Thirty, Flirty and Thriving

Ajatelkaa, on kevät! Viimein talven jälkeen maa näkyy, aurinko paistaa ja baanat kutsuvat juoksemaan, himmailemaan ja torilla voi hengailla sulavaa jäätelöä nuoleskellen. (Tai ihan kohta voi.) Kesäkunto ja sen lieveilmiöt ovat täällä taas!

Suvikuntoon-projektin lopputulokset

Viime viikolla talven myötä loppui myös Suvikuntoon-projektimme. Nyt jo! Talven yli olemme Sisublogin Suvin kanssa saaneet Kuntokeskus Huipulla ammattimaista valmennusta omiin tavoitteisiimme. Olemme päässeet testaamaan erilaisia tapoja harjoitella, kohdanneet sinnikkäästi rajojamme, voimistuneet ja voimaantuneet -niin toistemme seurasta kuin ihanasta tukijoukostakin. Olemme nauraa räkättäneet, nieleskelleet suolaisia pisaroita ja yrittäneet vielä vähän enemmän. Vastoinkäymisistä ollaan selvitty pitkälti tukijoukon ansiosta; omalta kohdaltani selän kipuilu koko alkuvuoden aihetti sen, että tavoitteet sinällään menivät uusiksi, että juoksemisen määrää piti rajoittaa. Velloin hetken epätoivossa, ja yksin olisin todennäköisesti jättänyt leikin sikseen. Pienryhmämäinen valmennusprojektimme toimi tässäkin loistavasti; ympärillä oli tsemppaavia hahmoja, jotka koppasivat kiinni ja opettivat tärkeimmän, toimintakyvyn merkityksen ja sen, että keinoja on monia. Valmentaja-Markon sanonnasta "Hissi menestykseen on epäkunnossa. Käytä portaita!" on tullut minunkin mantrani, jota hoen päivin kiivetessäni portaita viidennen kerroksen toimistoomme :)

Koko talvi oli rakennettu niin kokonaisvaltaiseksi kuin mahdollista: saimme valmennuksen ja monipuolisten treeni/lajikokeilujen lisäksi tehopaketin tukitoimia: palautumisenseurantaa Jamosportin kautta, Huippuhieroja Jarin toimesta kehonhuoltoa (mikä koitui minun ja selkäni ensiavuksi sekä pelastukseksi!) ja ruokavalio-ohjeistusta. Ihan huikea setti! Mitä tästä opimme: ei treeni yksinään tee mitään, vaan kehittyminen on kokonaisvaltaista hommaa! Keho on kokonaisuus, eivätkä mielenliikkeet ja niiden purkaminen tukiporukan kanssa saa jäädä unholaan!

Lopputesteihin menin suorituskyvyn puolesta luottavaisena. Kehonkoostumuksen puolesta olin kaikkea muuta kuin tyytyväinen, joskaan sen muuttuminen ei mikään päätavoite ollutkaan. Tässä koko puolen vuoden treeniproggigsen tulokset:

Välillä mennään persuus edellä puuhun -tai menestykseen portaita pitkin. Yhtä kaikki, uutta opitaan, koko ajan!

Jättikiitokset Hannulle, Markolle, Jamolle, Joonalle, Petrille, Jarille ja tietenkin huipulle Suville tästä projektista! Ihan huikeaa ja huippua on ollut tehdä hommia teidän kanssa <3 Kiitos!

Mitä sitten olen oppinut koko projektin aikana?

* Suorituskyky ja toimintakyky ovat tärkeimmät. Muut tavoitteet tulevat vasta niiden jälkeen.

* En ole kilpaurheilija, eikä minun täydy näyttää siltä, eikä myöskään elä niin kuin sellainen. Minä olen intohimoinen oman työni suhteen, liikunta tukee sitä jaksamista. Urheilija intohimoilkoon urheilun suhteen ja eläköön sen edellyttämällä tavalla. 

* Tavoitteet vaativat tekoja. Halu, toive ja ajatus eivät riitä. Teot ratkaisevat menestyksen. 

*Valmentaja ja treeniporukka kannattelevat silloin, kun itse meinaa tipahtaa. Myös yksilölajien harrastajille muistutukseksi!

* Elämässä on muutakin kuin ulkonäkö, ruoka ja treeni laihduttamistarkoituksessa. Onneksi niin. 

* Tavoite ei palkitse, ellei matkasta nauti. 

* Ei se ole niin mustavalkoista.

Eräänä aamuna viime viikolla olin aamiaisella Huipulla aamujumpan jälkeen. Pari kaveria siinä kysyi muutaman tarkentavan kysymyksen tulevaisuuden suunnitelmista. Mitä haluan tehdä viiden vuoden päästä? Millainen haluan olla? 

Thirty and flirty

Vastasin jotain, mutta kysymys jäi kummittelemaan. Millainen? Ketä varten, miksi? Ja opitun perusteella; tänään, nyt tehdyt valinnat ja toimet, ne pienetkin, ovat ainoita rakennuspalikoita sinne pitkän aikavälin suunnitelmiinkin. Ehkä tämä nyt liittyy johonkin kolmenkympin välitilinpäätökseen tai vastaavaan, mutta vastaukset alkavat muotoutua päässäni jonkinlaiseen muotoon. Katsotaan mitä tästä kehkeytyy!

Mistä on tytöt tehty? Sokeroinnista....

Jo ammoisina aikoina ihmiset arvelivat viisaasti, että turhat karvat kuuluvat apinoille. Trendit ovat sittemmin vaihdelleet aikojen saatossa, mutta emme ole ensimmäinen sukupolvi, joka ehkäisee viidakkoveitsen tarvetta säännöllisillä toimenpiteillä. Eikä tämä koske pelkästään naisia -siistiminen ja jopa "kaikki sileeks"-mentaliteetti ratsastaa suosionsa huipulla myös kaksilahkeisten joukossa.

Itse kuulun siihen porukkaan naisia, jotka voisivat pistää vallankumouksen pystyyn -jopa luontoa vastaan. Miksi, oi miksi eivät hiukset, ripset ja kulmat voi olla ainoat huomiota vaativat kutrit kauniissa vartalossamme? Huomasin jossain vaiheessa ruokavalion terveellistymisen myötä ja varsinkin opti msm:n syönnin aloittamisen jälkeen, että hiukset kasvavat kohisten.... noin niinkuin positiivisimpana näkökulmana.

Koska olen siveyden sipuli ja mieluusti sileä sellainen, kaikki on kokeiltu. Epiloinnista jokapäiväiseen höyläilyyn ja kaikkea siltä väliltä. Yksi oli kokematta, ja jotenkin paradoksaalisesti se aikojen ensimmäinen keino poistaa epätoivottua kasvustoa: sokerointi. Olin kuullut hyvää, olen luomuintoilija siinä määrin kuin se on trendikästä, järkevää ja kukkarolle sopivaa, joten miksipäs ei? Ajattelin vain sen olevan lähinnä kivualiasta ja kiusallista.... (siis vähän sama kuin miksi päädyin lykkäämään Eat pray love-romaanin lukemista tänne saakka. Ja olin väärässä siinä(kin).).

Valmiina. Kehoitan huomaamaan taustalla olevan julisteen :) Lahjakortti miehelle, jota ns. villapaita vaivaa?

Ensin talkittiin sääret

Sitten alettiin hommiin. Kuvassa sokerimassa. 

Välineistö. 

Uuden luottokauneusstudioni Sataman studion Annin ottaessa asian puheeksi innostuin kuitenkin kokeilusta. Arvelin kasvatusvaiheen (9-10 päivää suositus) olevan itselleni kirkkaasti pahin vaihe (olin oikeassa. Ei meninannut kantti kestää sitten millään!). Ilmeisen paljon koko prosessi herätti ajatuksia ja pisti miettimään syvällisesti kulttuurin vaikutusta mielipiteisiini. Yhtä kaikki, totesin olevani kunnon vallankumouksellinen ja seisovani kannattamani asian takana. Sileys, mikä ihana asia naisen elämässä! Haluan pitkikseni tästäkin eteenpäin silkkisenä sen kerran, kun ne päälleni vedän, en mukanakannettavana kerrastona.

