Paremmaksi tulemisen tahto ja pelko

Oli synkkä ja myrskyinen Tapaninpäivän ilta. Päivällä oli vedetty oikein koko lisätyn perheen voimin kunnon treenit, syöty hyvin ja päästy aikuisten kesken vähän viihteelle. Siitä se sitten taas lähti, ajattelu. Olosuhteet olivat sille otolliset hyvän viinin ja keskusteluun taipuvaisen seuran lisäksi.  Sama kaava on nimittäin toistunut ennenkin: ensin hyvä treenikausi, sitten palautusviikko, jonka lopulla pääkoppa alkaa käydä niin kierroksilla, että on pakko alkaa ajatella järjestelmällisesti.

Toistaiseksi parempi

Tapaninpäivänä tuli puhetta toisena olemisesta parisuhteessa. Teema tuntuu putkahtelevan esiin sieltä ja täältä, milloin liittyen huomion häviämisestä lapsilleen (usein isät pikkulapsivaiheessa), parisuhteissa toisille osapuolille tai semisinkkuna toisen osapuolen valitessa perheensä aina uudelleen ja uudelleen. Häviäminen missä tahansa tilanteessa hajottaa toiseksi jääneen aina tunnetasolla; joko se verhotaan armottomaan ketutukseen tai rämmitään surun suossa oikein antaumuksella. Jalo kilpailu on varattu kunniakkaille ihmisille, joille itse kisailu on tärkein, ei suoraan lopputulos.Ja ehkä silloinkin tunnetason haavat sidotaan armollisella hymyllä voittajaosapuolelle?  Jos oikein tutkiskelen syövereitäni, on todettava, että minulle tärkeintä ei ole voitto, eikä edes omakohtaisesti sitä kohti käyty kisa. Itse asiassa kisaaminen ei minua juuri kiinnosta, haluan vain osata todella hyvin mitä sitten teenkin. Haluan olla koko ajan parempi kuin viimeksi. Mielenkiintoinen havainto sinänsä, muttei ehkä kuulu varsinaisesti tähän.

Pimeää, kylmää ja vähän lunta. Mutta kyllä se jo nyt valostuu!

Takaisin päivän tematiikkaan liittyen:  olen lukemassa kirjaa (Valkoisen pilven maa), jossa päähenkilö (nainen) päättää vuosien yrittämisen jälkeen hankkiutua raskaaksi omin neuvoin. Miehestä eroaminen ei tule kyseeseen, niinpä hän päättää hankkia lapselleen hedelmöittäjän jostain muualta. Hän ottaa ohjat käsiinsä ja toimii salanpäiten, koska ei halua erota miehestään. Tarinan luonteeseen kuuluvasti nainen rakastua päsähtää lapsensa hedelmöittäjään, ja parisuhteessa aviomies jää toiseksi mieheksi. Olen ilahtunut kirjan esittämästä naiskuvasta; kerrankin nainen ei ole se lapanen, jonka elämästä päättävät miehet, vaan hän ottaa ohjat omiin käsiinsä tässä asiassa ainakin. Olen siis uinut aika syvissä teemoissa viime päivinä, mutta onhan se antoisaa välillä. Vai mitä sanotte seuraavasta:

On vielä olemassa yksi toiseksi tulemisen variaatio; toiseksi tuleminen itselleen. Tässä minä olen erityisen kunnostautunut vuosien kokemuksella. Ilmiön tunnistaa monenlaisesta erilaisesta käyttäytymisestä. Voi esimerkiksi uohtaa huolehtia itsestään eikä huomio omia tarpeitaan. Ei ehkä arvosta itseään ja siten voi olla ennenkuulumatonta ymmärtää, että joku muu voisi arvostaa ihan sellaisenaan.  Voisiko ilmiö näkyä myös siinä, ettei uskalla koittaa voittaa itseään? Ettei tule edes yrittäneeksi täysillä, kun pelkää niin kovasti häviävänsä? Mieluummin löperöityy joko kilvoittelussa itseään tai toisia vastaan, mieluummin heittää pyyhkeen kehään kuin ottaa riskin häviämisestä. Tai minun tapauksessani huonompana olemisesta. Tämähän on järjellä ajateltuna silkkaa typeryyttä. Eihän voi onnistua, jollei edes yritä?

Buustilla paremmaksi

Omalta osaltani tunnistan tämän helposti esimerkiksi urheillessa. Kun teen kovempaa treeniä vaikka salilla tai Puijon portaissa, aina välillä teen havainnon, että lihaksia jännittämällä pääsee huimasti kovempaa (Ihanko totta?!). Joskus pienikin juttu riittää, ja saa taas uuden buustin aikaiseksi. Tänään esimerkiksi olimme Suvikuntoon-aamutreeneissä PT-Markon ja Sisublogin Suvin kanssa. Marko oli suunnitellut räätälöidyt treenit kummallekin, minulle keskikroppaa ja Suville selkää kaikilla herkuilla. Oma treeni meni ihan hyvin, lähinnä olin onnellinen, ettei viikon jatkuneet vatsavaivat enää kiusanneet. Sain taas testailla täysin uusia liikkeitä, kyllä luulen keskikropan huomenna tietävän taas tehneensä :) Siinä sivusilmällä oli aikaa seurailla myös toisen Suvin pakerrusta, ja miten Marko häntä ohjasi ja tsemppasi omien voimien yli ja vielä lisää. Valmentajasta ja treeniseurasta saa kyllä superpotkun persuuksille, jos itse meinaakin löperrellä tai ihan tietoisesti luulee voimiensa jo loppuvan. Näinhän se nimittäin ei koskaan ole. Aika paljon on voimia vielä jäljellä sen jälkeen, kun tietoinen mieli anoo lopettamaan. Kertoo nimimerkki Kokemusta on. Voisiko sama päteä tahdonvoimaan tai järkeen, mielipuoleen?

(Vink vink, jos epäilee parempaan elämään tähtäävien uudenvuodenlupausten kestävän omalta kohdaltaan noin 2,5 viikkoa, pienryhmävalmennus voisi olla juuri sopiva puuttuva palanen tahdonvoimaa kasvattamaan! Tsekkaa vaikka Huipun sivuilta :) Itse en enää oikein haluaisi olla ollenkaan ilman, siksi tämä välihuomautus!)

Urheillessa siis uskallan jo venyttää omia rajojani aika usein -epäonnistumisen uhallakin. Olen kuitenkin ihan surkea tunnepuolen käsittelyssä! Aiemmin olen huomannut yhtäläisyyksiä urheilun ja ajattelun muuttamisen, kehittämisen ja tutkailun välillä, löytyisikö analogiaa tälläkin saralla? Viimepäivien toiseksijäämiskeskustelussa päästin pohdinnan jälkeen suustani, etten ikinä voisi jäädä toiseksi naiseksi. Viittasin sillä siihen, että olen tosi vahvatahtoinen, päämäärätietoinen ja haluan elämässäni myös rakastaa samalla tavalla, villisti ja yli rajojen.  Täysillä.

Tunnevamma tahtotilan edessä

Viimeisin oivallus sattui tänään salilta kotiin tullessa. Olenhan minä helposti toinen nainen itselleni lähes jatkuvasti. Kaikilla edellämainituilla tavoilla. Oivallusta seurasi ihan jäätävä suivaannus. Mikä siinä on niin vaikeaa? Mikä muka on niin pelottavaa siinä, että yrittäisi ihan täysillä (senkin uhalla, että epäonnistuu?), tuntisi ihan täysillä (senkin uhalla, että saattaa sattua joskus myöhemmin) tai vaikka tekisi jotain järjetöntä välillä ihan siitä syystä, että se on minusta kivaa ja koska haluan?

Tätä kohti mennään! Ihan kohta on kesä ja Suvikunto-kelit odottelevat nauttijaansa!

Tämä sama kysymystulva hiukan eri näkökulmista on jatkunut kohta kolme vuotta, ja silti palaan aina takaisin tähän samaan. Haavoittuvuus on tosi pelottavaa. Vapaaehtoinen itsensä altistaminen sille olisi suorastaan järjetöntä. Vituttaisi, jos sitten sattuisikin. Ihan niinkuin ennustin,

Mikä on vähintä, mikä vie sinut kohti tuloksia?

Ei niin paljon kuin mahdollista vaan niin vähän kuin on tarpeen, otsikoi Joni blogitekstissään. Iski päähäni pitkästä aikaa kuin leipälapio pesäpalloon. Jäin pyörittelemään ja pohdiskelemaan, mitä kaikkea lausahdus pitikään sisällään. Monimerkityksellinen lause on peräisin käsittääkseni kenenkäs muunkaan kuin kamarifilosofi Jari Sarasvuon suusta, joten merkityksiä saa hakea -oikein ajan kanssa ja muka joka kantilta. 

