K-raudan värikartta ja huvikumpu meni pussauskoppiin

Nyt kun lapset ovat ties monetta päivää kipeänä ja minä tietysti sisar hento valkoisen roolissa Lillakoiran väsymättömällä avustuksella, on ollut ihan pakko vähän avata silmiä kodin sisustukselliselle ja järjestykselliselle tilalle. Onneksi ei ole ollut aurinkoisia päiviä, koska silloin saattaisi olla pakko päästää ajatus ikkunoiden pesusta mieleen... ja se jos mikä on omiaan heikentämään tämän mamman sielunrauhaa. Toisaalta, kotimme sijainti ja suuntima saattaa olla taktisesti juuri oikein valittu niin, etteivät kirkkaimmat kevätauringon säteet missään vaiheessa pääse paistamaan ikkunoihin juuri siinä tietyssä armottomassa kulmassa. Arkkitehdille kiitos äitien ymmärtämisestä.

Viherkasvit <3 Pitäisi vaan skarpata niiden hoidossa, kuulemma multiakin voisi vaihtaa ja silleen. Kuva keittiöstä, työpiste pilkahtaa oikealla. Oma iskä nikkaroi minulle tuon työpöydän suunnitelmani mukaan vanhasta Singerin jalasta ja leikkimökin alta löytyneistä laudoista. Näinhän kuuluu näissä sisustusjutuissa aina briljeerata, lisäksi se on totta.

Siinä vaiheessa, kun Robinia on kuunneltu ripiitillä monta tuntia putkeen, syöty rusinoita, piirretty vähintään 20 mörköä, koitettu katsoa muumia (kulta äiti ei osaa laittaa pleikkarilta, isi laittaa sit illalla), koitettu katsoa Ryhmä Hauta (kulta ihan totta, äiti ei osaa laittaa pleikkarilta! Tässä vaiheessa hätäsoitto isille töihin: "Kulta onko jotain akuuttia, on näitä töitä tässä?" "pitäs saada Areenalta Ryhmä Hau." "Laitetaan sitten illalla". Joten, jos lapsi vaan uskois äitiä, niin vähemmällä päästäisiin. Tai jos äiti vaan pääsisi eroon pleikkaria kohtaan tuntemastaan vastenmielisyydestä ja opettelisi käyttämään sitä.), leikitty kampaamoa, leikitty heppaa, leikitty vauvaa, koiraa, isiä töissä, dinoamörköälintua, niin kun saa lapset nukkumaan päiväunia, alkaa olla mielenvaeltelun aika.

Kun lapset nukkuu, äiti hyppii pöydillä...eiku siis sängyllä. Ei saa syödä sängyssä, hyi minua.

Entisen naapurimme, ihanan Emmin Ateljee Keltaisen talon juliste makkarin seinällä muistuttaa oleellisista asioista elämässä. Ateljee Keltainen talo edustaa lähidesignin lisäksi minulle yhteyttä sielunkotiini, siihen Keltaisen Talon toiseen päätyyn. Linnanpelto <3

Siinä makoillessani lehteilin uusinta divaania (tämä jos mikä edustaa sisustuksellista Fitin ja Sportin lukemista: melkein mulla jo on seesteinen koti). Ihailen aina niitä harmonisia, selkeälinjaisia ja tyylikkäitä koteja (ja päädyn joka kerta sisustamaan omani joksikin ihan muuksi) sisustuslehdissä, ohjelmissa ja blogeissa. Meidän koti näyttää aina siltä, kuin k-raudan värikartta ja huvikumpu olisivat menneet pussauskoppiin ja sitten lastenhuone räjähti. Haluaisin kutsua tätä "kodikkuudeksi", mutta myönnän "sekasotkun" olevan lähempänä totuutta. Tykkään kyllä järjestyksestä ja itse asiassa siivoamisestakin, ja iltaisin lasten mentyä nukkumaan käytän tehokkaan vartin kodin pikapuunaukseen (ehtaa martta-ainesta siis!). Neiti kaksveellä on kuitenkin ansiokkaista siivoamiseenopettamisyrityksistäni huolimatta taipumus hiukan boheemimpaan käsitykseen järjestyksestä, joten lelut vaan ilmaantuvat ympäri huushollia noin sekunti hänen heräämisensä jälkeen. Olen alkanut vakavasti harkita lelujen piilottamista ja hävittämistä vähin äänin....

Ihailen joitain kestävän kehityksen suurlähettiläsperheitä, jotka asuvat 20 neliön minikaksiossa Käpylässä sulassa sovussa, ja joiden lapset leikkivät Brion puupalikoilla tai mieluummin tietysti afrikkalaisten lapsien pikkukätösin valmistamilla käpylehmillä tyytyväisinä päivästä toiseen. Meilläkin on hei Brion puupalikat, mutta ne ovat suloisessa sekasotkussa junaradan, Mollan, Elsa-vauvan, muovieläinten, pingviinien, kirjojen ja nukenvaatteiden kanssa (Hmm, ehkä juuri tuossa on syy...). Seuraava homma taitaakin siis olla raivaus, taas kerran.