Lauantaina otettiin sitten naisesta mittaa ja studion hoitotuoliin pötkölleen. Minua kiinnosti kauheasti, mitä Anni tekee, ja jännitinkin aika lailla! Sokerimassa oli kuitenkin tosi pehmeää, kuin hunajaa. Se levittyi lämpimästi iholle, eikä nyppäisyvaihekaan pahalle tuntunut. Sääret ja kainalot menivät ihan niitä näitä rupatellessa ja naureskellessa milloin millekin. Bikinialueilla hymy kyllä hyytyi ja pari kertaa pääsi pari voimasanaakin. En kuitenkaan paennut huoneesta, itkenyt tai potkinut Annia, joten annan hyvät pisteet kylmähermoisuudelleni :)

Lopputulos onkin sitten kaiken vaivan (tällä tarkoitan etenkin ennakoivaa kasvatusvaihetta, itse suoritushan oli jokseenkin miellyttävä kokonaisuus) väärti! Iho on kuorittu, sileä ja pehmoinen! Sokeri on niin hellävarainen tuote, ettei se juurikaan ärsytä ihoa ja ainakin Annin tekniikka oli niin timattinen, ettei punoitusta ilmennyt juuri ollenkaan. Ja ajatelkaa, kyseessä on niin luonnollinen tuote, että sitä voi vaikka syödä! Nyt tiedossa on 2-4 viikkoa vaivatonta eloa, kunnes taas... Mutta pitkällä aikavälillä karvojen kasvu säännöllisesti sokeroituna sekä harvenee että hentonee, joten hoitoväli voi pidentyä ja kivuliaisuus nyppästäessä selvästi vähentyä. Ilouutisia siis, taas tuli helpotusta naisen elämään <3 Tämän perusteella kyllä suosittelen lämpimästi, mutta varoitan samalla: tähän voi jäädä koukkuun :)

Silkkistä keväisen viikon alkua kaikille <3

Tasapaino

Kun kirjoitin tuon otsikon, aloin repeilemään ihan hillittömästi. Vähän niinkuin tasalaatuinen voi olla tasaisesti huonoa laatua, tuli tuostakin ihan hakematta mieleen epämieluisassa kohtaa jumittava paino. Heh, lähti koko kirjoitus nyt hakoteille, kun tarkoitus oli puhua astetta jalommasta asiasta, tasapainon suhteesta tavoitteisiin suhteen.

Katsokaas, olen vähän innostuvaista sorttia. Se tarkoittaa sitä, että innostun sata lasissa jostain projektista, tavoitteesta tai ilmiöstä.... ja kohta innostun jostain muusta. Koska on ollut aikoja, jolloin innostuminen ja intohimo ovat olleet hukassa, niin nykyisin arvostan itsessäni ominaisuutta innostua energisesti asioista. Se on mahtavaa! Mutta sillä on varjopuolensa. Kärsimättömyydeksikin kutsuttu luonteenpiirre saa minut a)kärttyisäksi, elleivät asiat tapahdu pian ja heti tai b)muuttamaan strategiaa ja kiitämään vauhdissa kohti uusia, saavutettavimpia juttuja tai c) säntäämään uudella strategialla kohti tätä samaa, saavuttamatonta päämäärää kohti. Muuten hyvä, mutta muistuu mieleeni yksi totuus:

Mikä tahansa strategia toimii, jos sitä toteuttaa. 

Niin, se kärsivällisyys. Sille olisi toisinaan tilausta. Meillä ihmisillä on valtavasti tietoa ja hyviä aikomuksia, muttei halua/viitseliäisyyttä/tahdonvoimaa/kärsivällisyyttä toteuttaa tehtyä suunnitelmaa joka päivä, vähän kerrallaan. Jokainen muutos on uhka saavutetulle turvallisuuden tunteelle tai myönnytys sille, ettemme tähän mennessä ehkä ole olleetkaan ihan oikeassa, joten muutokset pitäisi tehdä niin pieni askel kerrallaan, niin nautinnollinen askel kerrallaan, ettei tunne luopuvansa mistään. Ja uutinen, ystävät rakkaat: jos tekee hyvin pienen muutoksen, on seurauskin vain pienesti parempi. Jos saman paremman muutoksen mukaan kuitenkin elää joka päivä kolmen kuukauden ajan, alkaa tuloksia näkyä. Vuodessa tulokset huomaa jo jo muukin. Mutku kaikki mulle heti ja eiks tää nyt toimikaan miks kaikki ei oo toisin heti huomenna?

Käsittelin oman coachini kanssa viimeisen 14 viikon aikana lähinnä tasapainoa elämässä. Kivun ja nautinnon. Syömisen ja kurin. Sallimuksen ja kieltäytymisen. Tekemisen ja lepäämisen. Tietyistä näkökulmista lähtenyt keskustelu alkoi kiteytyä toiveeseen: haluan luottaa siihen, että systeemi palkitsee. Tällä tarkoitin sen uskomuksen ja luottamuksen rakentamista tekemisen kautta, että ne pienet muutokset käyttäytymisessä ovat avain tuloksiin pitkällä aikavälillä. Se pätee niin treenissä, painonhallinnassa, yrityksen eteenpäin viemisessä kuin oman menestyksen ja onnellisuuden rakentamisessakin.

Minulle on viimeisen parin kuukauden aikana kehittynyt taas astetta parempi itsetuntemus ja itseluottamus. Olen säntäillyt ehkä vähän vähemmän, koittanut kulkea kultaista keskitietä vapauttamalla aikaa, liikkumalla monipuolisesti ja stressaamatta, syömällä kaikenlaista suht järkevää ja toimimalla (pääosin) järjestelmälliseen pyrkivällä tavalla töissä ja kotona. Tulos: stressi on vähentynyt, öisin nukuttaa hyvin (en enää heräile kolmen ja neljän maissa vatvomaan, niinkuin vielä tässä talvisydännä meinasi tapahtua), hyvä tuuli on laskeutunut ylleni ja aurinkoisuus pyrkii pilaamaan muiden apatiaa vähän väkisinkin. Olen vähän joogannut ja harjoitellut meditaatiota (huonolla menestyksellä, tosin). Kuitenkin, ehkä suurin oivallus coachingin aikana liittyi juuri siihen, että saamme kyllä, mitä haluamme (olemme kaikki sen arvoisia), jos vain teemme asioita sen eteen. Tekeminen ratkaisee. Ei toiveet tai halut, vain tekemiset juuri tänä päivänä. Juuri jokaisena päivänä tästä eteenpäin.

Aurinkoista viikonloppua!

-S

"Älä tuu tänne pilaamaan hyvää apatiaa" eli tutkielma nautinnoista

Oman coachingini osana otin kotitehtäväksi tutkailla nautintoja. Olen tehnyt viime päivinä siis hyvin paljon kaikenlaista, mistä olettaisin nauttivani ja mistä olettaisin saatavani mielihyvää. Viime päivät ovat olleet mainioita matkustuspäiviä itseen, kertakaikkiaan.

Vaikutukset alkoivat näkyä jo perjantaina aamulla, kun mieli oli kertakaikkiaan aurinkoinen. Teki mieli säteillä hyvää mieltä ja rakkautta ihan kaikille (älä tuu tänne pilaamaan hyvää apatiaa, sanoi työkaveri. Hymyillen, onneksi.) Se jatkui koko illan, koko lauantain, ja jestas sentään, vieläkin.