Aihe on ehkä ajankohtainen, koska oma säläinen elämäni on ollut semivakavassa keskustelussa eri tahojen kanssa. Pysyn järjestyksessä tiukan itsekurin, sinnikkyyden ja to do-listojen avulla ja kalenteri toimii ulkoistettuna lisämuistinani taukoamatta. Jos asiat eivät ole listalla, ne a)kuormittavat liikaa vaatien yli-inhimillisiä ponnisteluja tai b)unohtuvat sen siliän tien. Näin siis tapahtuu, jos kurinalaisuus pettää. Tämän olen havainnut esimerkiksi itsetutkiskelun peruskurssilla (NLP-akatemia), jossa on pitänyt pyrkiä vastaamaan, mitä tapahtuu, jos jatkuva suorittaminen lakkaa (vastaus: kaaos). Ärsyttävää huomata, mutta yhtä kaikki totta: aiemmin myös nautinnot on pitänyt jotenkin ansaita ja hedonismin ilmentymät ovat olleet aikataulutettuja. Siitä olen jo päässyt pari askelta hauskempaan suuntaan, mutta asiallisissa hommissa on järjestyksen kanssa kyllä vielä tekemistä. 

Tämän pohjustuksen jälkeen päästäänkin asian todelliseen pihviin: jos tarkoitus on selvä, rönsyilyn olisi syytä jäädä pois ja valitulla strategialla edetään suoraviivaisesti haluttuun lopputulokseen, mahdollisimman vähällä kiemurtelulla. Tähän ajatukseen pohjaa esimerkiksi LEAN-ideologia, jossa keskitytään virtaavuuteen, sujuvuuteen ja tehokkuuteen: asiat mietitään ensin, rakennetaan kokonaisuudet järkeviksi ja toteutetaan sitten. Testataan ja kehitetään. Mieltymykseni säntillisyyteen ja kaipuuni järjestykseen toimii ideologisella tasolla, mutta käytäntöön viemisessä on vielä harjoittelua...

Joni pohdiskelee tekstissään asiayhteyttä urheilullisiin ja hyvinvoinnillisiin tavoitteisiin kysymällä aiheellisesti: jos elät kurinalaisesti kuin kilpaurheilija, eivätkö tulostenkin olisi syytä olla sellaisia? Ja jos eivät ole, mikä on pielessä? Mistä kiristät, jos olet jo valmiiksi kuin viulunkieli elintapojesi suhteen?

Aiheellista pohdintaa mielestäni! Peilasin heti tätä meidän Suvikuntoon-valmennusprojektiin. Kun itse on niin saakelin kunnianhimoinen, niin helposti haalii tekemistä ja tavoitteita vähän liikaakin. Ja vaikka ei haalisikaan, on pitänyt tässä ruuhkaisessa elämäntilanteessa pohtia sitä, mikä on vähintä, millä tavoitteita kohti mennään. Olen paradoksaalisesti tullut tulokseen, jossa tärkeintä ovat niin tavalliset perusasiat, että melkein ärsyttää: että muistaa syödä tarpeeksi ja liikkua sekä nukkuu hyvin. Käytännössä olen tähän asti pysynyt valmennusohjelmassa (itsekuri), mutta välillä se vaatii hirveästi sumplimista, järjestelyä, väsäämistä, valmistelua ja ennakointia. Silti, hetkeäkään en vaihtaisi pois. Ja onneksi on valmentaja, joka auttaa keskittymään oleelliseen kaiken säätämisen sijaan. 

Mitä muuhun elämään tulee, oon hallintaan hyvännyt omalla kohdallani asioiden kytkemisen merkitykseen. Kun pitää mielessään miksi jotakin tekee, on valintoja turhan sälän karsimiseksi helpompi tehdä. Samoin on kauhean paljon hyötyä itsensäjohtamista opiskelleista ja kouluttavista työkavereista, jotka paitsi ovat itse luonnostaan säntillisempiä, myös jakavat auliisti neuvojaan meidän astetta boheemimpien luonnonlapsien tueksi. Ja omalta kohdaltani en ole huolissani lopputuloksesta, kyllä minä tavoitteisiin pääsen. Lähinnä toivoisin, että oppisin tekemään myös matkasta nautinnollisen ja jos nyt ei seesteisen, niin ainakin aurinkoisen. 

Mukavuusalueen rajat ylitettiin taas; tällä kertaa Intiassa

Olin viime viikon konferenssireissulla Intiassa. Tämä oli ensimmäinen kertani Intiassa, ensimmäinen kertani konferenssissa ja ensimmäinen akateeminen presentaationi. Paljon ensimmäisiä kertoja siis tällä matkalla! Olin (taas kerran) pahasti oman mukavuusalueen ulkopuolella, mutta huomaan taas kasvavani ihmisenä moneen suuntaan (intialainen ruoka on ihan älyttömän hyvää).

Olimme Delhissä, ja reissusta pari päivää meni aika tiukasti konferenssissa. Pääsimme onneksi vierailemaan myös Delhin vanhassa kaupungissa, shoppailemaan mausteita ja teetä, sekä ajelemaan vähän riksalla.  Aurinko olisi paistanut pilvettömältä taivaalta, jollei valtavan paksu savusumu olisi peittäinyt kaupunkia kuplan lailla. Sumu oli ihan uskomatonta; pakokaasuista ja roskien poltosta syntyvät pienhiukkaset muodostavat nimittäin sumuverhon, joka himmentää auringon, vaientaa tuulen ja näkyvyyden, maistuu suussa ja haisee nenässä koko ajan. KOKO. AJAN. Paikallisen uutislehden mukaan tilanne on heidän omallakin asteikollaan katastrofaalinen. Kun näkee kaiken tämän, oma vihreällä sähköllä palavien valojen sammuttelu tuntuu jokseenkin turhauttavalta. Mutta voiko antaa periksi? Jos kaikki antaisivat periksi, maapallo olisi menetetty. Jokainen voi tehdä jotakin, pienestä kasvaa suurta.

Aurinkoinen päivä Delhissä. Hotellin kahdeksanne kerroksen ikkunasta savusumukerroksen erotti heti, ja se paheni päivä päivältä. Kuvassa aurinko siis paistaa pilvettömältä taivaalta.... 

Yhteiskuntarakenne ja kulttuuri on Intiassa niin erilainen, etten oikein tiedä mitä kertoa tässä. En myöskään ole tiennyt yhtä vastausta, miten kertoa Suomesta täkäläisille. Miten kuvata ensimmäisenä mieleen tulevia juttuja; puhdasta ilmaa. Yksin tai pienissä perheissä asumista. Siisteyttä, puhtautta. Supermarketteja. Oman tilan tarvetta. Tiukkoja sääntöjä, lakeja, poliiseja ja viranomaisia. Kylmät faktat sijainnista ja väkimäärästä ja lyhyestä historiasta tuntuvat latteilta ja turhilta. Suomen konsepti on niin erilainen. Itsenäisyyspäivänä tätä onkin tarpeellista sekä herkullista pohdiskella. Mikä tekee sen Suomen, josta olemme niin ylpeitä? Olisiko Suomi Suomi, jos siinä olisi jotain erilaista? Arvelen vastauksen olevan kullekin erilainen, mutta onkohan meillä sisun lisäksi muita kansallisia arvoja, jotka rakentavat yhteiskunnastamme sellaisen kuin se on ja josta –kaikesta huolimatta- tunnemme ylpeyttä ja yhteenkuuluvuutta. Ainakin tänä yhtenä päivänä. Minua kiinnostaa nyt valtavasti se, olemmeko tänä päivänä tekopyhiä ja jeesustelemmeko suotta? vai pystymmekö allekirjoittamaan ne tänään esille nostamamme ja meidät ylpeiksi tekevät asiat joka ikinen päivä vuodesta? Itse en pysty antamaan yhtä ja oikeaa vastausta edes omasta puolestani. Mutta sen psytyn sanomaan, että kunnioitan yhden tänä aamuna poisnukkuneen sotaveteraanin Toivon uhrauksia silloin lähes sata vuotta sitten. 

Työmoodissa konferenssissa. Tutkimus herätti paljon kiinnostusta ja keskustelua. Useat suosittleivat heti kääntämään nettisivut kansainvälisiksi, aiheella ja varsinkin lähestymistavalla voisi olla kansainvälistä kiinnostusta heti. 

Maassa maan tavalla. Intialaisessa illassa käytettiin turbaaneita, syötiin ihan mielettömän hyvää intilalaista ruokaa ja päästiin tanssimaan bollywoodia ja perinteisempiä paikallisia tansseja. Ihan mielettömän hauska ilta :)

Reissun aikana aloin kaivata tuoretta ruokaa epätoivoisesti. Minut oli peloteltu puolikuoliaaksi vatsataudilla, joka täältä yleensä tuodaan tuliaiseksi, joten söin vain kuumennettuja ruokia. Ruoka on mielettömän hyvää, varsinkin kasvisruoka, mutta haaveilin suuresta kulhollisesta rapeaa, vihreää salaattia erilaisilla lisukkeilla. Tottumus on vahva pakko. Eilen sitä sitten sai kotona, ja kyllä oli onnellinen nainen ruokapöydässä J

Kun ollaan niin syvällä epämukavuusalueella, on hyvä pitää mukana edes pienen pieni pala tottumusta, johon voi mielessään ankkuroitua ja missä voi ladata akkujaan. Minulle se pieni hetki oli kuntosali perjantaina aamulla. Kolme päivää käytännössä liikkumatta (joka paikkaan mennään bussilla tai riksalla ja seminaarissa istutaan) alkoi kiristää ruuvia, joten heräsin aikaisin ja etsin hotellin kuntosalin. Mieletöntä; samat laitteetkin kuin Huipulla J Turvallisuustankkaus 40 min juoksutreenillä ja keskivartalojumpalla tuli siis tarpeeseen ja latasi tarmoa omaan presentaatioon (joka meni tosi hyvin, sain rohkaisevaa palautetta ja kannustetta jatkaa tutkimusta).

