Juoksemisesta ja hetkessä elämisestä

Moni tuntemani urheilija, kuntoilija ja/tai fiilisliikkuja osuttaa pidemmät lenkit aina viikonloppuun. Loogisesti, kun aikaa on enemmän kuin arkipuurtamisen lomassa. Tämän sunnuntain kunniaksi haluan jakaa teille rakkaan ystävämme ja neiti kaksveen kummin ajatuksia juoksemisesta. Tämän kirjoitelman jälkeen aurinkoinen sunnuntai suorastaan huutaa lenkkipolulle! Olkaapa hyvät, vieraskynäilijänä Aaro, joka pähkäilee maailman ihmeellisyyksiä juoksulenkkien aikana ja lomassa sekä  opettaa työkseen nuoria vihkiytymään fysiikan ihmeelliseen maailmaan.

Minä pidän juoksemisesta. Paljon. Jos olen terve, käyn juoksemassa useita kertoja viikossa, ja
olen juossut kaksi täyttä maratonia sekä useita puolikkaita. Toukokuussa osallistun elämäni
ensimmäisen kerran niin sanottuun ultrajuoksuun, eli maratonia pidemmälle juoksumatkalle,
kun osallistun Kokkola Ultra Run –tapahtuman kuuden tunnin sarjaan. Vaikka lenkkeily
tuntuu nykyään olevan liikuntaharrastuksena suositumpaa kuin koskaan, niin säännöllinen
maraton- tai ultrajuoksu saa usein kanssaihmisissä aikaan ihmetteleviä kommentteja. ”Täytyy
olla kyllä päästään vialla, kun tuollaista vapaaehtoisesti tekee!” ei ole näiden kommenttien
joukossa mitenkään harvinainen.

Myönnän, että reaktio on varsin ymmärrettävä. Maratonmatkan pituus on 42,2 kilometriä,
eikä sen juokseminen ole ainakaan minulle ollut kummallakaan kerralla kivutonta saati sitten
helppoa. Mikä sitten saa minut monien muiden juoksijoiden tapaan käyttämään jumalattoman
määrän aikaa ja energiaa lenkkipolkujen tallaamiseen, kun saman ajan voisi käyttää vaikka
sählypeleihin, lukemiseen tai elokuvan tuijottamiseen jäätelön kera? Yritän tässä
kirjoituksessa kuvailla sitä omalta osaltani, ja aloitan kertomalla elämäni toisesta maratonista,
Vantaan maratonista syksyltä 2014.

Vantaan maratonilla juostaan sama kierros neljään kertaan, jolloin yhden kierroksen
pituudeksi tulee hieman yli 10,5 km. Reitti on hyvin tasainen ja kulkee osan ajasta katujen
varsilla ja osan puistoalueilla. Paikannusvirheen takia saavuimme naisystäväni Lauran kanssa
lähtöpaikalla aivan viime hetkillä, ja pujahdimme lähtöalueella vain paria minuuttia ennen
juoksun alkua. Meitä molempia jännitti, mutta juoksun alettua oma jännitykseni laantui
nopeasti. Tavoitteeni oli juosta jokainen neljästä kierroksesta hieman alle tuntiin, jolloin
kokonaisaika olisi hieman alle neljän tunnin. Se ei ollut kova tavoite senhetkiseen kuntooni
nähden. Todennäköisesti pystyisin hyvänä päivänä juoksemaan matkan nopeamminkin. Olin
kuitenkin tullut nauttimaan juoksemisesta, joten aikomuksenani ei ollut paahtaa matkaa
suurimmalla mahdollisella vauhdilla veren maku suussa sykkien.