Healthy bowl a.k.a valitse hyvää syötävää

Havaintoja nautinnnoista:
* keskustelu, hyvän mielen levittäminen
* auringonpaiste
* koirien kanssa ulkoilu. Kävelylenkit omissa ajatuksissa
* aikaiset aamut (jos on mennyt ajoissa nukkumaan)
* kiireetön kaupungistelu perheen kanssa
* ihanat kahvit Poemessa ystävän kanssa
* ruuanlaitto Murun kanssa (miehen suunnittelema ruoka: ankanrintaa punaviini-suklaakastikkeella ja lisukkeita. Päivän toisena ruokana kantarellikeitto, halloumijuustoa ja ilmakuivattua kinkkua).
* punaviinia lasillinen tai pari.
* tyttöjen hiusten letittäminen
* hemmotteluhoidot. Sain Murulta yllärilahjakortin jalkahoitoon minulle uuteen hoitolaan. Sataman Studio sijaitsee ihan Wanhan Sataman vieressä, joten nyt talviaikaan en ole siihen törmännyt. Eilen olin sitten jalkahoidossa... ja oih! Viimein löytyi sellainen paikka, mihin voin mennä uudelleen! Annin kanssa jutut menivät tosi hyvin yksiin, paikka oli energialtaan sopivan rauhallinen ja seesteinen... Olen ollut ikäväkseni kauneushoitolakiertolainen mekein koko aikuisikäni, sopivaa paikkaa uudelleenmentäväksi vain ei ole kunnolla löytynyt. Mutta nyt! Palaset alkavat olla kohdillaan :) Naisella tulee olla luottokampaaja (Savoy,check!), luottokosmetologi (melkein uskallan jo laittaa rastin) ja luottohankintapaikka alusvaatteille (looking for that).
*sauna (<3)
* keholliset jutut. Mieluimmin valoisaan aikaan heti Hesarin jälkeen.
* kiitollisuus. Välillä tekee hyvää pysähtyä ja antaa kiitollisuuden tulla.
* lukeminen. Uppoutuminen.
* bisnekset. Jestas, että mä vaan tykkään mun työstä. Uuden suunnittelu, toteuttaminen, asiakkaiden auttaminen eteenpäin ja vähän eri tavalla....Ja että kaikki tämä tällä meidän työporukalla. Se vaan on niin siistiä!

Murulta saatu lahjakortti Sataman Studioon. Oi iloa!

Pienin leikkii jo kauppaa <3

Havaintoja asioista, joissa nautinnollisuuden myytti kohdallani purkautui:
* täysi olo ruuan jälkeen (huomasin, että kaikki tuntuu paremmalta, kun on syönyt terveellisiä juttuja ja vain kohtuullisesti. Itse asiassa vähän "tyhjempi" olo vatsassa oli kaikkein optimaalisin olo. Napostelusta seurasi huonoja asioita.
* Sokeriherkut. Mutakakku oli ajatuksena hyvä, mutta ensialkuun jo maistui lähinnä sokerille. Toisekseen ei ollut kovin mutainen. Ja kolmenneksi (koska söin sen silti), olo oli huono jälkeenpäin.
* napostelu. Vaikka söin kunnolla koko päivää ajatellen, ostin myös tutkiskelumielessä kuivattuja ja suklaalla päällystettyjä hedelmiä/pähkimöitä/inkivääriä ym shoppailun lomaan. Yllätyksekseni napostelu kävi huomaamatta (eli maksimaalinen, tietoinen nautinto jäi saavuttamatta) ja oli lähinnä vähän ällö taas jälkikäteen. Ilmeisesti ruuansulatus vaatii ihan oikeasti lepotaukoja,
* askartelu. On tas se aika vuodesta, kun hyvä mutsi-pisteitä jaetaan. Piti askarrella virvonvarvon-juttuja. Oli oksat, oli sulkia ja höyheniä ja piipunrasseja eri väreissä. No, lyhyesti todettakoon, että ei ollut ihan mun pala kakkua. Liikaa säätöä, turhautuneita ipanoita ja koomisena näyttäytyvä tsemppaava mieshahmo. Oli myös nälkä, se saattoi ihan himpun verran vaikuttaa asiaan. Ensi vuonna, kummit! Odotan kotribuutiota asian tiimoilta X)

Ei aina tarvitse lähteä matkoille rentoutuakseen. Nautinnoille pyhitetty päivä tai pari silloin tällöin tekee todella hyvää, ihan sen oman arjen keskellä. Kuka tietää, ehkä nautintojen tiedostamisesta tulee peräti tapa? Ehkä elämä voi vaivihkaa vaikka muuttua himpun verran nautinollisemmaksi kaiken suorittamisen sijaan?

Ihanaa ja aurinkoista sunnuntaita! -S

Liikunnan iloa ja movementtia

Tiesittekö, rakkaat ystävät, että liikunta ei ole kovin vakava asia? Minä itse en sitä aina muista. Tavoitehakuisuus ja päämäärätietoisuus meinaavat välillä viedä ilon ja nautinnon - tai ainakin homma meinaa lipsahtaa suorittamisen puolelle. Onneksi kuitenkin keho on viisas, ja muistuttelee välillä vaikka hampaankiristyksen kautta pitämään itsestään parempaa huolta. "Kaikki hauska on hyväksi vatsalle" lukee eräässä meidän kirjahyllystä löytyvästä muumi-kirjasta. Kaikki liike on hyväksi mielelle, lisäisin minä.

Päästiin Sisublogin kaiman kanssa Suvikuntoon-projektin loppumetreillä vielä testailemaan kehonpainoharjoittelua huipputaitavan Petrin ohjauksessa. Voi jee! Hypetin illan tuntia jo etukäteen, kun muistelin kaikkia kivoja kehonpainojuttuja, mitä aiemmin on tullut harjoiteltua. Talven aikana ne vaan ovat jostain syystä jääneet... mutta nyt tilanteeseen tulee taas muutos :)

Alkulämppärit ja itse treenit menivät naurun raikaessa ja hien valuessa. Aika salakavalaa on tuo oman kehon kannattelu, kääntely ja kiertäminen; näyttää helpolta, tuntuu kömpelöltä ja on itse asiassa pirun raskasta. Tässä kuulemma kyllä kehittyy yleensä tosi nopeasti, ja olen sen aiemmin huomannut itsekin. Ensimmäisten kertojen jälkeen hermotukset alkavat pelailla kropassa, ja liikkuvuuden lisääntyessä myös oikeiden lihasten käyttö helpottuu. Minulle kehonpainoharjoittelu on nimittäin myös treeniä mielelle. Mennään omituisilla tavoilla eteenpäin ja sen jälkeen sama taaksepäin. Ensimmäinen tunne on ällistys, että eipä tuo käsi tai jalka tottelekaan ihan niinkuin olin odottanut! Tässä jos missä saa heitettyä muut asiat mielenpäältä ja keskityttyä oleelliseen. Vähän myös naurattaa mennä hirveällä tohinalla salille nostamaan painavaa rautaa, kun oman pystyvyyden rajat tulevat vastaan ihan oman keskikropan kannattelussa....

Kehonpainotreenissä on kyse paljon muustakin, kuin hien valumisesta ja reisien tärinästä staattisten liikkeiden seurauksena. On nimittäin kyse siitä, että käytät kroppaasi kaikilla mahdollisilla tavoilla, miten se on kehittynyt liikkumaan! Nykyaikana toimistotyöläisten ja itse asiassa varmaan kenen vaan perusjampan kehon käyttö on yksipuolistunut dramaattisesti. Jos miettii pelkästään kropan kiertoja, ylösalaisin tulevia liikkeita, rintarangan avautumista tai lonkankoukistajien lukkoja.... Miten usein tulee tehtyä moisia liikkeita omassa arjessa? Jos olet ihan rehellinen? Niinpä, ei ikinä!

Minä aion ottaa taas ryhtiliikkeen oman kehon haastamisessa. Tämä on sinällään mainio treenimuoto, että sitkuja, mutkuja ja eikuja ei tarvitse viljellä ainakaan välineistön puutteesta tai lapsien kanssa olemiseen liittyen. Välineeksi kun riittää oma kroppa, ja meillä ainakin neidit kohta neljävee ja yksvee ovat ihan intopinkeänä mukana keksimässä uusia liikkeitä. Kyllä, ihan siinä olkkarin matolla, eteisessä, puistossa tai kesäisin nurtsilla pihalla.