Joulutähti heitti lehtensä, muttei henkeään. Ollaan tyttöjen kanssa innolla seurattu, miten se ryhtyi sinnikkäästi kasvattamaan ihan uusia lehtiä. Näin ei ole kyllä ikinä tapahtunut! Viimein löytyi joulutähti, jolla on kevättä rinnassa!

Olen huomannut, että kun koti on sekaisin, ei mielikään lähentele sellaista zen-tilaa, kuin välillä olisi toivottavaa. Hujan hajan olevat tavarat aiheuttavat taatusti levottomuutta myös lapsissa, luin jostakin että esimerkiksi 3-4 -vuotias ei käsitä enempää kuin seitsemän kohdetta, sen jälkeen keskittymiskyky herpaantuu ja överiksi menee. Luulen tuloksen olevan liioiteltu, ehkä kohde per ikävuosi voisi olla realistisempi?

Olkkari on "vaiheessa" (eikö sisustus aina ole?) Vanhan senkin päälle on kasattu tauluja, joille en ole vielä inspiraation puutteessa saanut päätettyä paikkaa. Seinällä oleva iso heppataulu on miehen sukulaisen, Matti Hallikaisen maalaama. Ovat koko suku taiteilijoita monessa polvessa.

Olisiko kellään heittää loistavaksi todettuja vinkkejä lelukaaoksen kesyttämiseen? Terv. nimim. väsynyt muovikrääsään ja soiviin leluihin.

PS. Tämä ajattelu ja kirjoitus saavat minut pohtimaan, että onpa todella hyvä, että on väikkäriprojekti ja työjuttuja tässä meneillään äippäloman aikana, muutenhan tämä menisi ihan kotihommiksi koko kevät.

Flunssalle kyytiä

Viikonloppuna flunssa kolkutteli oven takana ja yrkyili kylään. Puolisko ja neiti kaksvee olivat viime viikolla räkätaudissa, ja minun ja neiti nollaveen vuoro ilmeisesti olisi tällä viikolla. Mutta ei, takaisin potkitaan niin että soi!

Lääkkeet eivät ole millään muotoa lähellä sydäntäni, ennen kaikkea pyrin panostamaan ennaltaehkäisyyn. Joskus kuitenkin pari mummin konstia on paikallaan, kun tilanne alkaa muistuttaa kaktusta kurkussa. Tässä pari suosikkiani!

Kuusenkerkkäjuoma:

Kuusenkerkissä on ilmeisesti jotain vastustuskykyä buustavaa ihmeainesta ja lisäksi tietysti c-vitamiinia. Paras kuusenkerkkäjuoma tulee keväisen tuoreista kerkistä, joita itse olen kerännyt talteen pakastimeen. Mummi taisi kyllä talven mittaan kerätä ihan tuoreita kerkkiäkin talvisaikaan tarpeen mukaan. Muistan kun pikkulikkana aina lähdettiin mummin kanssa maalla metsään kävelemään ja keräiltiin kuusenkerkkiä juomaa varten. Mummi opetti napsimaan niitä suuhunkin kulkiessa -hennon vaaleanvihreät kerkät ovat pehmeitä ja maistuvat ihanan kirpakoilta!

Juoma tehdään näin:

n. 1 l vettä
kourallinen kuusenkerkkiä

Kiehautetaan vesi esim veden keittimessä tai kattilassa. Lisätään kannuun kourallinen kuusenkerkkiä ja kaadetaan vesi päälle. Annetaan hautua vähintään puolisen tuntia, tai vaikka yön yli. Valmista juomaa voi lisätä teehen tai juoda hiukan vedellä laimennettuna sellaisenaan tai hunajan kanssa. HUOM! allergiset olkoot varovaisia.

Inkiväärimahla

Kun flunssa pukkaa päälle tai on juuri vyörymässä päälle, on syytä ottaa järeät aseet käyttöön. Inkiväärin, sitruunan ja hunajan liitto vie flunssan mennessään ja kaktuksen kurkusta.

Tee näin: raasta tuoretta inkiväärin juurta (kuorittuna!) purkkiin (johon sinulla on kansi olemassa). Itse suosin lasipurkkia, en halua potentiaalisia muovijäämiä lääkkeeseeni :) Lisää päälle puristettu (luomu)sitruunan mehu ja lusikoi päälle reilusti hunajaa (esim. peukalon pään verran inkivääriä, 1 sitruunan mehu, 2-3 rkl hunajaa). Sekoittele mahlaksi ja nauti ruokalusikallinen useamman kerran päivässä. Varoitus, tämä on tujua...mutta niin pitää ollakin, että pöpöt saavat kyytiä!

Suolavesikurlaus

Tämä on inhokkini flunssantorjunnassa, mutta ärsyttävän tehokas keino! Tämä oli oman äitini suosikkikeino, jos aloimme valitella kipeää kurkkua. Silloin tiedettiin mitä oli edessä... Keitettyyn veteen liotetaan niin paljon suolaa, kuin kehtaa laittaa (esim 2 dl vettä, 5-6 tl suolaa). Jäähdytetään vesi mukissa semmoiseksi, että sillä voi kurlata (mutta mielellään saa olla tosi lämmintä silti, myös lämmöllä on tehtävänsä). Sitten vaan kurlaillaan vähintään aina ennen hampaidenpesua, halutessaan useammankin. Suola desinfioi kurkkua auttaa siten häätämään pöpöjä. Tämä siis on ainakin tarkoitus :) Varoitus: aiheuttaa helposti yökkäysrefleksin, kun on niin ällösuolaista.

