Mitä tarkoitat juoksemisella? Pitkä lenkki ANTIkuvauksissa.

Uusia kokemuksia pukkaa, vau! Minut kutsuttiin osallistumaan ANTI-festarien tiimoilta erääseen taideteokseen. Kyseessä on brittiläisen Sandra Hallin teos Coming back, joka kuvaa juoksijan palautumista omaksi itsekseen juoksemisen jälkeen. Ajatus lähti siitä tilanteesta, kun juoksija tulee maaliin kaikkensa antaneena. Se hetki, kun vaan koittaa saada henkeä, hormonit purskuvat kehossa ja kaikki on samalla kertaa niin intiimiä ja jaettavaa. Teos haluaa toimia kahteen suuntaan: juoksija antaa teoksen avulla katsojalle luvan tulla mukaan tuohon raakaan ja niin vereslihalla olevaan hetkeen. Samalla se antaa katsojalle mahdollisuuden katsoa; kiinnostua, ihmetellä, saada osansa.

Reittisuunnittelua kuvauksia varten. (Kuva: Kim Saarinen)

Osa juoksuporukkaa jakamassa tarinoitaan. (Kuva: Kim Saarinen)

Juokseminen ei ole itsestään selvyys. Jokaisella on siihen omat syynsä, yhtälailla sen aloittamiseen kuin jatkamiseenkin. se kävi ilmi, kun kokoonnuimme keskiviikkona Sandran luo illalliselle. Tarkoitus olli tutustua muuhun kuvattavaan ryhmään (meitä on viisi juoksijaa) ja taiteilijaan sekä kuvaajaan, jotta kuvaustilanne olisi mahdollisimman aito ja vailla jännitteitä. Siinä me istuimme pöydän ympärillä, tuikituntemattomat ihmiset, ja kerroimme, miksi juoksemme. Olenkohan koskaan keskustellut kenenkään kanssa syvällisesti juoksemisen syistä? Perimmäisistä syistä? Keskustelun seurauksena omatkin syys aloittamiselle ja etenkin jatkamiselle jäivät pyörimään mielessä.

Katson aloittaneeni varsinaisesti opiskeluaikoina Lappeenrannassa. Siellä, syystä jos toisestakin, rupesin juoksemaan: ensin lyhyitä lenkkejä kiroillen, sitten pikkuhiljaa pidempiä ja onnistumisenkin elämyksiä kokien. Aluksi juokseminen ei ollut omaehtoista, piti vääntäytyä mukaan silloisen puoliskon lenkeille. Enpä silloin omaa ääntäni kuunnellut monessa muussakaan asiassa, joten menköön tämä siinä sivussa. Juoksemisen aloittaminen on taas yksi asia, joka olisi voinut olla sattumaa -ja ehkä olikin, mutta joka jäi elämääni ja josta olen ymmärtänyt olla kiitollinen.

Pahimmista heikkouksistamme tulee usein suurimpia vahvuuksiamme, on joku sanonut. (Odotan loistavani uinnissa ensi vuoden tai tuhannen vuoden päästä triathlonilla.). Onko sanonta vaikeuksien kautta voittoon pääsemisestä sarjaa? Että haasteet kasvattavat enemmän kuin leppoisa velttoilu.

Sitten jatkoin, omaehtoisesti. Juoksusta tuli ystäväni, omaa aikaani, keino tuulettaa päätä ja antaa mennä. Keino laihduttaa (ei auttanut, kunnes sitten auttoikin, kun pää alkoi olla kasassa.). Juoksusta tuli pysyvä osa elämääni. Kaikki nämä ajatukset risteilivät päässäni tänään Coming back-teoksen kuvauksissa, kun kävin juoksemassa viimeisen pidemmän lenkkini ennen Kuopion puolimaratonia. Tai ainakin kovemman pidemmän. (14 km, aikaa vaikea sanoa, kun tuli noita kuvaustaukoja, mutta trackerin mukaan noin 12+ km/h kun juoksin kunnolla, kalorin kulutus 997 kcal)

Coming back. Olenkohan ikinä pysähtynyt tuolla tavalla suorituksen päätteeksi? Kim Saarinen kuvaa. (Kuva: Elisa Itkonen)

Kuvausryhmä tuli ensin kotiin kuvaamaan lähtörutiinejani: kenkien laitto, spibelt kiinni, sportstracker päälle, avain mukaan. Perheelle heipat ja sitten menoksi. Kuvaaja kuvasi juoksun alkua hetken, sitten juoksin satamaan, jonne muu ryhmä tuli autolla ja jossa katsoimme tarkan päätöspisteen lenkille. Sitten jatkoin lenkkiä juosten suunnitelmani mukaan. Osaksi lenkkiä sain seuraa Elisasta, se oli mukavaa, koska mielestäni pitkät lenkit yksin ovat vain puuduttavia. Seurassa juokseminen on sosiaalista ja mukavaa -se palvelee eri tarkoitusta, kuin yksinäiset pääntyhjennyslenkit.

Lenkki päättyi kameran eteen, jossa viimeisen kovan vedon jälkeen hiljennyin katsomaan kameraa  kahdeksan minuutin ajaksi. Siinä se. Vaikeaa ja äärimmäisen helppoa samaan aikaan. Keskittyminen kameraan oli helppoa varsinkin alussa, vain omat ajatukset seurana. Sitten pikkuhiljaa aloin tulla tietoiseksi aallokon äänestä takanani, ihmisten liikehdinnästä, lokkien äänestä. Ensin tietoisuuteen tulivat äänet. Sitten huomasin näkökentän laidalla, miten kuvausryhmän jäsenet ohjasivat uteliaita ohikulkijoita muualle. Minut yllätti se, ettei muiden ihmisten tuijotus ja tirkistely häirinnyt yhtään, olin vain jotenkin täysin hyväksyvästi läsnä. Sitten pikkuhiljaa aloin tuntea kehon, hartioiden jännityksen, hengityksen rauhoittumisen ja jotenkin, tietoisuuden laajenemisen suunnilleen normaaliksi.

Kuvausryhmällä tutkimassa työn tuloksia. (Kuva: Elisa Itkonen)

Tarkastellaan kuvausten tuloksia. Ja viimein sain juoda vettä! Rentoutunut fiilis ja jo hymyilyttikin. Kuvassa vasemmalta allekirjoittanut, Lee, Sandra ja Kim. (Kuva: Elisa Itkonen)

Koko projekti on ollut tähän asti äärimmäisen mielenkiintoinen ja herättänyt ajtuksia jo nyt vaikka kuinka paljon. Odotan innolla lopputuloksen näkemistä! Coming back-taideteos esitetään osana ANTI-festareita, ja sen pääsee näkemään ainakin Kuopio Maraton-tapahtuman yhteydessä. Saa katsoa, saa tuntea.

PS. Mitä otsikkoon tulee, neiti kolmevee taitaa olla ANTIlaisten kanssa samassa juonessa: hän otti eilen useampaan otteeseen puheeksi kysymyksen "Mitä tarkoitat sillä juoksemisella?" ja sama vastaus kelpasi vain kerran, sitten piti keksiä uutta. Miten filosofista.

EDIT: korjattu ANTI-festarien linkit.