Katselin jo kalenteria sillä silmällä, josko kotijumppien lisäksi pääsisi Huipulle ihan kehonpainotunneille, niitä nimittäin on ihan ohjatusti kalenterissa tiistaisin (iltapäivän happy hour) ja torstaisin (aamutunti ennnen töitä). Vähän oli kalenteri täydenlivakka lähiviikkoina (-kuukausina), mutta jospa sinne vielä pääsisi kevään mittaan inspistä hakemaan. Yhden jutun sain kuitenkin kalenteriin jo nyt, ja siellä muuten pysyy: Huippu SummerCamp järkätään taas heinäkuun viimeisellä viikolla! Jee! Kehonpainoharjoittelua, movementtia, liikkuvuutta ja liikunnan riemua isolla porukalla puistossa huippuohjaajien vetämänä.... aijaiaiajiaiii!!!

Iloisen huushollin kotipostaus

Tämähän ei ole mikään sisustusblogi, mutta ajattelin kuitenkin postailla pienen kotipostauksen tähän väliin. Kevään myötä minulle on nimittäin noussut eeppinen sisustuskuume, joka on kulminoitunut asunnonvaihtohaaveisiin. Jopa siinä määrin, että pistimme tämän iloisen kotimme myyntiin. Tähtäimessä on nimittäin piha ja yksi huone lisää.

Muutenhan olemme olleet tähän kerrostaloon enemmän kuin tyytyväisiä; ostimme tästä talosta ensimmäisen oman kotimme, tilavan kaksion vuonna 2010 (vastapäinen ovi :) ), ja perheen lisäyksen myötä tulimme pienen mutkan kautta takaisin hyvään yhtiöön, nyt asumme kompaktissa läpitalonpäätykolmiossa. Viereinen leikkipuisto erityisesti on ihan mahtava näiden naperoiden kanssa, ja lapset (ja me aikuisetkin) ollaan saatu sieltä paljon kavereita. Silti, tarvitsisimme yhden huoneen lisää ja etenkin minä haaveilen pihasta.

Nyt, kun uutta kotia on suunniteltu ja en tietenkään ole mennyt yhtään asioiden edelle, vaan päinvastoin hyvin maltillisesti suunnitellut aivan kaiken sisustusta myöten valmiiksi eri kohteisiin eri skenaariot lajitellen, olen huomannut kolmenkympin kolkuttelevan myös tällä puolen. Olen suunnitellut jotenkin harmoonista ja klassiseen päin kallellaan olevaa sisustusta. Mitä ihmettä? Mutta sellaisena kaikki skenaariot mielessäni väikkyvät: tiililadontaa, lautalattiaa, hirsiseinää vähän näkyviin, vaaleaa ja harmaata maalia seinään.

Tosin, on myönnettävä, että tämä on tapahtunut ennenkin. Sitten lopputulos on näyttänyt tältä:

Alan vaan kaivata väriä ympärille. Jotenkin pliisu beigeys vie elämästä parhainta terää. Beige ätmösfääri jotenkin odottaa asujaltaan hillittyä käytöstä, hyväksyviä hymyjä ja puudelinpehmeitä sanoja. Ehkä vuodenajan mukaan väriään vaihtavat valopallerot ikkunan nurkassa edustavat villeintä, mitä kuvitella saattaa? Tai siis näin olen ajatellut. Ehkä on tarpeen ottaa uskomuksesta mittaa, tai vähintään kikattaa estottomasti siellä harmaan eri sävyjen keskellä.

Tämä kaikki tietenkin hypoteettisena oletuksena, ensin tämä nykyinen ilopilleri saa ottaa suojiinsa uuden perheen.

Myynti-ilmoitus on etuvessa täällä: 
Jos kiinnostuit, niin teretulemast näytölle :)

Ihanaa, aurinkoista viikonloppua kaikille!

Liikettä niveliin ja tekosyyt romukoppaan

Myönnetään heti alkuun: olen ollut niin henkisesti hajalla selkäni kanssa, että olen vajonnut alhaisesti surkuttelemaan tilannetta itselleni. Olen kokenut epäonnistuneeni koko treeniprojektissa, ja tuo valtava möykky on varjostanut muutakin elämää ja tekemistä. Olen ollut tosi väsynyt ja omistautunut töille. Helmikuun alusta On todella pitänyt käsitellä omia uskomuksia ja järjen äänen tiukkaa keskustelua, omia arvoja ja tavoitteita. Big deal, ajattelee joku. Sehän on vain juoksemista.

Mutta entäs jos juuri juokseminen on se asia, jonka ympärille liikunnallinen identiteetti rakentuu? Kun siitä vedetään pohja pois, ollaan ns tukevasti tyhjän päällä. Mielessä ovat risteilleet ajatukset "miksi en pysty-kevättä kohti KAIKKI muut", "olen epäonnistunut -ennenkaikkea ihmisenä", "minulle on rakennettu ehkä parhaat mahdolliset tuet treeniin: valmentaja, tsemppari, vertaistreenaaja, ryhmä, hieroja, ravinto... ja nyt olen pettänyt koko porukan" jne muuta mairittelevaa.

Kun nyt olen hoksannut kaikenlaisia asioita ja alan kiivetä täältä synkästä suosta ylös, voin jo vähän naureskella noille ajatuksille niin etten ala edes kumoamaan niitä tässä. Kuitenkin on pakko todeta, miten mustavalkoista ajattelu voi olla, ja miten juuri vastoinkäymisten avulla voimme löytää itsestämme uusia puolia ja uskomuksia, sekä tunnistaa itsellemme tärkeitä asioita, joita olemme ehkä vähätelleet tai yrittäneet pitää kepeänä. Pelko siitä, että nuo asiat menettää, kulminoituvatkin sitten juuri siinä vaiheessa, kun tilanne on päällä ja ne luisuvat käsistä.

Paradoksaalista kyllä, selkä tuntuu kestävän kaiken muun liikunnan, kuin juoksemisen. Tämän tajuaminen alkoi alun surkuttelun ja lyhyehkön itsesäälissä vellomisen (ei tyypillistä minulle, kamala kokemus) vetää minua ylöspäin. Keho on viisas; kun mieli on mustavalkoinen, se alkaa näyttää meille harmaan eri sävyjä, lisäksi välähdyksiä pinkistä, sinisestä ja keväänvihreästä.

Olen käynyt nyt salilla, joogannut ja kävellyt paljon. Aika siistiä huomata jälkikäteen, miten yksipuoliseksi treeni talvella meni ainakin ajatustasolla. Ei valmennuksen vuoksi, vaan ihan oman ajankäytön seurauksena. Juokseminen kun on kiireisessä arjessa mainio teho-ajankäyttösuhteeltaan. Olen myös muistanut jumpat ja yksi suuren suuri ahaa-elämys tapahtui viime tiistain toiminnallisen treenin tunnilla Huipulla. Katsokaas, oma keho on ihmeellinen ja toimiva, kun joku muu muistuttaa käyttämään sitä, on vieressä haastamassa ja ohjaamassa.

Olimme Sisublogin Suvin kanssa testiryhmänä Huipulla starttaavaa toiminnallisen treenin pienryhmävalmennusta silmällä pitäen, joten eikun menoksi ja kokeilemaan Joonan oivallisessa ohjauksessa. Parilla sanalla voi kuvata miltä tuntui: haastavaa ja hauskaa! (Ja sanalla sanoen, tämä jos mikä oli vapauttavaa viimeisen kuukauden kärvistelyn jälkeen!) Vaikka olen aiemmin treenannut kehonpainolla, TRX:llä ja tehnyt toiminnallisia harjoitteita, tunnilta sai taas uusia vinkkejä, progressioita ja ihan uusia haasteita omaan treenisettiin. Lisäksi tunnilta sai käytyjen liikkeiden pohjalta ohjelman mukaan, jonka perusteella voi harjoitella itsenäisesti. Omat rajat kun tulivat vastaan ja rytinällä, nyt niitä voidaan lähteä laajentamaan ja opettelemaan uutta. Siinä samassa keho vahvistuu, taidot karttuvat ja itsetuntemus lisääntyy.