Mustaviinimarjat

Marjoja -etenkin mustaviinimarjoja ääntä kohden. Suomalaista superfoodia parhaimmillaan -ja pullollaan vitamiineja!

Mutta mikähän auttaisi samalla tavalla vatsatautiin? Neiti kaksvee aloitti viimeyönä ja vielä vaan jatkuu... Toivottavasti ei tartu meihin muihin, varsinkin pienimmän puolesta huolettaa :/

Mielen rajat venyvät ja paukkuvat

Luin joulun aikaan lahjaksi saamani kirjan Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Siinä annettiin paljon elämänohjeita puettuna nyrkkeilystä puhumisen kaapuun. Ohjeissa on paljon semmoista, joka pätee. Kuntonyrkkeily, vaikka herrasnaislaji jaloimmillaan olekaan, toimii hyvänä testialustana elämän teeseille. Ei huolta, tunnille ei välttämättä tarvitse tuoda omia, niitä saa erän viime hetkillä kaupan päälle ohjaajalta. Sillä hetkellä ne saavat raivopäänä hakkaamaan säkkiä (ei kovin herrasnaiskaista) tai pusertamaan viimeisiä toistoja jostain liikkeestä, joka polttaa lihakset karrelle ja pusertaa viimeisetkin mehut irti kopasta (ei ihme, että nyrkkeilytuntien jälkeen olo on laihempi kuin ikinä muulloin -jos tarvitsee ikinä mahtua hiukan liian naftiin mekkoon, tiedän mitä teen sinä päivänä.). Antamaan kaikkensa, muttei periksi.

Tässä urheillessa olen oppinut itsestäni seuraavan: on toinen asia mieltää itsensä urheilulliseksi kuin olla sellainen. Näiden kahden ero on perustavaa laatua: liikutatko kroppaasi vai etkö. Ja liikutatko koska on pakko ja muutkin vai liikutatko koska paikalleen jääminen ei itse asiassa ole mikään vaihtoehto? Olin pitkään edellä mainitunlainen fiilisliikkuja (silloinkin kun olin vielä kondiksessa ja juoksin niitä juoksuja, mutta varsinkin sen jälkeen.) Tarvitsin aina ulkopuolisen motivaattorin paineen lenkille lähtemiseen. Vähän niin kuin jos lapsi oppii nauttimaan asioiden tekemisestä, koska häntä kehutaan, mutta ei tekemisestä itsestään.

Nyt huomaan, että motivaattorista on tullut sisäinen. Hyvä olo, joka liikkumisesta tulee, on minun pakkoni. Tiedänhän minä, miten pitäis, mutta nyt ennen kaikkea haluan. Haluan elää niin että tuntuu, lihaksissa, aivoissa, sydämessä asti. Passiivisuus ja spaghettielämä on NIIN förbi.

 

Liikunnasta ja itsestään huolehtimisesta vaan tulee niin mielettömän hyvä olo. Kaikessa yksinkertaisuudessaan. Siihen ei tarvita rakettitiedettä, ihan vain halua huolehtia itsestään. 

 

Eilen kävin treenaamassa alakropan PT:n kanssa. Kyllä se saakeli pistää minut koville ja tiukille, mutta on se tottavie sitä suurempi euforia sen jälkeen! Yhdessä vaiheessa  huuliltani lipsahti "ei pysty enää" (en taida kovin usein edes ajatella tuolla tavalla, taisi olla tosi kyseessä :D), mutta Marko sanoi vieressä että kyllä pystyt pystyt. Ja kappas, sitten vaan pystyinkin! Voi vitsit, joskus tarvitaan toista siihen viereen venyttämään omia ra(a)joja. *ilon tanssia ja jipitystä*

 

Täytyy sanoa, että ennen en ymmärtänyt tätä PT-juttua ollenkaan, että miksi pitäisi olla henkilökohtainen valmentaja jollakin perustallaajalla? Miksi maksaa siitä? No nyt ymmärrän. Asiaa puoltaa toki se, jos on urheilullisia tavoitteita (tällä tarkoitan esim. kilpailua tms), mutta eritoten liikunnallisiin tavoitteisiin (esim. "haluan liikunnan pysyväksi elämäntavaksi" tai "haluan oppia uusia liikunnallisia asioita" tai vaikka "haluan liikunnallisuutta laihtumiseni tueksi") ihan tavalliselle ihmiselle suosittelen PT:tä todella lämpimästi. Voihan sen ottaa alkuun vaikka lyhyemmäksi aikaa, tai sitten kertaluontoisesti (joillakin saleilla voi, ainakin Huipulla), jotta pääsee kokeilemaan miltä yhdessä treenaaminen tuntuu. Itse suosittelisin kertarykäystä mieluummin kuitenkin edes jonkinlaista ajallista jatkumoa, jotta PT pääsee tukemaan juuri kunkin henkilön omissa tavoitteissa ja ohjaamaan sekä tsemppaamaan edistystä oikeaan suuntaan.