Luulen, että matkan käsittely omassa mielessä jatkuu todella pitkään. Kulttuurishokki puolen vuorokauden aikana turvallisesta, loskaisesta Suomesta hulluna pyörivään, sykkivään ja sumuiseen Delhiin on valtava. Tuntuu, että kaikkea ei voi ottaa vastaan näin lyhyellä aikaa. 

Sisäjuoksurevittelyä

Valmentajalta tuli viestiä: 

Moikka!

Ensi viikolla voisit tehdä tämmöisen kokeilujutskan. Juoksumatto on ehkä paras vaihtoehto treenimuodoksi niin saa sykkeet pysymään sopivalla tasolla.

1) Alkulämmittely: syke 120-135, kesto n.15min

2) Aerobinen kynnys oli keväällä laktaattien mukaan 155. Nosta syke 155-160 alueelle. Seuraa miten hengitys reagoi tällä tasolla. Aerobisella kynnyksellä pitäisi hengitys hieman kiihtyä. Jos näin ei tapahdu niin sitten nosta vielä sykettä 160-165 alueelle. Kun tuo kohta missä hengitys hieman kiihtyy löytyy niin voit juosta siinä n. 15min.

3) Anaerobinen kynnys oli 175. Nosta syke 175-180 alueelle. Seuraa mitä tapahtuu hengitykselle. Jos anaerobinen kynnys on ylitetty pitäisi hengitys kiihtyä selvästi = kunnon puuskutus. Tällä alueella voit juosta 3-4 minuuttia.

4) Loppuverryttely: syke 135-155, n.15min (saa juosta kauemminkin)

Hurrasin mielessäni! Nyt on junnattu peruspuurtamista jo jonkin aikaa, saako viimein alkaa revitellä? Edes vähän? Tänään kokeilin, näin meni:

* Lämmittely meni tosi kevyesti, vauhdilla 10-12 km/h. 9 min kohdilla suunnilleen alkoi hiki nousta pintaan.

* Kakkosvaiheessa olikin jo enemmän meininkiä: ei hengästyttänyt juurikaan, vaikka sykkeitä sain nostettua. Reilusti 165-168 sai olla, että alkoi hengitys tihentyä. Vartti meni kevyen tuntuisesti, ja rupesin jo lopussa siinäkin vähän kiihdyttelemään vauhteja, kun ei hengästyttänyt juurikaan. Hiki alkoi tulla kunnolla, kun olin juossut yhteensä melkein 25 min.

* Kolmosvaiheessa sykkeet sain nostettua sinne 175-180 rajoille ja alkoi puuskuttaa jonkin ajan päästä. Kolme minuuttia meni suht kevyesti, vaikka jo kovaa mentiinkin. Happoja ei juuri jaloissa tuntunut, askel nousi hyvin. Neljännen minuutin nostin vielä vauhtia ja sykkeet nousivat 188 pintaan. Alkoi jo nousta happojakin loppuvaiheessa :)

* Lopuksi loppuverkat rauhallisesti ja vielä kävely kotiin (3km) suihkun jälkeen. Sen huomasin ,että verrytellessä sykkeet pysyivät vielä suht korkeammalla kuin alkuverryttelyssä, vaikka vauhti oli hiljaisempi. Kun lopetin, palautuivat melko nopeasti 80 pintaan. Kotona vielä hyvät venyttelyt päälle.

Nyt sitten odotellaan valmentajan palautetta :) Huippua oikeasti huomata jo itsekin, miten kunto kehittyy, kun malttaa seurata ohejita säntillisesti. Viikon päästä olisi välitestit, uskoisin jotain tapahtuneen!

Mitenkäs sillä puolen ruutua? Onko loska syönyt treenihalut?

Mekkomittari

Ilmeisesti olen pinnallinen, mutta kaikista maailman syistä mekkoon mahtuminen tuntuu olevan motivaattoreista tärkein, mitä tiivistymiseen tulee. Nimittäin, juhlin kropan muutosta valloittamalla vaatekaappiani mekko kerrallaan. Hah!

Erästä mekkoa koetin epätoivoisesti vetää päälleni pariinkin otteeseen tässä syksyllä. Yritys oli ponteva, mutta tulos heikko (kuvan ylempi puoli). Vetoketjun eri puolien välillä oli ärsyttävän selvä ero. 

Kun aloin syömään lisää: Ennen (yllä) - jälkeen (alla). Välissä reilu kuukausi.

Sitten, ei niin kovin montaa päivää sitten, kyseinen ihanuus osui käsiini vaatekaapin uumenista. Päätin uhmata kohtaloa pahan mielen uhallakin ja aloin ujuttautua. Piti pyytää assistenttia vetämään vetskari, mut tsup! Kiinni meni ja pysyi, mitään ei ratkennut ja pystyin vieläpä oivallisesti hengittämään. Huraa, huraa!

Ja hyvät ystävät, kuvien oton välillä on reilu kuukausi aikaa. Onnistumiseen ovat vaikuttaneet etenkin seuraavat seikat:

• syöminen lisää. Siis reilusti lisää entiseen verrattuna. Kiitos PT-Markon, en kärvistele nälässä. 
• tinkimätön tai lähes tinkimätön treeniohjelman noudattaminen. Perusjunnaamista on ollut ihan sikana, mutta mitä ilmeisemmin matalatehoinen ja pitkäkestoinen puurtaminen auttaa epämääräiseen, mukana kannettavaan kudokseen tai siis sen lähdettämiseen. 
• treenin rytmitys: nelisen viikkoa nousevalla teholla ja sitten viikon palauttelua (eli selvästi kevyempää treeniä). Palautuskin tekee tosi hyvää. 
• stressin tutkailu ja palauttavien hetkien lisääminen kaikkiin päiviin. Siis jokaiseen päivään. Tätä voisi ja pitäisi olla vielä huomattavan paljon lisää. Kiitos Jamolle, asia pysyy mielessä. 

Nyt mennään taas palautteluviikkoa. Tarkoitus on saada kolme päivää putkeen täyttä lepoa (aikataulusyistä pe, la ja su) ja muuten kevyttä liikettä ja ehkä kokeilla jotain uutta. Pääsin nimittäin  kokeilemaan boulderointia Kiipeilykeskus Voemalla eilen ihan ekaa kertaa. Oli muuten tosi hauskaa, siis oikeasti tosi hauskaa! Jotain ihan uutta ja tosi haastavaa, mutta tarjosi kuitenkin onnistumisen elämyksiä. Tänään oli lisäksi järkkykova keskiviikkoaamun yritystunti, jossa aiheena kuntonyrkkeily. Eihän hattara hanskoistaan pääse, joten sata lasissa piti hikoilla. En kadu, ihanaa oli. 

Palautusviikko olisi taas erinomainen paikka huolehtia itsestään ja kropastaan monesta eri näkökulmasta. Tiistaina kävinkin Huipulla Jarin luona hierottavana. Ei pitäisi aina unohtaa sitä tärkeintä menopeliään, omaa kroppaansa! Jarin kanssa päivitellään hieronnan aikana ajankohtaiset asiat, jutellaan elämästä ja ravinnosta. Samalla saan hyvää palautetta kropan tilasta (kumma juttu, miten jumissa ihminen voikaan olla, vaikka olevinaan "mitään vikaa ei ole". No kohta olisi, jos hieroja ei jumeja laittaisi uuteen uskoon :) ) 

Olin etukäteen ajatellut, että voisin suoda itselleni suorastaan hemmottelevia aistinautintoja esimerkiksi joidenkin hoitojen muodossa. Täytynee kuitenkin unohtaa se pyrkimys toistaiseksi ja keksiä sen tilalle jotain muuta (esim. pikkujoulut), pitänee nimittäin varata vähän aikaa pikkumimmeille kotonakin <3 

Valoa kaikille marraskuuhun! Ei se enää kauaa kestä!