En ollut koskaan käynyt Vantaan näissä osissa aiemmin. Juostessani katselin ympärilleni.
Huomasin erilaisia rakennuksia, puita, autoja, toisia juoksijoita, Jehovan todistajien Suomen
päämajan ja paljon muuta. Tunnustelin jalkojani, ja huomasin niiden voivan hyvin. Tunsin
sydämeni olosuhteisiin nähden rauhallisen sykkeen ja syvään henkeä vetävän palleani
kohoilun. Erilaisia ajatuksia, osa juoksuun liittyviä ja osa muita, pulpahteli mieleeni ja katosi
jonkin ajan päästä. Sää oli pilvinen mutta sateeton. Toisinaan mietin, että pääsenköhän
tälläkin kertaa maaliin saakka, vai pysäyttääkö äkillinen kipu tai muu hankaluus matkan
jossain vaiheessa. En kuitenkaan ollut asiasta kovin huolestunut. Se oli tulevaisuutta, ja juuri
tällä hetkellä juoksin yhdessä muiden kanssa eteenpäin happirikkaassa syysilmassa. Tunsin
oloni hyvin eläväksi, ja iloitsin siitä, miten kehoni hyrräsi tyytyväisenä eteenpäin.

Kuva: Aaro Eloranta

Kaksi ensimmäistä kierrosta menivät näissä tunnelmissa. Aikaa oli kulunut hieman alle kaksi
tuntia. Kolmannen kierroksen alkupuolella tunsin, miten väsymys alkoi hiipiä elimistööni.
Jalkoihini alkoi ilmaantua lieviä jomottavia kipuja. Ne eivät kuitenkaan olleet vaarallisia.
Ainoastaan harmittomia pikku oireita, jotka ovat tuttuja jokaiselle, joka juoksee säännöllisesti.
Väsymyksen lisääntyessä mielialani laski. Päähän alkoi ilmaantua ajatuksia siitä, että
jumalattoman pitkän matkan juoksemisessa rinkiä ympäri ei ollut hirveästi järkeä. En antanut
niiden häiritä menoani. Nämäkin tunteet olivat minulle tuttuja, ja tiesin niiden katoavan
aikanaan. Kolmannen kierroksen lopussa oloni oli väsynyt, mutta edelleen suhteellisen hyvä.

Neljäs kierros alkoi. Juostuani sitä noin kilometrin minusta tuntui, että vauhdissani oli
kiristämisen varaa. Arvelin, että fyysisesti kestäisin todennäköisesti juosta loppumatkan
nopeammin kuin mitä olin tähän mennessä tehnyt. Olin kuitenkin väsynyt, ja se väsymys
huusi minulle, että ”Et kai sinä hullu nyt ala enää tässä vaiheessa kiristämään!?” Päätin olla
kuuntelematta väsymystäni, koska tiesin sen todennäköisesti johtavan minua harhaan, ja
kiristin vauhtiani. Väsynyt kehoni huusi vastalauseita, varsinkin ensimmäisestä kierroksesta
lähtien oireillut oikea polveni. Tunnustelin kehoani ja arvioin, että mikään näistä kivuista ei
ollut vaarallinen. Jatkoin siis juoksuani.

Tämä neljännen kierroksen loppu oli yksi juoksuhistoriani hienoimpia hetkiä. Se ei ollut
tyhmänrohkeutta, vaan harkittua oman sisuni koettelua. Kehoni kestäisi kyllä. Ainoastaan
oma mieleni pystyisi pysäyttämään minut vakuuttamalla minut siitä , että minun kannattaisi
antaa valta väsymykselleni. En kuitenkaan antanut sille valtaa, vaan juoksin neljännen
kierroksen reilusti alle tuntiin päätyen henkilökohtaiseen ennätykseeni 3:49:12. Viimeiset
kilometrit olivat sekoitus väsymystä, kellon tuijottelua, oman väsymyksen voittamisesta
kumpuavaa haltioitumisen tunnetta ja jutustelua toisten yhtä väsyneiden loppukirittäjien
kanssa. Maaliin saavuttuani annoin hengityksen tasaantua loppukirin jäljiltä, vaihdoin pari
sanaa muiden toipumisalueella olleiden juoksijoiden kanssa ja aloin etsiä jostain tietoa siitä,
oliko Laura jo saapunut maaliin.