Nyt kyse oli kuitenkin vain yhdestä tunnista, joten HUOMIO! Olen saanut nyt kahtena viime talvena harjoitella PT:n kanssa säännöllisesti, minkä olen kokenut valtavan hyödyllisenä ja haastavana. Omaan treeniin on tullut a) rotia, b)haastetta ja c)taitoa. Säännöllisesti ja tavoitteellisesti ohjaajan kanssa treenatessa valmentaja katsoo koko ajan kehittymistä, neuvoo liikeradoissa ja suoritustekniikoissa sekä antaa lisähaastetta aina seuraavaan kertaan treenattavaksi. Ymmärrän kuitenkin, ettei kaikilla ole välttämättä siihen mahdollisuutta, joten nykyiset pienryhmävalmennukset ovat oivallinen ratkaisu! PT-valmennuksen hyödyt yhdistetään vertaisryhmän tukeen, mikäs sen hauskempaa! Hinta jää myös ihkaomaa valmentajaa huomattavasti kustannustehokkaammaksi.

Huipulla alkaa parin viikon päästä seuraava pienryhmävalmennus, joka keskittyy toiminnallisen treenin ympärille. Liikkuvuutta, kehonhallintaa ja ketteryyttä siis luvassa! Aiemman kokemuksen ja demotreenin perusteella voi luvata, että kaikentasoiset liikkujat hyötyvät näistä treeneistä ihan kympillä! Olitpa sitten lajiorientoitunut tai haluat muuten vaan laajentaa omaa repertuaariasi, tämä on sinulle! Ryhmä on jo melkein täynnä, mutta kuulemma pari nopeaa voi vielä mahtua mukaan.

Ihanan liikunnallista viikonloppua teille kaikille!

PS. Kirjoituksen alku on lievästi dramatisoitu, mutta vain puolivitsillä. Syviä vesiä on uitu, ja tällä kertaa ilman märkäpukua...

Hän kyllä treenasi, muttei juuri liikkunut

Heräsin tässä eräänä päivänä havaintoon.  Sen muodostumista edesauttoi älypuhelimen terveyssovellus, joka laskee ottamiani askeleita ihan kysymättä. Tilanne tuli akuutiksi, kun alaselän kipu aktivoitui uudelleen, ja olen joutunut suosiolla jättämään treenit löyhemmälle. Kun ei lähdekään vetämään pitkiä/kovia treenejä kiireellä, havainto omasta passiivisuudesta oli kuin märkä rätti päin naamaa. 

Olen ollut talven ajan uskovainen, että liikun paljon, koska treenaan. Ja niinhän minulle koko ajan toitotetaan: "kun sinä nyt liikut niin älyttömän paljon". Rupesinpa ihan huvikseni kriittisesti pohtimaan ja seuraamaan väitteen paikkansapitävyyttä. Tulos oli karmiva ja ehkä jopa jossain määrin hälyyttävä. Treenaan kyllä, tunnin,kaksi ja viisi viikossa.... mutta muu liikunta onkin sitten jäänyt kotoa autolle kävelyn varaan. Tämä noin 20 m suuntaansa (tästäkin voi kiittää vain hissitöntä taloyhtiötä) ei tietenkään tule edes mukaan keskusteluun, kun puhutaan hyvinvoinnille oleellisista määristä arkiliikuntaa. Tiedättehän, sitä normaalia jokapäivään kuuluvaa liikettä. Pyöräilyä, kävelyä, siivousta/leikkimistä, jota ei tehdä hampaat irvessä laskien kilometrejä/minuutteja/kulutettuja kaloreita/sykkeitä, vaan koska aktiivisuus on kivaa ja luonnollista.

Pysähdyin pohteliaana: kaipaan aktiivisuuutta. Minä olen mielikuvissani ja mielelläni aktiivinen; touhuan, liikun, siivoan, pyöräilen, kävelen loputtomia matkoja pällistellen maisemia ja ihmetellen elämää, vain koska se on niin kivaa. Kun talven valmennusohjelma on ollut tiukka ja ohjannut tietynlaiseen liikkumiseen, on arkiliikunta jäänyt.... Muutos aiempaan on itse asiassa valtava. Toki siihen vaikuttaa kovin moni asia; autolla ajellaan sinne tänne, koska se on helppoa, töihin mennään autolla, koska samalla reissulla viedään molemmat tytöt tarhalle ja koska usein tarvitsen autoa päivän aikana. Samalla hoidetaan helposti kauppareissut... Koirien lenkit käytetään suunnilleen vuorotellen J:n kanssa jossain välissä ennen tai jälkeen treenien, läpsystä vaihto ja toinen lähtee -huhhuh!

Tilanne vaatii vähän lisää reflektointia ja elämän tasapainon tarkastelua. Tällä viikolla olen lähinnä joogaillut (jostain syystä jooga tuli nyt elämääni lempeästi, mutta hyväksymättä vastaväitteitä) ja venytellyt alaselkää ja takalistoa ohjeiden mukaan. Valmentajan sekä Huipun hierojan konsultaation mukaan jumi/vika on SI-nivelessä, jonka lisäksi takamuksen lihaksisto, takareidet ja lonkankoukistajat ovat jumalattoman jumissa. Ei ihme, että sattuu. Mutta yhtä kaikki, sattuu niin, ettei juokseminen onnistu (identiteettikriisi!) ja mikä tahansa reippaampi liikuskelu ja/tai pienet liikkeet aiheuttavat tuskanhien kirpoamisen otsalle. 

Nyt siis kuntoutellaan. Nähtäväksi jää, miten projektin käy.... ja kuitenkin, yhtä äkkiä onkin vaan tärkeintä, että selkä tulee kuntoon ja että ylipäätään liikunta voi jatkua elämässäni. 

Irti kahviriippuvuudesta (?)

Kahvi. Tuo aamujeni autuus. Tuo päivieni pelastus. Iltapäivieni virkistys. Hyvä kahvi on ihanaa, osa kahvista aika kamalaa. Lets face it: suurin osa kahvista ei ole hyvää ja sitä tulee juotua ihan liikaa.

Kahvi on piriste, mutta myös diureetti, joka poistaa kehosta nestettä ja pistää aineenvaihduntaan poweria. Olen lukenut artikkeleita, joissa kerrotaan kahvin pyörittävän yhteiskunnan oravankehää: ihmiset nukkuvat liian vähän ja/tai liian huonolaatuista unta, jonka seurauksena aamulla ja pitkin päivää tarvitaan kahvia pitämään vireystasoa yllä. Ruokavaliot ovat pielessä: suolisto on tukossa, mikä jo itsessään aiheuttaa aivokapasiteetin alenemaa, mutta myös väsyttää.... Aineenvaihdunnan liikkeelle saamiseksi tarvitaan taas kahvia. Lopulta kahvia tulee lipitettyä päivän mittaan omasta tottumuksesta, tarpeesta ja sosiaalisten tilanteiden vuoksi ihan liikaa. Nestettä poistuu kehosta.... ja kun vettä ei juoda, kroppa on taas jumissa. Lisäksi päivän aikana nautitun kahvin sisältämän kofeiinin puoliintumisaika elimistössä on pitkä; yöunen laatu kärsii taas helposti, vaikka viimeisen kupillisen joisikin jo ennen iltaa. Eikä tässäkään vielä kaikki! Elimistö tottuu kofeiinin määrään, joten saman piristysvaikutuksen saadakseen sitä on juotava aina enemmän.nJa näin hyrrä vaan pyörii. Tuntuuko tutulta?

Ennen meni 1,5 tällaista KoKo-kupillista kahvia aamulla (viime aikoina maidolla tai kermalla). Nyt tästä juodaankin vihreää teetä :) 

Itse allekirjoitan. Aamu alkaa isolla kahvikupillisella. Kun pääsen toimistolle tai asiakkaan luo, juodaan yleensä heti kahvit. Lounaan jälkeen juodaan kahvikupposet. Iltapäivällä kahden ja kolmen jälkeen juodaan taas kahvit. Ja joskus vielä seuran vuoksi töiden jälkeen. Olen yrittänyt pitää rajan noin klo 16, sen jälkeen olen juonut teetä, koska yöuneni tuntuu olevan herkkä kofeiinille. Mutta silti!