Rajoista ja rajoituksista

Rajoja on monenlaisia: henkisiä ja fyysisiä, omia ja muiden. On tärkeää tunnistaa niiden olemassaolo ja vaikutus omaan toimintaan, sillä tiukka suhtautuminen ja rajoittaminen tietyn asian suhteen saattaa kertoa karua tarinaa jonkun muun oleellisen tarpeen tyydyttämättä jäämisestä. Se ei ole kuitenkaan helppoa; pidämme helposti perusoikeutenamme haluta paljon ja saada kaikkeamulleheti. Se on kuitenkin vaarallista; rajattomuudesta syntyy helposti turvattomuutta, jossa rajattomuuden seuraukset ovat usein negatiivisia. Esimerkki käytännön elämästä:

Ruokaa on tarjolla yli äyräiden. Kaupat ovat täynnä mitä herkullisempia ja helpompia vaihtoehtoja tyydyttää mielihalujamme. Kauppoja on joka kulmalla, joten sinne päästäkseen ei tarvitse ponnistella fysiikkaansa uhmaten. Lisäksi kaupat ovat aina auki ja siten urbanisoitunut kansakuntamme on vailla balanssia kulutuksen ja saannin suhteen. Ruokaan, ravintoon ja syömisen kulttuuriin kumuloitunut kulutuksen kasvu on tullut jo joitain vuosia sitten pisteeseen, jota nykyisin kutsutaan trendikkäästi hyvinvointibuumiksi. Rajattomuuden hinta on ollut mitä erilaisempian ruokarajoitusten määrän kasvu sekä yksilötasolla että suurempana länsimaisena trendinä. Valtavaa tarjontaa ja omia mielihaluja koetetaan epätoivoisesti hallita rajoittamalla valittavissa olevien vaihtoehtojen määrää erilaisin kielloin, kurein ja säännöin. Kuten ilmiöt yleensä, tämäkin on ruokkinut bisnestä: kun rajoja ei osata asettaa itse, niitä haetaan ulkoistettuna PT:ltä, ravitsemusvalmentajalta tai vaikka itsepätevöityneeltä nettigurulta. Ja miksipä ei; hyvinvointibuumilla on eittämättä ainakin välilliset hyvät vaikutukset yksilöihin ja pitkässä juoksussa suurempiinkin ryhmiin. Juurisyy vaan jää monelta kohtaamatta.

Oltiin viikonloppuna siskon kanssa syvällisissä keskusteluissa ja iloisissa burleski-tunnelmissa. Tunneskaala oli laaja, esitykset rajojarikkovia ja sinällään omaa ajattelua laajentavia.  

Miten ne rajat sitten osattaisiin tunnistaa? Sitä ei juurikaan opeteta koulussa ja harvempi vanhempikin taitaa kasvattaa lapsiaan tunnistamaan omia rajojaan rajoitusten sijaan. . Itse ainakin tunnustan, että rajoituksia kyllä piisaa (älä tee sitä tai tätä)... Suurin työ tuleekin mitä luultavammin tehtäväksi aikuisiällä, kun omat arvot ja syvät tarpeet elämässä ovat jotakuinkin selvillä. 

Rajojen asettaminen tulisi nimittäin aina aloittaa rakkaudesta käsin. Ruokaesimerkki on tässä taas helppo ja konkreettinen: vain ihminen itse tietää, mikä määrä ja mitä ruokaa saa hänet voimaan hyvin pitkällä ja lyhyellä aikavälillä. Kun tietää ja hyväksyy tämän, käy hyvinvoinnin ja painollisen balanssin ylläpito helpoksi. Silloin on helppo määrittää itselleen rajat: koska välitän itsestäni niin paljon, että haluan minulle hyvää, teen näitä valintoja. Tällöin ei keskitytä siihen, mitä ei syödä. Sen sijaan halutaan täysillä keskittyä siihen, mitä valintoja halutaan tehdä. 

Jokainen ihminen voi oppia omat rajansa niitä tutkimalla ja luopumalla ulkopuolisista käsityksistä ja niiden orjallisista rajoituksista. Voihan olla, että kulttuuriset normit eivät ole ainoita oikeita juuri sinulle. Elämä on seikkailu, jonka aikana ehtii kyllä kokeilla kaikenlaista ja etsiä itselleen sopivimpia vaihtoehtoja. Ja vaikka rajat olisivatkin tunnistettu, niin pikkuhedonismi silloin tällöin lienee kuitenkin sallittua? Ranskalainen paradoksi hyvinvoinnista ja onnellisuudesta paneutuukin antaumukselliseen nautinnon kokemiseen elämässä ylipäätään painottamalla kuitenkin laatua ja aitoa mielihyvää määrän ja korvikkeen sijaan. 

Mitä ulkopuoliseen avun tarjoamiseen tulee, ovat ammattilaiset oivaksi avuksi esimerkiksi hyvinvoinnin suhteen, kun omia rajoja ryhdytään etsimään tai jos omat tavoitteet liittyvät arvopohjaisesti kehittymiseen hyvinvoinnin saralla. Itse olen kokenut PT-projektit valtavan hyödyllisiksi, sillä haluan oppia jatkuvasti uutta, kehittää omaa kuntoani ja testailla fyysisen toimintakyvyn rajoja. Esimerkiksi PT-Markon oma arvopohja on hyvin vahvasti yksilöllisen valmentamisen kannalla. ruokaohjeita ei voi yleistää eikä myöskään valmennusohjeita. PT-suhde on aina yksilöllinen, jossa ravinto- ja harjoitusohjeita säädetään yksilöllisen kehittymisen mukaan. Pitkäkestoisten tulosten aikaansaaminen vaatii valmennettavan oppimista pussikeittopikadietin sijaan. 

Sama pätee muihinkin elämän osa-alueisiin. Kun tunnistaa omat tarpeensa, on helppo tehdä tietoisia valintoja niiden pohjalta, olivat ne sitten kulttuuriperimällisesti ortodoksisia tai eivät. Mikä sopii itselle ei välttämättä sovi toiselle, siinä missä samat silmälasit eivät tuo selvänäköisyyttä kahdelle sokaistuneelle. 

Mitenkäs sitten sama asia olisi hyödynnettävissä vaikkapa työelämään? On olemassa työpaikkoja, joissa asioita nimenomaan kielletään, rajoitetaan. Sallittua on lähinnä se, mikä ei ole erikseen kiellettyä. Työskennellään siis rajoitusten sallimassa viidakossa. Vaikka aikomus kieltojen taustalla olisi hyvä, tuo käytäntö kuitenkin työntekijöille lähinnä pelkoa ja turvattomuutta: epävarmuutta siitä, mitä milloinkin saa tehdä. Mitä päätöksiä saa tehdä? Usein sitten jätetään tekemättä ja kysytään jokaista risausta johdolta. Mutta mitä jos yrityksen johto päästäisi irti omasta pelostaan ja hallinnan sijaan koittaisikin alkaa luomaan kasvun ja kehittymisen edellytysten kulttuuria: tunnistettaisiin porukalla työntekoon ja sen vaikuttavuuteen liittyvät arvot ja niiden toteutumiseen liittyvät tarpeet ja annettaisiin työntekijöiden tehdä oma parhaansa niiden sallimissa rajoissa. Mitä luulet, mitä tapahtuisi? 

Ota hetki, ja mieti mitä nämä esimerkkien kautta kerrotut asiat tarkoittavat omalla kohdallasi. Apukysymyksinä voisivat toimia esimerkiksi seuraavat: mitä kieltoja huomaat elämässäsi? Missä asioissa olet ehdoton? Onko kyse arvoista vai kieltäytymyksestä? Rajoista vai rajoituksista, jotka luot itsellesi pitääksesi pääsi kasassa/paletin kohdillaan/jonkun muun tyytyväisenä? Mieti sitten, mikä voisi muuttua? 

Voisiko elämä olla hiukan herkullisempaa? Täydempää ehkä. Sisällöltään rikasta. Vaikka nyt taikka aina, ja eri painotuksilla eri elämäntilanteissa. 

Sattumukselliset hetket voivat muuttaa kaiken

Kummallista, miten aika on niin rajallista. Vaikka maailmassa olisi miljoona kiinnostavaa asiaa ja toinen mokoma vähän vähemmän kiinnostavaa; silti vain 24 tuntia viikossa, joista pitää nukkua kolmasosa. Käsittämätöntä! Välillä tuntuu epätoivoiselta, kun ei vaan voi tehdä kaikkia niitä asioita, joita uteliaisuuteni vaatisi tai mitä lähtäkohtaisesti haluaisin. Silti, stressi on stressiä, vaikka positiivistä sorttia olisikin. Loppuunpalamisista olemme saaneet lukea viime vuosina naistenlehdistä, netistä, sanomalehdistä... Se on tätä päivää. Kaikessa koruttomuudessaan, se on tätä päivää todella monelle. 

Silti touhukkuudesta, järkevyydestä, etenemisestä ja tehokkuudesta (vaikka näennäisestäkin), palkitaan, kiitetään ja kehutaan ympäristön taholta. Vai onko sittenkin niin, että valveutut lähipiiri hämmästelee jaksamista aidosti, ja suorittajan sisäinen ääni kääntää sen päänsilitykseksi, kehuksi ja jopa lisävaatimuksiksi? Tunnistatko tilanteen? 

Omia taipumuksiaan ja ajattelumallejaan voi sparrailla ja haastaa monella eri tavoilla. Lukeminen ja kuunteleminen (esim. podcastit, TEDTalksit, MarieTV jne) ovat olleet itselleni luontaisia kanavia. Tunnistan olevani loputtoman utelias ja kuuntelevani mielelläni muiden ajatuksia ja mielipiteitä aiheista. Se ei kuitenkaan vie juuri eteenpäin, jos ei pysähdy miettimään, mitä mieltä minä olen tästä asiasta? Miten se näkyy elämässäni, olenko asiaan tyytyväinen? Tiedänkö aiheesta tarpeeksi keskustellakseni siitä jonkun kanssa? Vai osaisinko kenties kysyä hyviä kysymyksiä ja oppia siten ehkä lisää? Ehkä tärkeimpänä: onko tämä totta? Ja jollei ole, voisiko ajatus olla totta jollekin muulle?