 

Viikko sitten tiistaina olleessa PT-treffi-illassa Huipulla jäin miettimään hinnan ja arvon yhteyttä: Kuukausikustannus hintana PT:n kanssa treenaamisessa on suunnilleen 1-2 ravintolaillallisen verran (riippuu missä ja miten syö ja juo, tämä siis omaa arviointiani). Kumpi sitten on itselle arvokkaampi ja kummasta seuraa itselle pitkässä tähtäimessä suurempi hyvä, sen joutuu jokainen pistämään omaan vaakakuppiinsa.

 

Rakkauslukkoja salin pukkarissa.

 

 

Tässä muutama havaitsemani hyöty yhteistyöstä PT:n kanssa.  Toivottavasti tästä on hyötyä jollekin, joka pähkäilee PT:n pestaamista tai, kuten minä aiemmin, ei ymmärrä pätkän vertaa miksi semmoinen pitäisi itsellä olla.

 

* Tavoitekeskustelu, joka pisti minut itsenikin miettimään tavoitteitani ja päämääriäni "bikinikuntoa" syvemmältä. Mikä minua innostaa lyhyellä, keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä? Miksi niin? Miten paljon olen valmis käyttämään aikaa tavoitteeni saavuttamiseen?

* Alkutestit. Oli hyvä nähdä mustaa valkoisella, missä kunnossa mimmi on (tähän tsemppasin itseäni henkisesti päivätolkulla "tämä on vain alkutila, tästä lähdetään eteen- ja ylöspäin)

* Juuri minun tavoitteitani silmällä pitäen tehty harjoitusohjelma. Nettivalmennukset ovat massoja varten, ihan eri juttu, niissä ei voi huomioida henkilökohtaisia lähtökohtia, jotka minulla esimerkiksi olivat synnytys syksyllä (tavoitteena esim. voimistaa ja palauttaa keskivartalon hallintaa) sekä imetys (maidon riittävyyden turvaaminen).

* Rauhallisesti yhdessä opetellut kuntosaliliikkeet, jotka olivat minulle suurimmalta osin täysin uusia. Alun jälkeen Marko on myös jokaisessa yhteistreenissä korjannut tekniikkaa paremmaksi ja turvallisemmaksi, neuvonut lisäkikkoja ja vaihtoehtoisia suoritustapoja, joilla treeniin saa huikeasti monipuolisuutta. Näiden seurauksena olen myös itse alkanut viihtyä kuntosalitreenissä ja miettiä, miten muuten samaa lihasryhmää saisi kuormitettua, missä treeni tuntuu jne. Näistä olen voinut sitten kysyä Markolta, ja sen perusteella uskaltanut ottaa pieniä lisämausteita omaan treeniin mukaan.

* Keskusteluissa PT:n kanssa olen saanut läjäpäin vastauksia kysymyksiini MIKSI jotakin tehdään niin kuin tehdään. Tämä on mahtavaa ja tukee oppimista ainakin minulla, sekä pohjaa omaa treeniäni jatkossa.

* Salilla on tullut ylitettyä itsensä useamman kerran (tästä pidemmälti jo tuolla ylempänä), mikä on laajentanut fyysisyyden lisäksi oman ajattelun rajoja. Alan mm. ymmärtää, että ei voi olla valmista heti, tai edes NYT, vaan että tuloksia rakennetaan kovalla työllä, mutta että niitä tulee kyllä (huom. viimeisimmäksi jopa legginssien (lue: kalsareiden) läpi on havaittu reisilihaksen olemassaolo!). Mutta siihen ei pysty yksin. Kun toinen uskoo vieressä vähän kovempaa kuin sinä itse, työntää henkisellä (ja välillä fyysiselläkin) tuella sinne epämukavuusalueelle, niin siellä kamalassa poltteessa tapahtuu se kehittyminen.

 

To be continued.... koska projekti ei ole vielä ohi :) Odotan innolla jo lopputestejä, tai oikeastaan minulle ne ovat ihan välitestejä, koska oma harjoittelu tietenkin jatkuu. Salilla tuloksia on jo tullut, sen nyt näkee kun saa lisätä painoja tankoon, mutta kotona olen pysynyt kaukana mittanauhasta, vaa'asta ja sensemmoisista ja keskittynyt syömään tarpeeksi ja tunnustelemaan omaa oloa.

 

Näillä ajatuksin väikkärin kimppuun :) Laajenee se ajatus sielläkin, kun taas vähän kuormittaa!

Liikunnallinen päiväni 4/5 (lauantai)

Aamulla paistoi aurinko, ja koirien kävelylenkittämisen jälkeen suuntasin jatkamaan päivän urheiluja.

Pyöräilin salille. Oon ihan langennut loveen tuohon vaaleanpunaiseen vaihteettomaan mummoriini, se vaan on niin symppis ja tosi luotettava peli näin pakkasillakin. Odotan mielenkiinnolla, miten ja minkälaiseen triathlonpyörään päädyn. Tähän asti näkemäni ovat aika rumia ja tosi virtaviivaisia. Kauniista yksilöstä voi esittää suosituksia!