Treeniporukastani olen kuullut positiivisia kokemuksia kahvinjuonnin lopettamisesta, tai ainakin selvästä vähentämisestä. Olen lukemassa Aki Hintsan ajatuksista kertovaa Voittamisen anatomia-kirjaa, jossa hänkin yhtenä seikkana mainitsee kahvin juonnin kohtuullistamisen (vähintään) elämän parantamisessa. Tykkään kyllä Hintsan filosofiasta; ihmistä katsotaan kokonaisuutena eikä laastaroida vain yhtä oiretta kerrallaan. Lisäksi muutoksista tehdään pieniä ja niitä lisätään elämään hitaasti. Pienistä muutoksista kun voi tulla suuria vaikutuksia, kun niitä vaan pystyy noudattamaan.

Elämän muutokset kun kariutuvat usein siihen, että ulkoa tulleiden ohjeiden mukaan muutetaan kaikki kerralla ja heti. Entäs jos yrittäisi vähän kerrallaan, kuuostellen muutoksia?

Varauduin eilen asianmukaisesti: kuulin hyvää maten piristävästä vaikutuksesta, lisäki olen ihastunut jo aiemmin Yogi tean erilaisiin sekoituksiin. Nyt löytyi vihreään teehen sekoitettua inkivääri-guarana ynnämuutaterveellistä-sekoitus :)

Kahvin juonnin vähentäminen tai lopettaminen nyt tuskin on mitään niin dramaattista, mutta onpahan pieni muutos sekin. Aiemmin kokemuksieni perusteella aamukahvi on kriittisin päänsäryn ehkäisijä. Vähennän siis ensin asteittain aamukahvin määrää ja juon loppupäivän vain teetä ja vettä.

Kokeillaan kuinka käy! Hiukan hirvittää, muistan nimittäin erään kerran, kun kokeilin lopettaa kokonaan. Muistan elävästi noin kolmen viikon kärvistelyn jälkeen, kun olin Espanjassa lomalla ja hyvän capuccinon kutsu kävi liian vietteleväksi. Kyllä minä nyt yhden kahvin voin ottaa, olen jo ihan kuivilla (mistä tunnistaa vanhan addiktin?). Pari siemaisua, ja huomasin, miltä maailma taas näyttää väreissä. Silmäni aukesivat, olin virkeämpi ja siitä lähtien olen kiskonut kahvia kaksin käsin. Loppu.

Valmentaja hätiin, kun jumittaa

Suvikuntoon-projektimme on nyt ansiokkaasti vaiheessa 3/4. Tai omalta osaltani ansiokkuus taitaa olla vaikeasti määriteltävä asia, vai mitä sanotte seuraavasta:

Tähän mennessä tapahtunutta:

* Pidettiin alkutasotestit. Tulokset alla.
* Opettelin syömään enemmän ja hiilaripainotteisemmin.
* Syksyn ajan rakennettiin peruskuntoa. Opettelin juoksemaan hitaammin ja pitkään.
* Joulukuussa pidettiin testit: tulokset alla (2/3).
* Testien jälkeen nostettiin harjoittelun tehoa. Vieläkin harjoiteltiin myös matalilla sykkeillä, mutta sen lisäksi otettiin mukaan kovempitehoista harjoittelua. Pk-kunnon rakentamisen huomasi! Juoksu oli kevyttä ja vauhtia alkoi irrota.
* Koska kulutus nousee, valmentaja ohjeisti syömään lisää. Opettelin syömään lisää ja hiilaripainotteisemmin (tai näin luulin).
* Tammikuun toiseksi viimeisellä viikolla hajosi selkä, mutta onneksi vain väliaikaisesti. Viikko sen parantelussa kului, jonka aikana harjoittelu oli aika kevyttä ja tuntemusten mukaan. Tammikuun viimeinen viikko oli kevyempi palautteluviikko suunnitelman mukaan.
* Eilen oli 3/4 testit. Tulokset tässä alla.

Empiiriset tulokset:  Hirveemmoisesta treenistä huolimatta treenitulokset eivät ole juuri muuttuneet, paino ei ole muuttunut, rasvaprosentti on himpun koholla, Allit, selkä ja lantio ovat lähes entisellään, vyötärö on kaventunut. Joku voisi tässä vaiheessa miettiä, että mitä *****n järkeä?

Ei hätä kuitenkaan ole tämän näköinen! Oma fiilis lähtökohtaisesti on kertonut, että oikeaan suuntaan ollaan menossa. Juoksu on ollut helpompaa, päivittäinen liikunta suorastaan elinehto. Jos fiilikseen on uskominen, vasta tammikuun loppupuolella on tapahtunut "jotain", joka on sysännyt suorituskykyä taantumaan.

Ja juuri tuon "jonkun" asian takia, on mahtavaa, että on valmentaja! Tässä vaiheessa olisin luultavasti taipuvainen vähentämään ruokamäärää, juoksemaan kovemmin ja/tai vähemmän ja tuskailemaan elämän epäoikeudenmukaisuutta. Mutta Marko vaan suositti ensin pitämään ruokapäiväkirjaa ja yhdistettynä viimeisimpiin testituloksiin teki kylmänrauhallisen diagnoosin: syön aivan liian vähän. Lisää energiaa, ja nimenomaan hiilareista, tarvitaan kehiin!

Korjataksemme suunnan saan jatkossa vain viikon harjoitusohjelman kerrallaan, joista pitää ilmoittaa tulokset (aika, syke, matka jne). Tämä yhdistetään esimerkkiruokapäivään, jonka Marko minulle tekee. Ensi viikolla pidän taas ruokapäiväkirjaa muutamana päivänä, jolloin tavoitteena on saavuttaa 2500 kcal:n saalis. Tämä tuntuu hurjalta, viime viikon ruokapäiväkirjoista olin jokseenkin ylpeä, silä olin varma, että energiaa ja hiilareita olisi melkein liikaakin. Mutta ei! Keskisaanti jäi silti samoihin lukemiin, kun kaima-Suvin, joka sentään on dieetillä! Aika hurjaa! Nihilistisen rajoittava suhtautuminen syömiseen ei siis olekaan oikotie onneen -tai ainakaan menestykseen.

Laitan raporttia tulemaan, miten mimmin käy :)

Täydellinen sunnuntailounas

Kieltäytymyskö olisi avain onneen ja hyvinvointiin? Olen lukemassa suunnilleen kaikkien hyvin tuntemaa itsensäetsimiskirjallisuuden lippulaivaa, Eat pray love-romaania. Vasta nyt, kyllä, vaikka olisin kuvitellut itseni olevan etujoukoissa sitä ahmimassa. Ehkä en ollut valmis aiemmin.

Yhtäkaikki, huomaan itsessäni tarpeen harjoitella italiaa ja tutkiskella nautiskelun filosofiaa monelta eri kantilta. Kuuntelin, mitä tarvitsen, ja rauhaton kun olen, pistin tohinaksi: aloitin lounaasta.  Ja oh boy, mikä lounas siitä tulikaan!

Pastaa, jossa kastikkeessa entrecoteeta, pinaatti-tuorejuustomuhennosta ja aurinkokuivattua tomaattia. Punaviiniä. Suklaakakkua. Hitunen jäätelöä ja paljon marjoja, Kunnollista kahvia. Kaikki kauniisti katettuna. Jokainen suupala ilman syyllisyyttä, nautiskellen. Vatsa, silmät ja sielu nautinnosta killollaan.

Ihanaa, nautinnollista sunnuntaita kaikille aisteille <3

RMP silmien avaajana

Reiss Motivation Profile (RMP) on maailmalla kovaan huutoon noussut henkilökohtaisen motivaatioprofiilin tunnistamiseen ja tutkailuun kehitetty menetelmä, joka on alkanut niittää mainetta myös Suomessa. Luin Suunta-palveluiden Leena Ståhlbergin suosituksestä aiheesta kirjan "Opas yksilölliseen motivointiin", ja kiinnostuin ikihyviksi. Kirjan avulla määrittelin itseni, kävin asiasta syvällisiä keskusteluja ja julistin ilosanomaa: minä olen tällainen, millainen sinä olet?