Sinänsä sattumalta vaikuttavat asiat saattavat määrittää elämämme suuntaa järkyttävän paljon. Kuuntelin Maria Veitolan esiintymistä eräässä tapahtumassa puolihuolimattomasti, mutta sieltä tarttui korvaani pari sanaa: "Kysy aina, mitä mieltä itse olet tästä?" Se oli ehkä ensimmäinen sattuma tässä ketjussa. Toinen onnekas sattuma tapahtui, kun sisko soitti ja kysyi, lähtisinkö hänen seurakseen "yhdelle coaching-kurssille". Njaah, voisinpa lähteäkin, vastasin. Ja kerran vielä onnekkaan, sinänsä aivan sattumuksellisen hetken ansiosta vuosia sitten tapasin nykyisen yhtiökumppanini, kollegani Antin. Siitä hetkestä on peräisin käsittämättömän paljon hyvää, lähtien nyt vaikka ystävyydestä, Talentreesta, oman elämäntarkoituksen toteuttamisesta... 

Näiden sisäistä elämääni muuttaneiden sattumusten tunnistaminen monen muun vastaavan lisäksi saa minut vakaasti suosittelemaan hetkessä elämistä ja intuitioon luottamista. Hetkihän meillä vain on, ja se hetki voi muutaa elämämme suuntaa pysyvästi. Onko sen hetken vara mennä ohi, kun emme vaan kiireeltämme huomaa? 

Loppuun lyhyesti treenikuulumiset: 

Olen joutunut välillä kriittisen valinnan eteen, jossa joko treenaan oikeassa maailmassa, kirjoitan blogia yömyöhään tai nukun. Olen valinnut oikean treenin ja nukkumisen, joten pahoittelut blogin hiljaiselosta. Täällä ollaan kuitenkin, ja tässä tilannekatsaus myös treenin osalta.

Jatkuvassa Suvikuntoon-harjoitusseurannassa käytän Suunnon ambit- sykemittaria ja kelloa, jotka on linkitetty movescountiin ja urheilijan palautumisen seurantaan Jamosportin avustuksella. Lataan harjoituksen tiedot sykemittarilta pilveen, josta Jamo lähettää minulle kerran viikossa raportin: alla viimeisimmät kuulumiset:

Moi

Raportteja lähetin,

Viiden päivän sisällä taulussa korkein Vo2max 49,8 ml/kg/min, Korkein palautumisen indeksi 193 ja Kaiken lisäksi alhaisin syke 37.

Voisiko puhua jo superkompensaatiosta, mielestäni kyllä.

Saithan raportit?

Ilmoita, jos ja, kun paino muuttuu niin muutan tietoihin.

Jamos

Lisäksi viimeisen viiden päivän raporteista löytyi uusi Vo2max 51,7 ml/kg/min.   Muistaakseni kun aloitettiin syksyllä, niin vomaxit oli jotain 43 luokkaa 😊 palautuminen on nyt kuulemma "erinomaisella tasolla". Treeni puree, jeejee! Ja kyllä se nimittäin tuntuukin: vaikka mieli välillä puskee sinänsä hidasta peruskunnon puurtamista vastaan, tulokset alkavat näkyä: samoilla sykkeillä saa nyt juosta jo selvästi kovempaa, kuin aluksi. Ja sekös hyvälle tuntuu, kun näkee edistymistään!

* Toim.huom. kirjoitusta muokattu aivan käsittämättömien kirjoitusvirheiden korjaamiseksi. Ai miten niin multitasking ei kannata??

Kokemuksia valmennusruokavaliosta ja esimerkkiruokapäiväkirja

Olen nyt syönyt valmentajan ohjeistuksen mukaan reilun kuukauden. Ohjeeksi tuli syödä enemmän, useammin ja hiilaripainotteisemmin. Esimerkkipäivät laskettiin Finellin tietokannan avulla, jotta oikeanlainen koostaaminen olisi helpompaa. Kyseessä olivat kuitenkin esimerkkipäivät, pääpaino olisi opetella syömään itse oikein pitkällä aikavälillä. 

Aloin syömään - ja urakalla. Tuntui todella, että olen syönyt ihan liian vähän ja harvoin; nyt oli vaikea saada tavoitteellisia energiamääriä täyteen vaikka söi omasta mielestä koko ajan. Olen sisukas ja säntillinen, eli söin ja suoritin. Juoksu kulki, mutta  paino ei tippunut ja olo oli ihan kaikin puolin suosta. Usko loppui siihen paikkaan; virallisterveellinen, viljapainotteinen ruokavalio ei ole meikäläisen juttu. Tässä kohtaa tarkennuksena: valmentaja ei määränyt viljaa, mutta hiilareita nyt on suhteellisen helppo saada esim. leivästä ja pastasta ja protskuja maitotuotteista, niin sinne suuntaan se sitten lipsahti. 

Olo oli kauhea. Olin kuin puurossa koko ajan. Juoksu kulki, mutta muuten olin väsynyt, allapäin, kyseenalaistin elämää ja ensi kertaa pitkään pitkään aikaan oli haasteita lähteä lenkille tai jumppaan. Noin neljännen viikon aikana kävin Huipulla hierojalla, jonka kanssa otin asian puheeksi, hän kun tietää myös yhtä jos toistakin treenaamisesta ja on havahtunut myös erilaisiin syömisen tapoihin. Sen keskustelun jälkeen aloin pohtia, että tosiaan; miksi puputan leipää ja rahkaa, jos ne eivät tuo hyvää oloa? 

Valmentajamme Marko otti sopivasti yhteyttä ja kyseli treeneistä, kerroin avoimesti miten on asian laita. Hän rohkaisi jatkamaan valitulla polulla sekä treenin että syömisten suhteen ja perusteli kyllä näkökantansa hyvin. Olin itse epäillyt runsaiden hiilareiden olevan syynä puuroutumiseen, mutta kyllähän näillä treenimäärillä polttoainetta tietysti tarvitsee.... Aloin sitten ruukkaamaan syömisiäni pitämällä valmentajan hyvät päälinjat mielessä, mutta kuuntelemalla omaa oloani. Ylläri ylläri, kun gluteeniviljat jäivät sivuosaan, puuroinen ja tukkoinen sekä superväsynyt mieliala jäivät pois parissa vuorokaudessa. Siis oikeasti! Kokeilkaapa! 

Ohessa nyt hyvinvointini mukaan rakennettu esimerkkipäivän ruokapäiväkirja. Päälinjoista koitan pitää kiinni, syödä tarpeeksi ja säännöllisesti. Gluteeniviljoja syön silloin tällöin ja kestän niitä hyvin, jahka käyttö ei ole päivittäistä. Maitotuotteista käytän säännöllisesti oikeastaan vain kreikkalaista jugurttia ja silloin tällöin valkaisua iltapäiväkahvissa. Muutoin ohjenuora on mahdollisimman prosessoimatonta safkaa, paljon kasviksia ja tuoretta syömistä.  Olen nyt lähettänyt näitä hyvinvointiruokapäiväkirjoja valmentajalle tarkastettavaksi, ja hän on auttanut vielä vähän eteenpäin. Energiamäärät alkavat olla jo paremmalla tasolla, hiilareita vielä vähän lisää, niin sitten ollaan jo tavoitteissa Mutta katsokaa nyt, miten paljon saa syödä joka päivä! En olis ikinä ennen uskonut/uskaltanut syödä näin paljoa :)

Esimerkkipäivä: töitä, autolla ajoa... illalla kevyehkö juoksulenkki. Toimistotyöläisen peruspäivä. 

Klo 6.15 vettä

Klo 6.30 munakas (runsaasti kasviksia, 2 kananmunaa ja hippu broilerinjauhelihaa, oliiviöljyä pannulla), marjasmoothie (n. 3 dl: mansikoita, mustaherukoita, vettä, chia-siemeniä), 1 rkl kreikkalaista jugurttia.

Klo 10 2 lasillista vettä, Kupillinen kahvia, 1 jättitomaatti

Klo 11.30 tomaattikeittoa, iso vihersalaatti (salaattia, tomaattia, kurkkua), 4 pienehköä (n. puolet etusormesta) bratwurst-makkaraa. 1/2 mandariinia, 5 saksanpähkinää, kuppi kahvia ja luraus maitoa(laktoositon, 2%)

(lounas, en syönyt kaikkia kuvassa olevia nakkeja :) Yliarvioin menekin, listassa oikea syöty määrä). 

