I'M not fat, but I HAVE fat.

Ulkoinen ja sisäinen motivaatio: jatkaako vielä aloittamisen jälkeenkin?

Kun mistä tahansa muutoksesta puhutaan, puhutaan samalla motivaatiosta. Sitä on kahta lajia, ulkoista ja sisäistä, joista esimerkkinä painonpudotuksessa voisivat toimia seuraavat: ulkoinen motivaatiotekijä voisi olla vaikkapa ulkonäköön liittyvä halu hoikistua "koska ulkonäköpaineet", kun taas sisäinen motivaatiotekijä voisi liittyä hyvinvointiin ja terveyteen liittyviin arvoihin ja haluun elää terveempänä ja pidempään tai esimerkiksi vaikuttaa alentavasti diabetesriskiin. Siinä missä ulkoinen motivaatiotekijä voi olla innostumistekijä, sisäinen motivaatio saa jatkamaan.

Olennaista muutosprosesseissa on siis kysymys MIKSI. Tämä pätee yhtä lailla henkilökohtaiseen muutokseen kuin vaikka työyhteisöissä ja organisaatioissa tapahtuviin muutosprosesseihin. (Esimerkkinä yhteisötasolla: MIKSI teemme tätä isossa kuvassa (ulkoinen tekijä) ja MIKSI minä ihmisenä teen asioita, jotka rakentavat sitä samaa asiaa (jokaisen oma sisäinen motivaatiotekijä)). 

Olen pohtinut asiaa viime päivinä paljon, koska tunnistan haasteen tiivistymistavoitteeseeni liittyen. Olen rassannut aivojani asialla järjestelmällisesti ja raivannut aikaa sen käsittelylle. Ulkoisia motivaatiotekijöitä on helppo keksiä, mutta mikä tässä perimmiltään on takana? 

Rasvapeitto

Vyyhti lähti aukeamaan, kun mieleeni putkahti eräänä työpäivän sana "uskottavuusmassa". Vaativissa, haasteellisissa paikoissa ja oman mukavuusalueen ulkopuolella tarvitaan jotain oman herkän sisimmän ja stressaavan ulkomaailman väliin. Finlaysonin vastaus on peitto, mutta vauva-ajan jälkeen oman peiton mukana kantamisen katsottaisiin ehkä olevan vähintään epäuskottavaa. Mieli yrittää siis keksiä kestävämpää ratkaisua. Epämääräinen massa navan seudulla on sinänsä helppo ratkaisu, kulkee mukana ja on vaikea unohtaa matkasta. Myös evolutiiviset seikat tukevat tätä taipumusta: mitä isompi ja näyttävämpi henkilö, sitä uskottavampi ja auktoriteettisempi. Tämä lienee yksi syy, miksi isot miehet monesti ohjautuvat johtavaan asemaan ja miksi tutkimusten mukaan pitkät naiset saavat lyhyitä sisariaan suurempaa palkkaa. 

Jäin pyörittelemään mielessäni aihetta, ja tuntui vähän samalta kuin että aivastus olisi tulossa: pitäisi oivaltaa jotakin. Että mitä minä en nyt näe? Kävely- tai hitaat juoksulenkit toimivat minulla ajatusten prosessoinnissa erinomaisesti, joten ei muuta kuin koirien kanssa rantoja tallaamaan. Taas yksi oivallus laskeutui päähän otsikon sanoman muodossa (suomenkielinen vastine ei toimi, avaimena oli nimenomaan lontoonkielinen versio): I am not fat, but I have extra fat in my body. So it's not WHO I AM, it's something I HAVE. Vähän niinkuin vastakohta human doing ja human being -ajatuksista. Joten, jos ylimääräinen rasva on jotain mitä minulla on, on myös minun vallassani luopua siitä, kun sitä ei enää tarvita. Mikä vapauttava havainto! Ajatus sisälsi myös lähtökohtaisesti uskomuksen siitä, että en OLE lihava, mikä oli myös tärkeää. Ulkoinen motivaatiotekijä "olla laihempi" menetti siis sinänsä merkityksensä. 

I am not fat, but I have extra fat in my body. So if it's something I have, it's mine to give away. 

Oivallus kuin aivastus 

Lenkin jatkuessa ja kropan työskennellessä rutiininomaisen rytmikkäästi tartuin seuraavaksi ajatukseen siitä, että "...on minun vallassani luopua siitä, kun sitä ei enää tarvita." Tämähän on mielenkiintoista. Miksi olisin tarvinnut ylimääräisiä kilojani ja vuosia jatkunutta tuskailua jatkuvasti ylöspäin hiipivän vaa'an lukeman kanssa? Silloin sitoutuivat päässäni kaksi asiaa: uskottavuusmassa ja kehon äänekäs huuto huomion puolesta. 

Keho on viisas, se haluaa huomiota. Se on vähän kuin lapsi, joka huomionhakuisuudessaan saa palkinnon vaikka vanhemman kiukusta: jollei hyvällä niin sitten pahalla. Kaikessa suorittamisessani on ignoorannut kehon ja sielun vuositolkulla, ja ilmeisesti ainut asia, joka on saanut minut ajattelemaan itseäni ja kehoani. Painonnousu ja vararenkaan kasvattaminen ovat siis palvelleet tärkeää tarkoitusta! Ne ovat olemassa syystä, niitä voi siis kiittää -ja samalla todeta, että nyt kun näen asian todellisen tilan, ylimääräistä uskottavuusmassaa ja negaation kautta tapahtuvaa huomiointia ei enää tarvita. Kun tunnen itseäni jo vähän paremmin, voin olla uskottava tai epäuskottava ihan sellaisena kuin olen.