Ei näköjään riittänyt, että hän ahdistui syömisestä itse omassa päässään ja koki syyllisyyttä syömisestä, syömättä jättämisestä ja monesta asiasta sillä välillä. Hän näköjään oli viekkaasti siirtämässä omaa ajattelumalliaan pienelle tyttärelleen, joka nautiskeli mummon esille laittamista herkuista. Suvi huomasi kierolla tavalla ajattelevansa, että rajoittamalla pikkuisen nautiskelua lapsesta kasvaisi terveystietoinen aikuinen. Väärin! Hänestä kasvaisi ruokailuunsa ahdistuneesti suhtautuva äitinsä mielen jatke, jollei ihmettä tapahtuisi.
Suvi tarkasteli mielessään käytöstään ja omia ajatuksiaan muutaman viime päivän ajalta, ja huomasi saman kaavan jatkuvan koko ajan: kun lapsi sai herkun (pienen palan suklaata tai pienen tikkarin), tämä natsimutsi sai varmasti eleillään ja ilmeillään tehdyksi selväksi, että herkuissa on jotain syntistä, jotain kiellettyä ja paheksuttavaa, vaikka suu sanoisikin toista. (toim huom. meillä ei todellakaan herkutella perinteisesti tarkasteltuna usein). Seuratessaan käytöstään Suvi huomasi myös omassa suhtautumisessaan ruokaan olevan paljon vinksahtanutta: erilaisilla ruokarajoituksilla hän haki hyvä oloa ja joskus siinä onnistuikin. Silti ruuan määrä tuntui olevan enemmän pahaa oloa aiheuttava tekijä, kuin itse ruuan laatu tai sisältö sinänsä (koska nyt puhutaan kuitenkin mittapuulla terveellisestä ruuasta). Herkkuihin tai sellaisiksi luettaviin kuului aina näemmä rutkasti syyllisyyden tunteita, ja ne piti hotkaista nopeasti (ettei kukaan, saati itse, ehtisi huomata tätä tapahtuvaa vääryyttä). Vauhdikkaan syömisen takia tuli usein syötyä liikaa, josta seurasi paha olo, morkkis ja pahimmassa tapauksessa kontrollin tiukkeneminen, kunnes taas.
Kuvassa mansikkaclafoutis. Ohje löytyy entisestä blogistani, täältä. |
Kiero toimintatapa oli saatava päätökseensä, Suvi päätti. Hän otti pöydästä karjalanpiirakan(viljaa, apua! gluteenia, apua! maitoa, apua!) , laittoi sen nätiksi päällisineen ja söi maistellen hitaasti. Hyvältä maistui, miten tutulta ja turvalliselta. Mutta se jäi siihen yhteen. Jälkiruuaksi hän otti vielä puolikkaan letunkin (vehnää, apua! gluteenia, apua! maitoa, apua!), laittoi päälle mansikoita ja jäätelöä. Keskittyi maistelemaan. Antoi pienokaisellekin, kysyi miltä maistuu ja onko hyvää. Nauroi pienen kanssa letun hyvää makua ja sokerin rousketta hampaissa. Jäätelön pehmeyttä, mansikoiden makeutta ja pientä happamuutta. Ja mietti mielessään vähän, että kärvistellään myöhemmin, jos seuraamuksia tulee (gluteeniton ruokavalio kun on ollut tosi tiukka jo jonkin aikaa). Mutta nyt nautitaan.
Kului tunti, kului iltapäivä ja seuraava päivä. Mitään seuraamuksia ei tullut.
Mieli oli hyvä. Annoskoot olivat olleet pienehköt, ruokaa ja herkkuja maisteltu antaumuksella. Vaikka tämä meni näin, ei tarvitsekaan mennä toiseen ääripäähän ja laittaa ruokarintamalla ranttaliksi, ymmärrän nyt. Ei niitä tuollaisia herkkuja tarvitse joka päivä syödä, koska olo on nykymallillaan syyllisyyttä lukuunottamatta oikein hyvä, lisäksi gluteenittomalla ja pääsääntisesti vähämaitoisella syömisellä iho atooppinen iho pysyy paremmassa kunnossa, sekä minulla että lapsella. Mutta että kaikkea ei tarvitse itseltään kieltää, voi olla ruokarintamalla armollinen, huoleton ja kuunnella kehoaan. Herkuttelulla on paikkansa!
Jos onnistuisi oppimaan itse, ja siirtämään rennon, perusterveen suhtautumisen ruokaan näille pikkuisillekin. Ahdistumisessa kun ei taida olla mitään terveellistä.
Ja se kirja? Ranskassa ajatellaan kirjailijan mukaan, että ruoka on ennen kaikkea mielihyvänlähde, ei huolen aihe. Ja että terveelliset ruokatavat voidaan oppia ahdistusta herättämättä. Siinä missä esimerkiksi Yhdysvalloissa (ja sitä myöten myös Suomessa), ruokaa ajatellaan milteipä medikalisoituna; ruoka on pääosin proteiinia, hiilareita ja rasvaa, sillä voi joko sairastuttaa tai tervehdyttää itsensä. Ranskassa syöminen on nautintoa ja ihmisten yhteinen ilonaihe. Olisiko minunkin lautasellani jatkossa ravitsevaa ruokaa? Värejä, tuoksuja, makuja? Vivahteita? Niin hyvää, ettei sanotuksi saa?
Pohdiskelen mielessäni hienosäätöä. Että kaikki ei ehkä (tässäkään) asiassa ole niin mustavalkoista. Että mitä jos opettelisi hienosäätämään sen sijaan, että säntäilisi ääripäästä toiseen, kontrollista leväperäisyyteen ja takaisin. Että jos muuttaisi jotain pientä, kuulostelisi miltä tuntuu ja miltä näyttää. Kysyisi vaikka niiltä pieniltäkin, ehkä jopa mieheltä. Ja sitten taas, uudelleen. Tasapaino on niin herkkä asia, että eihän perillä voi olla ikinä. Elämäntilanne muuttuu, välillä on stressiä, välillä ei. Välillä on pieniä lapsia, sitten ne kasvavat. Välillä hormonit jylläävät miten milloinkin, silloin tarvitaan varmaan muuta kuin tasaisempina aikoina. Ja kaiken yllä pitäisi mielessä, että itse matkasta on tehtävä miellyttävä ja ihana, että kokeilisi ihania asioita, hyvää ruokaa, rakastettavia ihmisiä, villiä huolettomuutta ja arkista herkkyyttä. Antautuisi välillä.
Että ihannepainon sijaan tavoittelisikin tasapainoa.
Jos "Kuinka kasvattaa bebe" teki minuun lähtemättömän vaikutuksen suhteessa olemiseeni äitinä, niin tämä kirja saattaa hyvinkin tehdä saman suhteessa minuun syöjänä. Eivät lapset taida olla ainoita, jotka tarvitsevat ruokakasvatusta...