Klo 13.30 1 kuppi kofeiinitonta teetä

Klo 14.40 kreikkalainen jugurtti ja sharon-hedelmä

Klo 17 jauhelihakeittoa (naudan jauheliha 10%, juureksia, quinoaa), kauraleipä (päällä oliiviöljyä, salaattia, 2 kpl ohuen ohut kalkkunaleike, kurkkua). Jälkkäriksi appelsiini, muutama pähkinä ja pieni pala tummaa suklaata (81%), kofeiinitonta teetä. 

Klo 20.45 3 kpl väinämöisen palttoonnappia (tattarista), päällä salaattia ja paprikaa. Smoothie (mansikkaa, mustaherukkaa, chiaa, 1/4 avokado. 1rkl pellavansiemenrouhetta ja 1 banaani pilkottuna). Kofeiinitonta teetä. 

Kohti Arnoldia tai kipinää punnerruksiin? Pienryhmätreenit alkavat Huipulla!

Kun aloitin vuosi sitten uutta elämääni kuntosalikortin onnellisena ensikertalaisomistajana, olin lähinnä hämilläni kaiken muun paitsi jumppien suhteen. Salin laitteet näyttivät lähinnä monstereilta ja muut salikävijät valmiiksi osaavilta. Kaiken onneksi tunne oli salilla tosi vastaanottavainen, jotta uskaltauduin ekoja kertoja sisään... ja sille tielle jäin :)

Aika pian kävi selväksi, että treenaamiseen tarvitsi jotain tolkkua. Tavoitteita oli, muttei juurikaan tietoa siitä, mitä polkua sinne pääsisi tehokkaimmin ja hauskimmin. PT tuntui kaukaiselta ajatukselta, vaikka vähän kiinnostikin. Enhän minä mihinkään fitnessiin tähtää, haluan vain juosta kovempaa. Ei kai nyt minulle sentään. mihin tavallinen kuntoilija nyt voisi PTtä tarvita??

Vähänpä tiesin.

Kun sain mahdollisuuden tutustua PT:n kanssa harjoitteluun, silmäni avautuivat. Paitsi että treeniin tuli tolkkua ja perustelua, myös tulokset olivat huikeat! Sain tuta, että oikeanlaisella treenauksella kehitystä tapahtuu haluamaansa suuntaan huikeaa vauhtia. Erityisesti tykkäsin yhteisistä treeneistä PT:n kanssa. Minulle oli jotenkin älyttömän avartavaa se, miten paljon enemmän sitä jaksaakaan ja pystyykään, kun toinen uskoo vieressä ihan himpun verran lujempaa ja varmistaa ne viimeiset toistot, ettei sinne puntin alle jää räpisköimään. Vaikka ihan viimeiseen asti tekisikin.

Ja kyllä siinä mielikin saa osansa. Ajatus laajenee kummasti, kun omat mukavuusrajat venyvät ja paukkuvat. Kun kroppa pystyy enemmän, pystyy mielikin... tämä hormonitason vaikutus on todistettu monissa tutkimuksissa, joten en puhu vain omasta puolestani.

Kesän omatoimisen treenauksen jälkeen olen jatkanut taas treenejä valmentajan kanssa Suvikuntoon!-projektin tiimoilta. Yhteistreenit ovat olleet taas huippuja; vaihtelevuutta, uusia liikkeitä ja vähän korviensisäisen äänen taajuuden säätämistäkin (jaksaajaksaa, pystyypystyy!). Mahtavaa vaihtelua omaan puurtaamiseen, sanon!

Huipulla ovat koonneet nyt todella matalan kynnyksen mahdollisuuden, jonka avulla voi alkaa treenaamaan kohti tavoitettaan! Kyseessä ovat pienryhmävalmennukset, joissa PT-treenin hyötyihin pääsee käsiksi samanmielisessä porukassa ja erityisesti huokealla hinnalla ikioman valmentajan pestaamiseen verraten. Yksinpakertavia treenaajia on viimein kuunneltu, jee! Homma starttaa jo ensi tiistai-iltana 27.10. infotapaamisella, jonka aikana saa lisätietoja tästä mainiosta lisämausteesta treenamiseen. TÄSTÄ linkistä lisätieotihin!

Jos emmit, niin muista. MIKÄ TOI SINUT TÄNNE; EI VIE SINUA SINNE. Eli olisiko aika kokeilla jotain uutta?

PS. Rehellisen hehkuttava teksti, mutta kun olen itse ollut se haahuileva aloittelija siellä salilla ja pelännyt niitä monstereita, niin pakko rohkaista muita kaltaisiani!  PT:n kanssa treenatessa pääsin käsiksi tavoitteisiini, ja sillä tiellä ollaan.... Minusta on ihan mahtavaa, että sama mahdollisuus on nyt lähempänä kaikkia treenaajia :)

Wondering around

Minusta otsikon enganninkielinen termi on aivan oivallinen ja käyttökelpoinen sellaisenaan kuvaamaan tilaa, jossa kuljeskellaan päämäärättömästi ja ihmetellään asioita. Jo sanan rakenteessa oleva verbi, wonder, viittaa pohdiskeluun, ajatusten vaelteluun. Rakastan sitä ja janoan sen ilmentymistä elämääni.

Suomesta puuttuu näinkin käyttökelpoinen ja kaunis ilmaisu. Täällä pitää selitellä samaa asiaa monisanaisesti, siinä missä vastakohta löytyy terminä kuin apteekin hyllyltä: suorittaa, Mitä tämä kertoo meidän kulttuuristamme, ja siitä yleisestä asenneilmapiiristä, jossa olemme kasvaneet?

Keskustelin tänään oivalluksista erään henkilön kanssa, mistä johtuen tämä asia palasi akuutisti mieleeni. Viimeisen vuoden ajan olen todennut todella monta kertaa, miten tuleva oivallus on pakottanut minut käveleskelemään ympäriinsä yksin. Vai onko käveleskely saanut aikaan oivalluksen? Asioilla on kuitenkin kiistaton yhteys.

Kun minulla on ollut meneillään pitkähkö tai "jonkin pituinen" stressaavampi kausi aivoilleni, eli kun olen pyöritellyt jotain asiaa semiaktiivisesti pohdiskellen, välillä ihan tuskastumiseen asti ankarasti miettien, minuun alkaa kertyä fyysinen paine. Se tuntuu rintakehän alueella, ihan kuin en saisi kunnolla henkeä, vaikka vetäisin happea kitusiin kuin viimeistä päivää. Siitä nykyisin tiedän, että on lähdettävä, raivattava "wondering around"-aikaa, sillä jotain on tuloillaan. Lähden kävelylle koirieni kanssa, luontoon. Ilman musiikkeja, kaveria ei oteta mukaan. Sitten kävelen kunnes pääsen siihen melkein meditatiiviseen tilaan, jossa kroppa työskentelee ilman, että mihinkään kiinnittää huomiota. Joskus siihen menee aikaa enemmän, toisinaan rauhoitun nopeasti. Sitten vaan kysyn, että kuuluuko kuuluuko kuuntelen. Olen auki, ja annan ajatuksien tulla ja mennä.

Intuitio on nykyisin usein oikeassa, olen kokenut useita merkityksellisiä oivalluksia tällä tavalla. Mielenkiintoista on, miten oivallus kiteytyy fyysisenä tuntemuksena: kerran olo oli, kuin olisin laskeutunut kuumana kesäpäivänä viileään veteen uimaan. Kerran taas koko keho sähköistyi, iho nousi kananlihalle ja tunsin jokaisen hiusjuurenkin päässäni. Kerran taas oivallus laskeutui niin rauhoittuvana tunteena, että mielessäni välähti syksyinen hetki kuivalla, harmaalla jäkäliköllä mäntyjen humistessa jossain korkealla yläpuolella. Joka kerta yhdistävänä tekijänä on hämmästyttävä varmuus: juuri tämän pitikin tulla.

Kun ihmisillä on kiire, stressi ja paljon tekemistä, joutilaana oloa ja päämäärättömyyttä joutuu selittelemään. Jollei muille, niin ainakin itselleen. Mitä se tekee ajattelullemme? Mitä se tekee kyvyllemme tehdä päätöksiä, jotka olisivat oikein ja hyviä osana suurempaa kokonaisuutta? Merkityksellisiä, niin sanoakseni, tulipaljon sammutuksen sijaan. Kun suoritetaan, suoritetaan myös ajatteluprosesseja: mennään samaa, tuttua rataa mahdollisimman nopeaan lopputulokseen. Uutta ei synny, koska sille ei ole tilaa eikä tilausta.

Juuri pöllöily ja ihmettely saattaisivat jossain kohtaa ainoa tärkeä ja oleellinen juttu.

Löperö treeniviikko ja Suvikuntoon -ruokahaaste!

Tämä viikko on ollut ihan löperö. Sanon sen suoraan. Olisin luullut, että keksisin roppakaupalla syitä ja keinoja liikkua aktiivisesti myös kiireemmän keskellä, mutta kappas vaan, tässä sitä ollaan jo perjantaissa ja liikunnat ovat ihan joutavalla tasolla. Jotain lenkkiä, yksi jumppa, yksi luokaton yritys aktivoida keskikroppaa. Hirveän paljon istumista töissä, hirveän vähän askelia päivän aikana. Tänään yritin lähteä juoksemaan iltalenkille, mutta mies käytti veto-oikeutta omalle salikäynnilleen, kun on ollut lasten kanssa niin paljon tällä viikolla (esim koko eilisillan ja tämän aamun ja aika paljon muutenkin, myönnettäköön).