En juossut tätä matkaa todistaakseni mitään kenellekään. Voisin sanoa, että juoksin sen siksi,
että se oli hauskaa, mutta se ei antaisi riittävää kuvaa siitä, mitä juoksu minulle antoi. Juoksin
siksi, että näin tehdessäni tunsin itseni eläväksi. Juoksin sen sisäisen tyyneyden vuoksi, joka
seuraa kunnon urheilusuorituksesta lajista riippumatta. Juoksin siksi, että pääsin
naureskelemaan vitsejä laukovalle hauskalle ukolle, joka ohjasi juoksijoita eräässä
risteyksessä. Juoksin siksi, että vauhdin kiristäminen viimeisellä kierroksella täytti sydämeni
ylpeydellä siitä, että pystyin näkemään oman väsymykseni ohi ja voittamaan sen. Juoksin,
koska oli kivaa lähteä juoksemaan yhdessä Lauran kanssa, käydä juoksun jälkeen Amarillossa
syömässä ja nukahtaa hotellin sänkyyn keskellä päivää.

Jos ihmiset pystyisivät keskittymään nykyhetkeen, he olisivat paljon onnellisempia.
Intialainen runoilija Kalidasa on kirjoittanut runon, joka muistaakseni menee suurin piirtein
näin:

Elä tässä hetkessä, sillä se on elämä itse. Tähän hetkeen kätkeytyy

kasvamisen riemu,

toiminnan voima,

sisäisen totuuden valo.

 

Sillä eilispäivä on vain muisto, ja huominen pelkkä kuva mielessämme.

Mutta jos elämme tässä hetkessä, niin

eilisestä tulee onnentäyteinen muisto,

ja huominen on täynnä toivoa.

 

Elä siis täydellisesti tässä hetkessä.

Kuva: Aaro Eloranta

Juoksu voi näyttää ja tuntua tylsältä, ellei ihminen vielä ole ymmärtänyt, että juoksemisen
hienous on pysähtymisessä. Se on yksi helpoimmista tavoista saavuttaa tila, jossa emme
murehdi menneitä tai suunnittele tulevaa, vaan annamme mielemme levätä nykyhetkessä.
Ajatukset voivat tulla ja mennä, niiden liikkeet ovat ohimeneviä. Kivun tai euforian tunteet
voivat tulla ja mennä, ne ovat väliaikaisia. Olipa elämäntilanne muilta osin helppo tai vaikea,
on suuri lahja, että voi juosta. Että voi tuntea tuulen kasvoillaan, kivun polvessaan ja
sydämensä vahvan sykkeen. Nähdä huoltoaseman, puistossa hyppivän oravan tai vieressään
juoksevan ihmisen. Nähdä itsensä, kohdata itsensä ja hyväksyä itsensä. Juostessa ei tarvitse
juosta minkään perässä tai pyrkiä tulemaan miksikään.

Voi myös nauttia tavoitteellisesta harjoittelusta ja ennätysten tavoittelusta, mutta niiden ei
pidä antaa hämärtää sitä, mikä juoksun todellinen lahja on. Eräs opettajani fysiikan laitoksella
sanoi kerran, että ”elämän tarkoitus on olemassaolo.” Se voi tuntua latteudelta, ellei ymmärrä,
mitä kuuta kohti näiden sanojen muodostama sormi osoittaa. Minusta juokseminen on yksi
hienoimmista tavoista olla olemassa. Jopa siinä määrin, että ajatus alle kilometrin mittaisen
radan kiertämisestä jossain Kokkolan puistossa kuuden tunnin ajan tuntuu kiehtovalta.
Kuulostaahan se toki jopa minusta myös hieman sekopäiseltä, mutta aina ei kannata antaa
niin kutsutun järjen tulla elämästä nauttimisen tielle!

Aaro Eloranta
Kirjoittaja on urheilusta ja muista elämän pienistä iloista nauttiva fysiikan opettaja