Meillä oli rakkaan Aino-ystävän kanssa liikuntatreffit huipulla, mentiin kuntonyrkkeilemään. Järkyttyneet käteni saivat kyytiä, mutta tyytyivät kohtaloonsa. Hyvin tuli hiki ja hauskaa oli taas! Olen muuten huomannut, että kuntonyrkkeilyn jälkeen olo on aina samaan aikaan tosi laiha ja voimakas. Varmaan kaikki mehut tirisee pihalle siellä urheillessa. Myös mies on huomioinut hyväntuulisuuteni nypätunnin jälkeen. MUTTA arvatkaapa vaan, mikä ilo ja riemu syntyi yläpuolista kuvaa kotona katsoessa. Herranjestas, sekä käsivarressa, olkapäässä että yläselässä näyttäisi kuin näyttäisikin olevan lihaksia! Kyllä! Katsokaa vaikka! *pieni ilon tanssi* 

Tämä tilanne on aivan tositarinasta. Viime kerralla tyrmäsin säkin, olisihan se nyt ollut keljua jäädä ilman sulkaa hattuun tällä kertaa.

Islan päiväunien jälkeen koitti odotettu heti: vietiin typykkä ekaa kertaa luistelemaan! Iloa ja onnea oli riittämiin. Itse en päässyt luistimille, mutta tuli muuten siinä ulkoiltua ja touhuttua :) Ehkä vielä piankin päästään koko porukka. Haaveilen pääseväni aerobisia treenejä vetämään tuonne IceMarathon-radalle, kunhan saavat jäädytettyä sen kuntoon.

Liikunnallinen päiväni 3/5

Ja taas liikuntakuvia, tämä on siis perjantai. Torstain totaalisen hyytymisen takia päätin pitää lepopäivän, vaikka olin ajatellut yläkroppatreeniä. Kutsuin hiilarit lisäksi lautaselle, huomasin, että olin taas unohtanut niitä syödä tarpeeksi. Riisikakkua, banskua ja bataattia löytyi annoksista... mutta myös hiilareita seuraa mulla sellainen ärsyttävä lieveilmiö, kuin sokerihimo. Illalla oli siinä tilassa, että olisin voinut syödä kaapeista karmit ja lapsen kaulanauhasta helmet, mutta onneksi kotona ei ollut mitään sokerivarantoja.

...Ennen kuin... Miehenpentele lähti kattilapopparimieliteossaan kauppaan ja tuli takaisin sipsipussin, dipin, karkkipussin ja juuston kanssa. Tarina ei edes kerro, mahtoiko ostaa niitä poppareita mitä meni hakemaan, koska kahlitsin itseni rautaketjuilla tosi kauas herkuista, otin ison kupillisen teetä ja hunajaa, ja päätin kirjoittaa päiväkirjaa niin kauan, että mieliteot menevät ohi. No päädyin sitten lopulta nukkumaan, koska eivät menneet. Todella ärsyttää, tästä syystä hiilarien pupellus ärsyttää ihan sikana, mutta ymmärränhän minä miksi se kroppa sitä tarvitsee...aika kovaa treeniä vedän kuitenkin sen viitisen kertaa viikossa + normiliikunnat päälle.

Olin pikkumimmien kanssa aamulla puistossa, kun pahaa (tai hyvää-) aavistamatta silmäni avautuivat ja huomasin tämmöisten lenkuroiden yhdennäköisyyden TRX-nauhojen kanssa. Noh, tuli siinä sitten pikkuisen kokeiltua.... Soutua ja taljasysteemejä, lankkuja, punnerruksia. Sitten näin rekin ja aloin siinä tasapainoilla, että tulipa selkä- ja keskivartalotreeni siinä sitten. Reipas puoli tuntia vierähti, eikä niin kovassa pakkasessa kauhea hikikään tullut. Seuraavana päivänä, eli tänään, sitten vaan huomasin vaikutukset: käsivarret varsinkin olivat aivan älyttömän järkyttyneet ja moittivat minua vakavasti moisesta kylmiltään alkaneesta äkkiliikunnasta. MUTTA täten todistin itselleni ja muille, että lapset eivät ole mikään syy liikkumattomuudelle. Korkeintaan tekosyy. Ne epelithän itse liikkuvat ihan koko ajan, miksi ei sitten heidän seurassaan oleva aikuinen??

Alan myös huomata, että Suomen talvessa ihminen tarvitsee useampia talvipäällysvaatteita. alan jo itsekin luulla, että olen ottanut nämä kaikki ulkokuvat samana päivänä.

Päivällä meillä oli Fannyn kanssa tylsää, joten aloimme toteuttaa salaista huippuharrastustani kotikreisibailausta (joka siis ei ole enää tämän jälkeen kovin salainen). Vauva antoi hyvän vähän alle kymppikilon lisäpainon hetkutuksiin ja twerkkauksiin. Harrastus edellyttää, että koti on tyhjä, sitten vaan spotify tulille ja fiilistelemään. Suosittelen, aika vapauttavaa. Toisin kuin aamulla pakkasessa, tässä tuli kyllä hiki. Reilu puoli tuntia tässäkin tuli huhkittua, sitten muu perhe saapui kotiin ja esitin leikittäväni vauvaa lattialla, niin kuin kunnon äidin kuuluukin.

