Uinti sakkaa

Nyt on tultu siihen tulokseen, että olen menettänyt yöuneni ensimmäisen trithlonini lähestyessä. Toinen asia, joka valvottaa, on alkavien töiden ja tavoitteellisen urheilun yhdistäminen menestyksekkäästi. Se on kuitenkin asia, josta selviän ja joka on muutenkin ihan toinen tarinansa. Akuutimpaa tällä hetkellä on tämä triathlon ja etenkin se uintiosuus. Miten tästä on tullut tällainen peikko, en ymmärrä!

Luultavasti kaikki juontaa juurensa aikaan, jolloin ekaa kertaa ala-asteen uimahalliuinnissa katsottiin, ketkä pääsevät aikuisten altaalle (=ovat kehityskelpoisia) ja ketkä jäävät lasten altaalle (= parempi vaan pitää jalat pohjan lähettyvillä). Siihen asti olin näet pitänyt itseäni vesipetona, kaikki kesäpäivät uitiin ja sukelleltiin järvissä ja lätäköissä. Ihan totta, päivät pääksytysten. Nyt sitten piti uida tietyllä tavalla, jonka perusteella tuli tuomio: lasten allas! Kaamea pettymys ja jostain syystä myös häpeä: en osannutkaan, vaikka niin luulin. Mitä oikein kuvittelin?

Jaaha, tuosta hetkestä on onneksi nyt aika kauan ja olen sen jälkeen osallistunut uimaopetukseen, uimakouluun ja triathlonkouluun. Oppimistilanteita on siis ollut tarjolla runsaasti ja tuloksiakin on tullut. Nyt kuitenkin pää huutaa (ääni on erityisen kova nukkumaanmeno aikaan), että uinti! Pitkä matka! Märkäpuku, entä jos ei saa henkeä, entä jos ei vaan etene?? Ihan turhaa, tiedän. Kyllä minä sen matkan jaksan uida vaikka koiraa... Mutta silti pelottaa, hemmetisti. Varmaan pitäisi osata omasta mielestä uida oikealla, tietyllä tavalla, että osaisi. Että ei hävettäisi ja että kukaan ei nauraisi.

Viimeiseksi mainitussa ei tosin ole suurta  vaaraa, kun itse joutuu väkisinkin hekottamaan itselleen koko ajan. Nähkääs, märkäpuku ja uimalasit esimerkiksi eivät varsinaisesti imartele naista... Olen melkein valmis lopettamaan avovesiuinnin jo ihan tämän lookin takia.

(Toim. huom. myöhemmin. Kirjoitin tuon tekstin puhelimella, kun testasin käytettävyyttä iPhonella. Ei ollut hyvä.)