Syöminen on ollut kohtuullista ja ohjeen mukaista, mutta jotenkin innotonta -menneeseen puolitoistaviikkoiseen on mahtunut niin paljon muuta innostavaa, etten ole jaksanut/ehtinyt/viitsinyt panostaa. Tai ehkä ruoka on ollut ihan hyvää ja sitä on ollut tarpeeksi, en vain ole juuri kiinnänyt asiaan huomiota?

Saimme Suvin kanssa valmentajaltamme ruokahaasteen, jonka kaima jo tiivistikin Sisublogin puolella ansiokkaasti. Olin etukäteen innoissani, ja mietin jo etukäteen mitä kaikkea kokeilisin. Toisin kävi tässäkin, rahkalla ja banaanilla mentiin. Yllätyksellistä ja innovatiivista?

Marjoja, jugurttia, siemeniä ja pellavansiemenrouhetta.

Salaattia täytteillä.

Nyt jälkeenpäin mietittynä sain onneksi kasaan ihan normisyömisillä jo aika monta pistettä. Tässä vielä haasteen raamit:

10 päivän ruokahaaste:

1. Hiilihydraatit: Peruna, pasta, riisi, viljatuote (piste jokaisesta raaka-aineesta eli max. 4 pistettä)
2. Proteiinit: Liha, kana, kala, kananmuna, maitotuote (5 pistettä)
3. Rasvat: Avokado, oliiviöljy, rypsiöljy, kasvirasvalevite, pähkinä (5 pistettä)
4. Tee salaatti jossa käytät sellaista kasvista, jota et ole pitkään aikaan syönyt (tai sellaista, joka on sinulle aivan uusi)  (1piste)
5. Tee juureksista sellainen lisuke ruualle, jossa käytät juuresta, mitä et ole pitkään aikaan syönyt (1 piste)
6. Tee marjoista välipala / jälkiruoka.  (1 piste)
7. Tee hedelmistä välipala / jälkiruoka (1piste)

Lämpimähkö salaatti kurpitsalla ja punajuurella. 

Etanoita valkosipulivoissa. Ei mennyt ihan suositusten mukaan, mutta välillä pitää nautiskella. Kyllä, meni myös lasillinen punaviiniä. 

Tulokset: 

1. Hiilareita tuli helposti (jes!). Vaikka en kiinnittänyt asiaan huomiota, kokeilin jopa uutta tuotetta, tattaripastaa. Hyvää oli. 4 pistettä

2. Protskuja tuli kaikista kategorioista, jopa tuli kokeiltua harvinaisempiakin vieraita: hirven lihaa, saksanhirveä, savustettuja ahvenia...5 pistettä

3. Rasvoja tuli hyvin monipuolisesti. Listan lisäksi tuli kookosöljyä. Avokadoa opettelin käyttämään leivän pällä, nam! Kasvirasvalevitteeseen en taivu, eli kaiketi siis 4 pistettä. 

4. Tein salaattia, jossa oli kurpitsaa (en yleensä syö kuin kerran vuodessa halloweenina) ja myös tein kukkakaaliriisiä lisukkeeksi. Otan pisteen. 1 pistettä

5. Tämä on vaikea kohta; tein kyllä lantusta yksi päivä uudenlaista lisuketta: pilkoin lantun pieneksi, höyrytin kuutiot kypsiksi jonka jälkeen paistoin ne pannulla mausteissa (valkosipuli, lime-pippuri, kurkuma, curry). Tuli superhyvää! Lanttu siis vanha tuttu, mutta laitettuna uudella tavalla. Ehkä 0,5 pistettä?

6. Tein sunnuntaina vieraille marjapiirakkaa pöytään. Oliko se terveellistä? Ehkä suhteellisesti, jos vertaa vaikka suklaakakkuun (joka oli toinen vaihtoehto). Nykyisin leivon ihan kamalan harvoin, niin että leipomisesta ylipäätään voisi jo saada pisteen :) 1 piste  

7. Hedelmät on aikalailla perustarviketta joka päivä, että en oikein osaa miettiä tätä pisteen kannalta. Vai olisi varmaan pitänyt tehdä niistä jotain muuta kuin pilkkoa banaania tai omenaa rahkan sekaan... en ota pistettä, vaikka hedelmiä söinkin joka päivä, koska olisin voinut olla mielikuvituksellisempi. 0 pistettä

YHT 15,5 pistettä

Hirvenlihapullia ja salaattia. Rasvana avokadoa, hiilarina siivu kauraleipää (ei näy kuvassa).

Tattaripastaa, kasviksi ja jauhelihakastiketta ja salaattia. (Takana kolmen tunnin treeni, joten annos on aika messevä). 

Olen taistellut tällä viikolla sen kanssa, että olo tuntuu plösähtävän heti, kun liikunnat jäävät vähemmälle. Lisäksi on ihan tolkuton ikävä Huipulle jumppiin. Jamon kahvakuulasta poissaolo tuntuu aiheuttavan vierotusoireita, samoin kuin kuntonyrkkeily. Viimeksimainittuun aion kyllä suunnata sunnuntaina, vaikka mikä olisi!

Pään hajoilun, tavoitteiden nurkkaan heittämisen ja itseni ruoskimisen sijaan aion nyt keskittyä miettimään sitä, että kuntoa ja kroppaa siinä kuin koko hyvinvointiakin rakennan loppuelämää silmällä pitäen, välillä on tämmöisiä kausia varmasti myös tulevaisuudessa. Yksi viikko ei hommaa ojaan kaada, varsinkaan kun tämä ei nyt ihan luokattoman puolelle ole mennyt tässäkään tapauksessa. Huomenna on päivä uus, ja pitkä lenkki heti aamupäivästä tiedossa. Uuteen nousuun, heijjaa!

Loppuun haluan vielä heittää samaisen ruokahaasteen sinulle, arvon lukija! Mieti 10 päivän ajan, mitä uutta voisit ruokavalioosi saada, tai tuleeko kaikkia ruoka-aineita vaihtelevasti muutenkin! Kommentteja saa jättää, samoin voi tägäillä vaikka kuvia instaan häsäreillä #suvikuntoon ja #ruokahaaste. Enjoy!

Tacoja Panzassa kolmella erilaisella täytteellä (possu, kana ja bataatti). 

Palautusviikolta sytykettä tulevaisuuden tietotyöelämään

Ensimmäiset kolme viikkoa Suvinkuntoon-projektista harjoittelin nousujohteisesti. Tällä viikolla olen sitten viettänyt suunnitellun ohjelman mukaista kevennettyä viikkoa. Viime talvenakin, kun harjoittelin PT:n ohjeistuksella, sykli oli aina kolme tai neljä viikkoa selvää nousukiitoa, ja välissä yksi viikko hyvin kevyesti. Ajatus on, että kun ensin kolmisen viikkoa kehoa rasitetaan koko ajan enemmän ja enemmän, sille annetaan sytykettä kasvaa ja kehittyä. Lepoviikolla harjoittelua kevennetään selkeästi ja keskitytään kehonhuoltoon; keholla on silloin aikaa korjata ja kasvattaa kapasiteetti täysin uudelle tasolle. Viime talvena kevennettiin painoja, koska ohjelma oli salipainotteisempi; nyt sain kokonaan uudenlaisen ohjelman tälle viikolle. Muun viikon aikana sain tehdä vain kaksi kevyehköä harjoitusta, ja nyt viikonloppuna on tarkoitus vetää lisäksi yksi kolmen tunnin supertreeni.Se on edessä huomenna, mikäli flunssa ei vie minua ihan ketoon (yritys on kyllä hyvä).

Huomasin jo viime talvella ja keväällä, että vaikka kevennysviikot tekevät kropalle hyvää, ne ovat päälle vaikeita. Nyt, kun työrintamalla on menossa muutenkin ennennäkemättömän inspiroiva aikakausi ja tuntuu, että oivallan ja opin koko ajan lisää hurjalla vauhdilla, on tosi vaikeaa irrottautua työasioista iltaisinkaan. Koska se on niin kivaa ja inspiroivaa!Näköjään on todettava, että liikunnasta on tullut minulle ihan äärimmäisen tärkeä keino paitsi prosessoida ajatuksia syvemmälle, myös tasata kierroksia. Torstaina oli suorastaan pakko lähteä edes pienelle juoksentelulle pimeäään iltaan, kun tuntui että ajatukset vaan sinkoilevat sinne ja tänne. Oli semmoisia pääpäiviä rivissä monta, piti saada fysiikkaa vaihteluksi :) Näkyi se sytkyily sykkeissäkin, eivät meinanneet ollenkaan pysyä sovituissa rajoissa, vaikka vauhti (omasta mielestä) oli sellaista, että mummelit menivät sauvoineen ohi niin, että permanentti oikeni.