Kun lapset saatiin nukkumaan kasilta (tämä kuulostaa aina hirmuiselta voitolta, mutta oikeasti, mitä lapsiin tulee, minä sydän rutiinit. Näin ollen jälkikasvu on nakutettuna kasilta nukkumassa ja ah autuasta rauhaa on aamuun asti useimmiten), koitti odotettu hetki: napit korviin ja koirien kanssa rivakalle kävelylenkille. Melkein 45 minsaa reippailtiin, kunnes mies soitti, että "vauva vaan huutaa, mitä teen" ja minulta loppui juuri silloin taktisesti akku (syytin pakkasta). Mitä lie mies tehnytkään, sillä kun saavuin kotiin, oli hiljaista ja rauhallista.

Liikunnallinen päiväni 2/5

Eilinen liikunnallinen päiväni sanoin ja kuvin:

Aamu-ulkoilu totuttuun tapaan kera vaunujen ja koirien. Reipas kävely, reilu puoli tuntia.

Päivällä miniulkoilu, alle 10 min, koirien kanssa, joita ei huvita. Ei sitten yhtään.

Porrasjuoksua rappukäytävässä pariin otteeseen (kuva ikkunasta), koska vein koirat, unohdin vauvan hoitolaukun... onni on asua ylimmässä kerroksessa ilman hissiä.

Tämä kuva aivojumpasta, näkymä työhuoneen ikkunasta. Artikkelin teoriaosio tuli ihan viittä vaille valmiiksi, joten lasken sisäiseksi jumpaksi.

Juostiin vauvan kanssa bussiin, mentiin kaupungille yhteen työpalaveriin.

Illalla pyöräilin Joonan vetämälle Huipputunnille. Oli kyllä aika setti, kädet tärisivät ihan sikana (huomaa tärähtänyt kuva).

Treeneissä tapahtui aivan totaalinen kuolema. Hyydyin aivan täysin, piti pitää pieni välikuolema, että pääsin pyörällä taas kotia. Ilta meni enemmän tai vähemmän ruokaa ja vettä tankatessa. Huomasin, että ihan kevyellä välipalalla tuota jumppaa ei mennä läpi ihan heittämällä.

Liikunnallinen päiväni 1/5

Sain kaveriltani Facebookissa haasteen kuvata päiviäni liikunnallisuuden näkökulmasta sanoin ja kuvin viiden päivän ajan. Minusta nämä on tosi hauskoja :) Ajattelin, että miksipä en laittaisi samoja kuvia tännekin, aina sitä eri tavalla pysähtyy hetkeen kuvien voimalla, sekä niitä ottaessa että valitessa ja katsoessa. Seuraa siis eilinen, vaikka sattui viikon toinen lepopäivä olemaankin:

Aloitin aamun askartelemalla aarrekarttaa. Piti hakea vähän boostia väikkäriin (joka sitten imaisikin mukaansa), mutta päädyinkin tekemään vuoden urheiluaarrekartan.

 

Aamulenkillä kävin pakkassäässä koirien ja vaunujen kanssa. Innostuin ottamaan intervallityyppisiä spurtteja (kolme lyhtypylvään väliä "kovaa" ja kaksi kävellen. Ehkä näitä ei lasketa, koska ei ollut varsinaisesti tarkoitus?

Iltapäivällä noin tunnin lenkki taas reippaasti kävellen koirien ja vaunujen kanssa. Joskus tuntuu, että lähtemiset voisivat olla helpompiakin? Oi niitä aikoja, kun raahasit ulos vain itsesi... nyt puetaan itsen lisäksi useimmiten vauva, neiti kaksvee ja kaksi koiraa. Ei ihme, että joskus meinaa itseltä unohtua hanskat tai vaikka housut.

 

Haaveilin pyöräilystä ja tukka putkella viilettämisestä. Totesin, että triathlonia varten lienee pyörän hankinta edessä. Tai saisko joltakin käytettynä tai lainaan?

 

 

Illalla vietettiin koko perheen askarteluhetkeä: minä askartelin PT:n vinkkaaman urheiluaarrekartan loppuun, puolisko piirteli veljelleen tatuointia, neiti kaksvee piirsi saman pöydän ääressä appelsiineja, omenoita, päärynöitä ja mörköjä, ja vauvaneiti söi puuvärejä. (Tarkistin myrkyttömyyden ja siirsin ne kyllä ulottuvilta, huomio vaan lastensuojeluviranomaisille.)

 

 

Kehittymisestä ja villakoirista

Tiedättehän, miten monesti puhutaan siitä, että kehittyminen tapahtuu epämukavuusalueella? Siis siellä, missä oleilu ei ole niin kovin miellyttävää, jossa itseään joutuu haastamaan, jossa ehkä pelottaa tai vähintään jännittää ihan sikana?

