Oota, mä teen ensin vähän töitä

Nykyaikana iso osa työstä muodostuu tietotyöstä. Pääoma löytyy osaamisesta, ajatuksista ja innovatiivisuudesta, työkaluina käytetään nykyajan edistyksellisiä mobiileja välineitä. Työtä tehdään korvien välissä ja välillä on haasteellista muistaa tai ymmärtää, miksi tämänkaltainen työ ylipäätään olisikaan sidottu paikkaan tai aikaan. Jo pöytätietokone tuntuu liian sitovalta ajatukselta, kun taskuun menevä älylaite mahdollistaa kaiken tiedon mukana kulkemisen minne vain ja läppärikin painaa vain kilon.

Kuitenkin meissä ihmisissä tuntuu kaikuvan jonkinlainen kulttuurinen ääni, joka kailottaa korvan juuressa soveliaasta kahdeksan tunnin työajasta. Putkeen ja aamusta aloitettuna mieluimmin. Auta armias iltavirkkuja!

Itsekin olen alkanut vasta aivan viime aikoina aktiivisesti tiedostaa, mitä "minulla ei ole työaikaa" tarkoittaa. Se on työtä vuorotta tai jokaisessa vuorossa. Se on aivosolujen raksutusta nukkumaan mennessä, suunnittelutöitä lauantaiaamun aamiaisen jälkeen lasten katsoessa lastenohjelmia ja miehen lukiessa lehteä aamun ensimmäistä kahvikupillista juoden. Se on asiakkaan haasteellisen tilanteen palapelin pelaamista pitkillä juoksulenkeillä. Se on myös  ammattikirjallisuuden lukemista kaunokirjallisuuden kustannuksella.

Kaikella tällä on myös vastapallonsa. Se on joskus myös töiden aloittamista hiukan myöhemmin, että on ehtinyt käydä aamujumpalla (olkoonkin että asiakkaiden kanssa silloin tällöin). Se on välillä pitkähköksi venyviä lounaskeskusteluja puolison tai ystävän kanssa aiheesta ja sen vierestä. Ystävät, asiakkaat, läheiset ovat suloisesti sekaisin; yhtä kaikki ihmisiä, joiden seurasta nautin. Jokainen uusi ihminen on mahdollisuus oppia jotain uutta. Se on sitä, että välillä voi tehdä ihan mitä lystää kelloon katsomatta. Se on myös sitä, että joskus voi hakea lapset yllättäen aiemmin tarhalta ja tehdä jotain kivaa perheen kanssa.

Se on ennenkaikkea oman elämäntehtävän toteuttamista ja hengittämistä jokaisella solulla, joka hetki. Se on elämää, täyttä elämää, jossa ei ole keinotekoisia rajoja sille, mitä "pitäisi" tai "mitä ei saisi".

Tässä elämässä aito elämän tasapainon merkitys korostuu; ihan itse on vastuullinen siitä, että niitä palauttavia hetkiä on riittävästi. Että aivot saavat lepoa tai ihan muunlaista kuormitusta. Että kroppa saa liikettä ja rasitusta kaiken istumisen vastapainoksi. Että sielu saa joskus olla ihan rakastettu ja öllötellä omalla mukavuusalueellaan; haasteellisuuden jaksamisellakin on rajansa.

Viimeksi tänä viikonloppuna heräsin lauantaina aamulla tyttöjen kanssa vaille seitsemän, syötiin aamupala kaikessa rauhassa ja pöllöiltiin jotain. Kun tytöt sitten lopettelivat ja siirtyivät omiin juttuihinsa, minä otin kynät ja vihkosta valkoisen, tyhjän sivun. Aloin piirrellä ja sommitella muutamaa mindmappia, elämäntarkoituksesta ja miten nämä kaikki työelämään mukaan laskemani asiat siihen liittyvät. Tulos oli, että kyllähän ne nimittäin liittyvät. Piirtelin myös tämän blogin teemojen suunnittelua ja aiheita ja siitä sujuvasti syttyjä saaneena huomasin pohdiskelevani firman kehityssuunnitelmaa ja firman maailman karttaa. Jossain vaiheessa lapsi kävi sylissä touhuamassa, mies ihmetteli kahviaan juoden jotain hesarissa kerrottua ja neiti kolmevee kajautti pari omaa versiota Frozenin biiseistä. Vaikka keskittymistarkkuus on näinä hetkinä paljon avokonttoriympäristökin kehnompi, niin silti: juuri noina hetkinä usein tulevat parhaat ideat. Ja parasta ne on silloin käsitellä ainakin jollain tasolla, vaikka se tarkoittaisikin huikkaisua "ootatko kulta ihan vähän, teen vähän töitä ensin. Lähdetään sitten".

Ajatella jos lykkäisin nuo ideat jonnekin mielen perukoille "koska viikonloppu"? Jos yrittäisin tietoisesti olla ajattelematta töitä. Siitä se vasta stressin pukkaisikin! Ja miksi ihmeessä haluaisin aktiivisesti estää itseäni toteuttamasta suuremmassa mittakaavassa elämäntarkoitustani "koska kulttuuriset syyt ja koska on pidettävä vapaata aina välillä"? Eihän minun elämäntarkoitukseni ole työn tekeminen, tietenkään. Se on vain yksi väline ihmisten auttamiseen ja innostamiseen, siihen että jokaisen olisi helpompi olla paras itsensä.

Oman tekemisensä merkityksellisyyden tunnistaminen on ihan tutkitusti yksi työssäviihtymisen, omanarvontunnon ja onnellisuuden isoimmista tekijöistä. Oletko sinä löytänyt omasi? Mihin suurempaan se elämässäsi liittyy? Suosittelen lämpimästi ottamaan vaikka kynän ja paperin ja vähän raapustelemaan asiayhteyksiä :)

Rentouttavaa viikonloppua tai seuraavan alkua, millaisia ne itse kullakin sitten ovat!