Kävimme kollegan kanssa töissä syvääluotaavia keskusteluja aihepiirin ympärillä, ja päätimme hyödyntää ihan oikeata tietoa firman kehityksen tueksi, niin osaavia kuin tunnetusti itsemäärittelyssä olemmekin.  Osakkaat messiin ja motivaatioprofiilit kehiin! Leena toimitti meille palveluprosessin asiantuntevasti ja rennosti; juuri meille sopivasti. Täytimme motivaatiokyselyn etukäteen, jonka jälkeen Leena teki analyysit ja piti meille ryhmäpurkutilaisuuden. Usein purku käydään henkilökohtaisesti keskustellen motivaatiovalmentajan kanssa, joka osaa avata analyysin perusteella eri motivaatiotekijöiden intensiteetin ja auttaa ymmärtämään, miten niiden kombo tekee käyttäytymisestä juuri sellaista kuin se on. Me halusimme mennä yhdessä, sillä tunnemme toisemme jo hyvin ja luotamme toisiimme; mitä analyysistä tulisikaan ilmi, se olisi osakaskollegojen hyvä tietää.

Kävimme raportit kohta kohdalta läpi, keskustelimme ja mietimme esimerkkejä, miten mikin tarve meissä kussakin ilmenee. Monessa kohtaa saimme hyvät naurut, niin, olet juuri tuollainen. Tai ei, en tunnista tuota, miten muuten se voisi näkyä sinussa? Totesimme, että porukastamme muodostui yritystoiminnan kannalta suorastaan erinomainen kombo! Jes! Tämänhän toki jo tiesimmekin, mutta oikeasti. Ja onhan siitä apua, että tietää miksi toista repii joku asia, ja toinen ottaa saman asian lungisti, hetken kerrallaan. Tärkeitä oppeja. (Tietää jatkossa myös, mistä narusta vetää, kun haluaa viedä eteenpäin jotain ideaansa ;) )

Vaikka kumppaneitakin, oma motivaatioprofiili auttoi ymmärtämään ennen kaikkea itseä. Vaikka luulin jo aika hyvin tunnistavani itseni sekä aiemman tutkiskelun, että tästä näkökulmasta kirjan opiskelun kautta, nimenomaan keskustelu ja motivaatiotekijöiden yhteisvaikutuksen ymmärtäminen avasi silmiä uuteen uskoon. Nyt huomaan olevani itseäni kohtaan jotenkin armollisempi ("koska minä nyt olen tällainen, tämä on minulle luontaista") ja kuuntelevani itseäni tarkemmin ("mitähän minä juuri nyt tarvitsen?").

Eikä tässä vielä kaikki. Koska yksi Talentreen arvoista on elämän tasapaino, halusimme tarjota motivaatioprofiilit vielä osakkaidemme kumppaneillekin. Arvelimme siitä olevan suurta hyötyä kokonaisuudelle, että kotonakin menee paremmin. Jari teki siis saman kysymyspatteriston huolella, ja kävi purkukeskustelun Leenan kanssa. Life coachin kanssa eläessään J lienee tottunut hyvinkin syvällisiin itsetutkiskeluihin ja keskusteluihin, elämän kiemuroiden ihmettelemisiin ja säännöllisiin pieniin vallankumouksiin. Hän oli siis ainakin kiinnostunut saamaan oman profiilinsa. Järjestimme jo lapsivapaan illankin seuraavaksi päiväksi, jotta saisimme rauhassa käydä läpi molempien profiilit ja niiden vaikutukset arkeemme. Elämä on näyttänyt, missä olemme samanlaisia ja missä erilaisia, mutta perimmäiset syyt siihen oli mielenkiintoista saada selville.

Voi pojat, mitä keskusteluja profiileiden tutkiskelusta syntyikään! Tiukkoja, kertaavia, ihmetteleviä, naurunremakoita... Puolusteluja, vänkäämistä, totuuden nimissä vähän syyllisyyden tunteita, helpotusta toisen ymmärtäessä. Oli hyvä, että Jari kävi purkukeskustelun Leenan kanssa, joka oli teroittanut hänelle yhtä lailla kuin minullekin, että mikään profiili ei ole huono tai väärä; se vain on. Samankaltainenkin käyttäytyminen voi johtua eri motiiveista ja aiheuttaa siten ristiriitoja. Tai sama taustamotiivi voi aiheuttaa hyvin erilaista käyttäytymistä: esimerkiksi vahva perhemotiivi voi näkyä hoivaviettinä ja haluna olla perheen kanssa tai vaihtoehtoisesti esimerkiksi haluna varmistaa perheelle tietty elintaso tekemällä paljon töitä. Eri motiivien kombinaatio siis määrittää lopulliset valinnat tai ainakin halun valita tietyllä tavalla.

Minulle voimakkaimpia motivaattoreita olivat estetiikka, syöminen ja fyysinen aktiivisuus. Ylläri?
Toisessa ääripäässä taas olin aktiivinen (rauhaton), en kovin perhesuuntautunut ja hyvin tavoitehakuinen (tarkoitus pyhittää keinot-tyyppisesti). Allekirjoitan. Tulos ei kuitenkaan ole niin mustavalkoinen, vaan harmaan sävyt muodostavat tummuudeltaan eri syvyysasteita. 

Meille J:n kanssa suurimmat erot (lähes vastakkaiset motivaation intensiteettiasteikolla) olivat hyväksyntä, perhe ja rauhallisuus. Minun pitäisi siis muistaa kehua ja kiittää puolisoa usein, kun taas itse saan mielihyvää, kun saan päättää asioista itsenäisesti ilman toisen vahvaa mielipidettä.Tai ainakaan toisen mielipide ei näyttele suurta roolia omassa minäkuvassani. Perhemotiivi ja rauhallisuus olivat Jarilla hyvin vahvat, kun taas minulla ne olivat käytännössä toisessa ääripäässä. Nämä kaksi motivaatiotekijää aiheuttavat meillä eniten vääntöä arjessa. Tosin, nyt kun ne tiedostetaan eri tavalla, on muutosta käyttäymiseen jo havaittu: Jari ehdottaa itse, että haluaisinko minä lähteä lenkille tai touhuta jotain itse, hän voi olla lasten kanssa. Tai minä, kun yleensä olen porukasta ensimmäisenä valmiina lähdössä, voin pistellä kuopuksen kanssa pihalle odottamaan ja vaikka kaivamaan autoa hangesta sillä välin, kun yksi vielä föönaa tukkaa ja yksi etsii mollaa. Win-win. Tai ainakin melkein.

Oman profiilin tutkiskelu jatkuu vastakin, ja varmasti se tulee lisäämään ymmärrystä sekä oman käyttäytymisen suhteen että auttamaan valintatilanteissa. Kun tiedän, mikä minua tai läheisiäni motivoi, voin tehdä valintoja sen mukaan. Loppujen lopuksi, ihminenhän on onnellisimmillaan silloin, kun saa toteuttaa itseään itselleen luontaisella tavalla.

No täähän on ihan kiva

Ajattelen sellaista mullistavaa ajatusta, että hetki on. Ja siihen liittyen jokaisella on tasan kaksi vaihtoehtoa: joko vastustaa sitä tai sitoutua siihen sataprosenttisesti.

Ensin mainittu tarkoittaa hetken tai sen olosuhteiden/tapahtumien/osallisten tai itsensä kieltämistä ja vastustamista. Jonkun muun tai tilanteen syyttämistä. Kiemurtelua, kun tuli tehtyä, kun toi on tuommonen, kun mutku sitku emmäku. Jälkimmäinen taas... no, tiedäthän. Sitä voi olla jokaisessa hetkessä täysillä sielun voimillaan, uteliaana. Nautiskella tai hämmästellä. Oivallistella. Ihastella. Tarttua hetken tarjoamiin mahdollisuuksiin.

Tällaista olen miettinyt viime aikoina. Että niinkö helppoa se onkin?