Jos aina menee siitä, missä aitaa ei olekaan, pääsee taatusti helpolla. Onnistuu aina tai ainakin useinmiten. Mutta riittääkö se? Palautusviikko-postauksessa pohdin sitä, miksi meikäläisellä kaiken pitää tapahtua aina NYT? Vaikka tuntuu haastavalta ja vaikealta, ihan aikataulutuksesta lähtien. Kun siinä aikani pähkäilin, tajusin, että jos aikataulutus jätetään pois, olen viimein uskaltautunut monessa asiassa epämukavuusalueelle.

Karvakaveri nro 1: Rolfy. Pienestä koosta huolimatta poweria löytyy. Osallistuu niin pulkkamäkeen, ilotulituksiin kuin sohvamaratooneihin. On treenannut kanssani maratonille ja asunut itsemurhayksiössä (noin kahden neliön lyhytaikainen opiskelijaboksi). 11 vuotta tulee täyteen ja näkö alkaa jo mennä, mutta Ärräpärrä ei tunne sanaa "mahdoton".

Minusta on rehellisesti sanoen tuntunut, että onnistuminen on ollut minulle monessa asiassa helppoa. Olen pitänyt itseäni suhteellisen onnekkaana, melko ahkerana ja suorittajana -mihin ryhdytään, se tehdään. Mutta olen tässä alkanutkin pohtia, että ehkä syinä onnistumisiin on se, että on vaan päästänyt itsensä aika helpolla tietyíssä asioissa. Ekoina mieleen tulivat koulumenestys (ei tarvinnut mitenkään älyttömästi päntätä), urheilu (fiiliksen mukaan treenaaminen tätä ennen), syöminen (ja sitä myötä painonnousu)... Työelämä on kuitenkin paikka, jossa en  ole mahtavien tyyppien ja sparraajien ansiosta päässyt helpolla :D Jokaisessa projektissa joutuu vakavasti katsomaan myös peiliin ja miettimään, miten voisin vielä paremmin olla asiakkaan tukena ja apuna. Ja kun niitä peiliin katsomisia on tullut tarpeeksi, piti alkaa tehdä tätä väikkäriä... että tutkin nyt sitten ihan virallisesti sitä, mitkä käytännöt edistävät tai tuhoavat konsultin ja asiakkaan yhteistyössä tuottamaa arvoa. Äärettömän mielenkiintoista, ihan saakelin vaikeaa! Vaan eipä kai jatko-opintojen kuulu helppoja ollakaan.

Tiedättekö sen tunteen, kun arvelee, että oma ymmärrys ei vaan seuraa luettua? Kuin että olisi juuri ja juuri saamassa kiinni punaisesta langasta, ja sitten seuraavassa hetkessä langan pää taas katoaa ja jäät äimistelemään mitä ihmettä oikein juuri tapahtui? Olen havainnut yhtäläisyyden urheilussa: kun teet sarjaa itsellesi raskailla painoilla ja pää sanoo, että lihaksen pitää supistua, koukistua, tehdä työtä, nostaa paino; vaan kun lopulta ei vaan nouse. Käsky ei enää mene perille lihassoluun. Mutta niin kuin tässä treenatessa olen huomannut, joka viikko lihasten ymmärrys kasvaa hiukkasen: joka viikko saan laittaa vähän lisää painoa tai tehdä muutaman toiston lisää. Joka viikko aivojen käskyt lihakseen menevät perille vähän paremmin. Olen alkanut ajatella, että ehkä aivotkin ymmärtävät joka viikko vähän paremmin noita artikkeleita, akateemista maailmaa, tutkimusta ja sen yhteyttä käytännön tekemiseen. Ehkä joka viikko tajuntani laajenee, kun jaksan ärsyttää mielen lihaksia vähän lisää, nousujohteisesti.

Kuten salilla PT on tehnyt minulle ohjelman, sparraa sen noudattamisessa, tsemppaa onnistumisissa ja haastaa kokeilemaan omia rajoja, niin myös opinnoissa on tärkeää olla joku osaavampi kaveri tukena; joku jolla on tietoa, taitoja ja selkeämpi kuva kokonaisuudesta. Siksi näissä mielen treeneissä kunnollinen ohjaaja, esimerkiksi ohjaava proffa tai kollega, on kultaakin kalliimpi.

Sama pätee työelämässä. Kuinka usein sitä sortuukaan olemaan hirmu hyvä omalla mukavuusalueellaan? Aina voi syyttää arjen kiirettä, asiakaspainetta tai pomoa, mutta entä jos miettisikin siltä kannalta, mitä itse voisi tehdä paremmin tai erilailla? Miten voisi haastaa itseään? Kuinka voisi auttaa asiakkaita vielä paremmin tai erilailla? Kehittymisen kannalta on tähdellistä treenata itseään parempien kanssa, ja työelämässä on tärkeää työskennellä itseään fiksumpien kanssa. On hyvä hakea oppia muilta, keskustella ja sparrata erilaisten tyyppien kanssa... näkökulman vaihdoksesta voi olla apua!

