kallaveden selälle, josta he hyppäsivät järveen ja uivat rantaan pari kilometriä, jonka jälkeen pyöräilivät nelisenkymmentä kilometriä (esim Neulamäen ympäristössä) ja lopuksi juoksevat Puijolle. Huippureissu, olen varma.

Potentiaalinen hetkeentarttumismaisema. Ei auttanut, kello kävi ja sitten alkoi ottaa päähän.

Itse olin henkisesti ajatellut olevani sopivasti kyseisellä rantapaikalla kannustamassa ja katsomassa vaihtoa uinnista pyöräilyyn, etenkin kun tuttuja intoilijoita oli siellä järvessä parhaillaan polskimassa. Olin kuitenkin luvannut olla jo seiskan maissa kotona, jotta Muru pääsisi salille ihmisten aikoihin. Koska triathlonistien lähtöaika oli venynyt, meidän oli Islan kanssa lähdettävä rannasta ennen heidän rantautumistaan. Sydän verta valuen manasin aikataulut alimpaan tuliseen kuiluun.

Miten tässä elämässä voi olla hetkessä, jos siihen hetkeen ei voi tarttua? Jos siihen ei voi upota ja nauttia, tarttua tilaisuuksiin nauttia (ehkä) viimeisestä kauniista kesäillasta kaikessa maailman rauhassa? Minuuttiaikataulut my ass!!!

Eilen olikin vähän erilainen työpäivä. Kuvattiin Kim Saarisen kanssa matskuja Talentreelle. Mahtavia keskusteluja ja sujuvia kuvauksia. Ammattilainen kameran varressa, sen näkee. 

Mestari työssään. Kimin töitä pääsee muuten katsomaan tästä. 

Luin vähän aikaa sitten Kaisa Jaakkolan Hormonitasapaino-kirjaa, ja siellä puhuttiin oikein syömisen lisäksi myös liikunnasta ja levosta. Kaisa selosti kirjassaan yksityiskohtaisesti eri hormonien toimintaa, vaikutusta kehossa ja syy-seuraussuhteita niiden epätasapainoon. Yhdistettynä viime viikon First beat-mittauksen aiheuttamiin tunneperäisiin "miten mulla menee"-tulkintoihin alan pikkuhiljaa arvella, että meikäläisen tasapaino on nyt vähän kadoksissa. Tämä on vain omaa pähkäilyäni, mutta voisin kuvitella, että kortisoli paukuttaa nyt pikkuisen ylitöitä -enkä varmaan ole ainut!

Kun pikkulapsiperheellinen käy töissä ja urheilee tai harrastaa ylipäätään jotain muuta kuin kotona oloa, levon hetket jäävät väistämättä työpäivän lounastauon mittaisiksi (ja tänäänkin söin evässalaatin vartissa jollain tauolla). Ei ihme, jos alkaa piiputtaa! Ja tähänhän olisi tosi helppoa alistua: "sellaista se nyt vaan on pikkulasten kanssa", on minullekin sanottu, kun olen varovasti sieluani tästä hämmennyksestä avannut. Mutta haa! Tapani ei ole ottaa tattia otsaan kuin hetkeksi kerrallaan!

On siis etsittävä ratkaisuja. Pähkäilin mielessäni, että minitauot voisivat olla yksi avain jaksamiseen ja palautumiseen. Oikeastaan niiden on oltava, koska nyt ei vaan ole pidempiin taukoihin mahdollisuutta. Ehkä joku meditaatiotyyppinen ratkaisu voisi toimia? Parin minuutin syvään hengittely? Ajatuksen voima on ihmeellinen, samoin organisointikyvyn ja edellisen illan valmistelun.

PS. Kirjoituksen voima on ihmeellinen myös. Nyt otsassa ei ole enää tatti, korkeintaan jonkinsortin hapero.