Löysin nimittäin reilu vuosi sitten kirjoittamani aarrekartta-mindmapin. Olin sitten unohtanut listan kaapin syövereihin. Nyt katsoin sitä äärimmäisen hämilläni ja kävin läpi jokaisen kohdan: mitä olen rohjennut tilata? Sydän meinasi pakahtua, kun check-merkkejä piirtyi paperiin yksi toisensa jälkeen. Jokainen kohta on toteutunut. Vuodessa. Elän siis virallisesti elämää, jota vuosi sitten halusin. Myös ne kohdat, joista en kirjoittaessani oikein osannut määritellä mitenkään, olivat löytäneet tapansa tulla näkyväksi. Sanat olivat tulleet jostakin, ja tässä elämässä ne nyt näkyvät. Tunnistettavasti ja selvästi, melkein julistaen universumin kaikkivoipaisuutta. Kuin varoituksena ja lupauksena, että sitä saa mitä tilaa. Eikö tässä, jos missä ole syytä olla hetkiin tyytyväinen, kiitollinen? Syytä sitoutua niihin hetkiin, jolloin vain sekunneilla on merkitystä.

Seuraava lista on kertausta asioista, joiden hetket ovat piirtyneet viime päivinä erityisen kirkkaasti: 

* On hienoa avata viili- tai jugurttipurkki ensimmäisen kerran ja nuolaista pintaan kertynyt kerros.
* Islan ilme, kun ehdotin pullaa leipoessa vaaleanpunaisia strösseleitä koristeeksi. Pullan leipomisesta tullut tuoksu.
* Tanssiminen siihen asti, että valot syttyvät baarissa. Karaoken laulaminen mieluummin kuin hyvin omassa kopissa ystävien kanssa.
* Olin yhden aamuyön ja aamun yksin. Vaikka väsytti, huomasin tanssivani villisti, lakkaavani kynnet ja lukevani hyvää kirjaa (onnenkoukkuja). Kaikki tämä teki minut ylitsevuotavan onnelliseksi. Oma aika ilman kenenkään vaatimuksia oli enemmän kuin arvokasta. Olin hetken minä, niinkuin ennen ja vieläkin aina silloin tällöin.
*iCloud, joka kerrankin toimi puhelinta vaihtaessa juuri niin vaivattomasti kuin pitikin.
* Whatsapp-viesti, joka tuli juuri sillä hetkellä, kun toinen oli mielessä. Se oli liian haurasta ajatella, mutta juuri niin väkevää, että tunnistin sen todeksi, tapahtuneeksi.
*Napakoru, joka asettuu paikalleen ihan kivasti.
* Siisti koti ja kynttilä palamassa jokaisena iltana.
* Meidän toimisto ja etenkin ihmiset siellä, jokaisena päivänä. Hyrisen joka päivä, kun pysähdyn miettimään onneani viettää päivät niin mahtavien tyyppien kanssa.
* Viherkasvi, joka ymmärsi ruveta kasvamaan keskellä pakkasinta talvea. Tasaista uhmaa pakkasta vastaan sitä tarvitaankin.
* Ihmiset, jotka saavat asiat sujumaan niin, ettei toisten tarvitse jonottaa pakkasessa/odottaa/pettyä/olla huolissaan. Kun toinen sanoo, että tää hoituu ja sitten se hoituu. Yritän itsekin panostaa sujuvuuteen, smoothiin toimintaan ja turhan karsimiseen.
* Sisko, joka kertoi tahdikkaasta Taikurista. Että maailmassa onkin taikureita!

Millainen sinun listasi on? Muistatko olla hetkessä ihan satasella ja ajatella, miten älyttömän siistiä nytku?

Ihanaa uuden viikon aloitusta!

Pakkanen ja kestävyysurheilu

Syksy ja alkutalvi ovat olleet eittämättä kestävyysurheilijaa suosivia. On ollut lauhaa ja ulkona on voinut treenata oikein hyvin. Sadekin menettelee, kun kastuuhan siinä juostessa joka tapauksessa. Mutta nyt tämä pakkanen! Ihan untuvatoppatakissa ei juoksemaan viitsisi lähteä ja olen havainnut vakavan puutteen vaatekaapissani (miten se ylipäätään on mahdollista, en osaa sanoa. Totta se kuitenkin on): talvikykyiset urheiluvaatteet loistavat poissaolollaan! Kaikki juoksutrikoot, paidat ja takit ovat mallia "kesä" tai "sali". Joku koinsyömä kerrasto löytyy, mutta katsoin urheilulehdestä, että kivojakin olisi tarjolla.

Nalle Puh tarkoittanee tässä sitä, että matkasta on helppo nauttia enemmän kuin itse saavutuksesta. Neuvo on ajankohtainen pakkasessa/kuivassa sisäilmassa kärvistelevälle kestävyysurheilijalle siinä missä tammikuun innoittamalle elämäntapamuuttujallekin. Itse saavutus on monesti pliisu verrattuna odotuksen kuorruttamaan tunteeseen varsinkin juuri ennen.... Ja "juuri" on mielestäni suhteellinen käsite. 

Yritin tässä eräänä päivänä kerrospukeutumista -muuten hyvä, mutta tuuli hujelsi läpi niin, että vinkuna kävi. Jouduin sitten tekemään lenkissä muutoksen, ja suuntasin Huipulle sisäurheilemaan. Oivallinen mahdollisuus ja onnittelin itseäni hyvästä oivalluksesta. 90 minuutin pk-lenkki on vain kertakaikkisen puuduttava vetää sisällä, vaikka ulkona se menisi tuosta vaan. Yritin kyllä viihdyttää itseäni kuuntelemalla Huippuvalmentajan ravintowebinaaria napeilla. Olen kuullut kestävyysurheilijoiden myös suosivan netflix-sarjoja ja leffoja polkiessaan sisällä tai juostessaan matolla. Itse opiskelen verkkovalmennuspodcastien avulla nlp:tä ja muita coachingtaitoja. Konstit on monet.... Ehkä kestävyys-termillä viitataankin enemmän pääkopan kestävyyteen kuin kehon? Kroppahan jaksaa, jos pää jaksaa.

Pikkuangsti sisäjuoksusta. 

Yhtäkaikki, sisäurheilu on mainion mukavaa salitreenin ja ryhmäliikunnan osalta, mutta kyllä minä juoksen mieluummin ihan pihalla. Alkuviikosta en ole urheilukaupoille ehtinyt, joten tänään kovemman 40 min juoksun sijaan suuntasin uimahalliin töiden jälkeen. Koska aikataulu on aina ärsyttävän tiukka kaikkeen omaan aikaan (vieläkin ottaa päähän kiirehtiminen uimassa) ja koska uimahallissa kaikkeen muuhun säätämiseen kuluu ylimääräistä aikaa vaikkei saunassa kävisikään, ehdin tekemään vain 30 min uinnin. Olkoon, kai se on parempi kuin ei mitään... Loppuviikolle olisi vielä pitkiä treenejä luvassa, pakko päästä kyllä ulos juoksemaan. Huomenna taidan testailla yhden 15 km:n lenkin kaiken uhallakin. Voi oma aika, kai sitä joskus saa sitten taas, hamaassa tuevaisuudessa!

Hetki ennen altaaseen ja treeniin pulahtamista oli hyvä. Poistullessa olikin jo sitten kiire, mikä ei ihan vastaa kuvaani endorfiinionnesta. 

Onko lukijoissa muita paljon treenaavia vanhempia? Pliis, vertaistuki ja kaikki vinkit ajankäyttöön ja pikkulasten kanssa sumplimiseen ovat enemmän kuin tervetulleita! Epämääräiset ajat kävisivät muuten (sika-aikaiset aamut tai myöhäiset illat), mutta unesta en oikein halua tinkiä, se kulminoituu sitten niin moneen muuhun asiaan. Lisäksi meillä pitää miettiä aamuisin varsinkin koirien ulkoilutukset, joten aamujen hoitaminen yksin ei oikein ole mielekästä yhdelle vanhemmalle. Mutta jos muuten olette keksineet hyviä kikkoja, niin saa kommentoida!

Kivoja pakkaskelejä kaikille, jotka niistä osaavat nautiskella!