Nollaa ajatukset ojasta allikkoon

Kun iltaisin on ollut vähän aikaa, olen sitten kokenut lukemisen hyväksi tavaksi irrottaa ajatukset käsillä olevista työjutuista. En sitten tiedä, onko menty ojasta allikkoon, kun olen valinnut juuri nyt luettavakseni Taivas+Helvetti-kirjasarjan kolmannen osan "Riko rajasi". Voi veljet, mitä yrittäjätarinoita! Puoliso saa kuulla vähän väliä ihailevaa paasausta aiheesta "kuuntele nyt millanen yritys tämmönenkin! Onko hienompaa! Joku on aatellu yrittää näin!!". Krhm. Tiedättekö tunteen, kun joku joskus kattoo teitä lähinnä huvittuneesti? Samalla kun itse on ihan innostunut ja pitää suunnilleen vallankumousta. Silti, tuntuu kuin olisi aika siirtää vuoria tai jotain. Olen alkanut pyytää asiakkaitamme kertomaan samalla tavalla omia tarinoitaan Talentreen Kasvuajatuksia-blogissa. Siellä voi käydä lukemassa jo Hannun tarinan, ja lisää on tulossa.

Suvikuntoon-projektin osana saan kunnian seurata myös palautumisasioita kuopiolaisen Jamosportin tuella. Viimeisellä kovimmalla harjoitteluviikolla mm. harjoitusraportista löytyi uusi hapenkulutuslukema, mikä kertoo siitä, että harjoittelu on ollut paitsi oikeansuuntaista, myös alkanut tuottaa tuloksia! Jes! Jamo muistaa kuitenkin aina teroittaa, että stressi (hyvässä ja pahassa) syntyy paitsi fyysisestä rasituksesta, myös psyykkisestä ja sosiaalisesta kuormasta. Joku on luonnostaan sosiaalisempi ja ekstrovertimpi, joku toinen taas kaipaa selvästi enemmän omaa aikaa. Yhtä kaikki, jokaisen palautuminen lähtee omista lähtökohdista ja omista tarpeista. Tasapainosta on vaikeaa huolehtia, jos ei tunne omia rajojaan ja tarpeitaan sekä löydä niiden perusteella omia palautumiskeinojaan.

Minna Parikka ja pupukengät. Oih jos joskus, niin nämä minulle, ehdottomasti ja kyllä! Siis kengät.

Tulevaisuuden tietotyöelämä: palautusviikoilla kapasiteetin kasvatukseen

Toimisiko syklitys myös pääpäivien suhteen? Olisiko tulevaisuuden tietotyöelämässä mahdollista rakentaa päivänsä niin, että kolme viikkoa kuukaudesta paiskitaan hommia, asiakasprojekteja ja ollaan sosiaalisesti ja päänsisäisesti aktiivisia. Neljännellä viikolla voidaan sitten reflektoida, prosessoida, kehittää sisäisesti ja antaa henkiselle kapasiteetille aikaa nousta uudelle tasolle? Olisiko tässä ideaa, voisiko tätä yrittää kokeilla? Ehkä loppuunpalamiset olisi helpompi ehkäistä samalla, kun tuottavuus nousisi tasaisesti uudelle tasolle. Ehkä myös pitkät lomakaudet täysnollauksella eivät enää olisikaan se vuoden odotetuin kohokohta. Ehkä jotain mietittävää olisi tässä.

Laiska takapuoli töihin ja muita näkökulman muutoksia

Sunnuntain anti oli alakroppaosastolle jokseenkin tiukkaa settiä. Kävimme nimittäin valmentajan ja Suvin kanssa yhteistreeneissä Puijolla. Kyllä, jo lähtökohdat nostavat hien pintaan. Marko oli suunnitellut meille ylämäkeen tehtävät loikka- ja askellustreenit, minkä lisäksi pyöräilin matkat kotoa Puijolle ja takaisin. Yhteensä treenin pituudeksi tuli parisen tuntia, hyvä setti! Jalat ja koko kroppa saivat kyytiä, kun erilaisilla tavoilla noustiin rinteitä ylös. Osassa meno tuntui vaikealta, osassa lähes mahdottomalta. Murto-osa harjoituksista tuntui jopa valheellisesti siltä, että kyllä tämä tästä, ehkä pääsenkin tuonne viivalle asti...

Vaan tapahtui sitä muuallakin kuin ahterissa. Kerron teille kohta, miksi rakastan rakastan rakastan treenata valmentajan kanssa. Vaikka tehdään fysiikkatreeniä, lähes poikkeuksetta myös aivosolut saavat kyytiä yhtälailla. Olen nimittäin useammin kuin kerran havainnut saman ilmiön. Kun kroppa joutuu koville, alkavat ajatukset vasta avautua. 

Jokainen päiväni on erilainen samanlainen

Tiedättehän, miten aina ajattelee, että voishan sitä kokeilla tai tehdä erilaisia juttuja? Jos nyt puhutaan urheilusta, niin voisihan sitä testailla Fitin ohjeita (ja lopulta päätyy kiertämään samaa lenkkiä tasavauhdilla/tekemään sen saman saliohjelman/menemään siihen samaan jumppaan). Tai jos puhutaan ruuasta, niin maailma on täynnä reseptejä, sen kuin alkaa kokkailla (ja sitten päätyy noin parin viikon pituiseen, hyväksi havaitun helppoon arkiruokalistaan, jonka osaa vääntää unissaankin). Tai jos puhutaan töistä, niin esim. kirjoja on maailma täynnä, onhan sitä oppeja! Vau mitä teorioita (ja päätyy sitten aloittamaan ja viettämään työpäivänsä isossa kuvassa aivan saakelin samalla tavalla joka ikinen päivä.) Ja kyllä, näin toimivat nekin, jotka julistavat kovaan ääneen rakastavansa työtään "koska jokainen päivä on erilainen". Niinpä, mutta oletko sitä itse? Vai toistatko samoja kaavoja päivästä ja vuodesta toiseen? Harvoin se on sitä, ettemme tiedä asioita, vaan ettemme silti tee asioita!

Se on ihan normaalia, koska rutiinit säästävät energiaa. Ja sitähän ne aivojemme syvimmissä kerroksissa yhä asustavat ameebanaikaiset osat haluavat. Ne haluavat, että pääsemme mahdollisimman helpolla. Ne haluavat meidän välttävän sitä kauhistuttavaa riskiä, joka eritavalla tekemisestä saattaisi seurata. Ne haluavat tuttuutta, samanlaisuutta.

Better sameness

Aloin pohtimaan tätä, kun valmentaja taas laittoi meidät tekemään ihan uusia juttuja. Loikkimaan ylämäkeä ihan sakusammakkona, luisteluhyppelemään seinäsuoraa pururataa ja kiipeämään tajuttoman jyrkkää mäkeä takaperin askelkyykyillä. Kerrottakoon, että viimeksimainitun alkuasennossa seisoin hetken täydellisen mustan aukon reunalla: mitä lihaksia pitää liikuttaa, että edes lähden taaksepäin liikkeelle tuossa jyrkkyydessä? Kyllä hermosolu etsi kaveriaan ihan tosissaan. Ensinnä kyse oli vain siitä, että harjoitus oli uusi. Kroppani ei ollut tottunut, ja sen toiminta vaati uusien hermoyhteyksien syntymistä. Onnistuin lopulta, kun olin horjahdellut muutaman kerran. Tuli onnistumisen ilo ja into, mutta päähän pälkähti ajatus, joka jäi vaivaamaan: eihän moinen etenemistapa ollut koskaan pälkähtänyt päähäni. Mitä jos se ei olisi koskaan edes tullut mieleeni?

Poljin kotiin, mutta en voinut olla miettimättä, mitä kaikkea muuta ei ole koskaan pälkähtänyt mieleeni? Miten tapojemme orjia olemme, monesti niin kiireessä suorittamassa oman näkemyksemme mukaista maailmaa, että emme muista kysyä kysymyksistä ehkä tärkeintä: mitä en ole vielä osannut ajatella?

Jos kehitystä, kasvua ja eteenpäin menoa ajatellaan, eihän tärkeää ole se, mitä jo tiedämme. Silloinhan keksimme vain epäolennaisia "better sameness"-tyyppisiä ratkaisuja, jotka isossa kuvassa ovat mitättömiä. Oleellista on se, mitä emme ole koskaan vielä ajatuksissamme tavoittaneet. Silloin oivallamme, opimme, rakennamme uutta. Joko itsellemme tai maailmalle, mikä pitkässä juoksussa on jokseenkin sama asia.

Tästä syystä rakastan rakastan rakastan valmentajia missä tahansa asiassa. Etenemisen idea on mielessäni ollut jokseenkin suoraviivaista; töppöstä toisen eteen. Vaan todestettavasti voin sanoa, että myös askelkyykyillä takaperin jyrkkään ylämäkeen on aivan mahdollista edetä. Ja se harjoitus kirvoitti tämän kirjoituksen ja monta keskustelua.... että aikamoista antia Puijon puruilta.

Huh, kiitos ja kumarrus, täten lämpimästi tuupin kaikkia lukijoita kokeilemaan tällä viikolla jotain aivan uutta!

Kuvat Suvin puhelimesta ja Markon ottamia, kiitos!