Karvakaveri nro 2. Lilla villakoira. Parivuotias läheisyydenkaipuinen rakkauspakkaus, jonka mielestä pusuttelu on kivointa mitä olla voi. Inhoaa kylmää ja märkää, tykkää nukkua naaman päällä (nukkujalle ei niin kivaa) ja on erinomainen sairaanhoitaja. Heti kun jonnekin istahtaa, on Lilla satavarmasti sylissä. Käyttölinjainen seurakoira siis. Äärettömän lapsirakas.

Tässä esimerkkejä sparraajista, joita kannattaa hyödyntää:
Itse + treeni:
* opiskelu
* life coach
* kaveriporukka
* Personal treiner
* itseään lahjakkaammat urheilijat
* valmentaja

Työelämä:
* mentori
* erilaiset yrittäjät, hankkiudu keskusteluihin!
* itseään lahjakkaammat työkaverit ja esimiehet
* yrityksille ulkopuolinen hallituksen jäsen tai advisory board
* yrityksille konsultti tai muu liiketoiminnan ammattilainen sparraamaan ja haastamaan ajatuksia sekä auttamaan käytännön toimissa

VINK: Kuopiossa Kasvuyrityksille suunnattu Kasvun Superpäivä 18.2.15. Aamupäivällä on Yritysten omaisuusjärjestelyt-huippuseminaari ja tähän kirjoitukseen liittyen etenkin vinkkinä iltapäivällä starttaava Kasvu Open! Kyseessä on valtakunnallinen kasvuyrittäjyyskilpailu kaikille kasvusta kiinnostuneille yrityksille. Kilpailu starttaa useilla paikkakunnilla, myös Kuopiossa, jossa starttipäivän pääpuhujana on pankkiiri Ari lahti (keltamustasta sydämestäänkin tunnettu! KuPS <3). Haastan kaikki yrittäjät mukaan :) Lisätietoa Talentreen nettisivuilta!

Opinnot:
* ohjaava proffa tai opettaja
* opintorinki
* erilaiset ja itseä osaavammat opiskelijakaverit (jollain osa-alueella!)
* omaehtoinen opiskelusuunnitelma ja siitä kiinnipitäminen

Takaan, että oman itsen haastaminen ei mene hukkaan, koska sieltä missä joutuu eniten ponnistelemaan, tulevat myös parhaat onnistumisen kokemukset ja suuri onnellisuus sekä kehittyminen. Kun rasittaa sekä mieltä että kehoa äärirajoille, pääsee aina pienen askelen eteenpäin.

Teräsnaiseksi tähdätään, eiks niin?!

Just say yes.

Eilen kävin pitkästä aikaa juoksemassa ulkona. Hämmästyksen määrä oli valtava, miten kevyesti lenkki kulkikaan! Ja joo, tiedän että ohjelmassa oli kehonhuoltopäivä, mutta kun oli niin hyvä keli ja teki kertakaikkiaan mieli juoksemaan ULOS! Ja muuten, en mennyt perjantaina salille, vaan pidin ihan lepopäivän :)

No jokatapauksessa, päädyin siis ihanaan aurinkoiseen säähän lenkille, Sportrackerin mukaan lenkille tuli mittaa 5 kilsaa ja rapiat, vauhdilla 6min/km. Olo oli euforinen, niin kuin nyt ulkoilleella ja hikoilleella vain on.

Kotoa lähteminen on jo puoli voittoa. "Kokeilen vaan, miten sujuu" on paljon armollisempi kuin "10 kilsaa pakkasessa vaunujen ja koirien kanssa".

Tänään olin sitten aamupäivän ja pitkälle päivään vauvan kanssa yliopistolla väikkäriasioissa suunnittelemassa artikkelia kollegojen kanssa. Kun tulin kotiin, olin rättiväsynyt ja ryytynyt suorastaan. Kuitenkin ulkona oli aivan ihana keli ja mieleen hiipi Sisublogin kirjoitelma siitä, miten jokapäiväiset pienet päätökset ratkaisevat. No näitähän on minua suuremmat ja pienemmät ajattelijat tunkeneet nättiin kuviin ennenkin, joten pyörää ei tarvitse keksiä tässä uudelleen: Don't let today spoil your future ja mitä näitä nyt on. Mutta se, mitä jäin pohtimaan, oli seuraava: esitä asia aivoillesi niin, että siihen on helppo vastata suuremman tavoitteen näkökulmasta edukkaasti. Esimerkiksi: haluatko tunnin päästä pesiä nuutuneena sohvalla vai olla lämpimässä suihkussa lenkinraikkaana?

Aurinko kun päätti retken... ja tässä vaiheessa lenkkiä pakkanen hyydytti puhelimesta akun. iPhone <3

Noin kolme vuotta olen nyt uskotellut mukavuudenhaluiselle itselleni, että on suorastaan sula mahdottomuus lähteä juoksulenkille muuten kuin yksin, tarkoittaen mahdottomalla vaunuja/rattaita lapsineen ja kahta koiraa. Sitten marttyyrina huokaillut etten pääse hikoilemaan, enkä koskaan pääse näistä kiloista/pääse juoksemaan/kai mun nyt sit pitää taas käydä kävelyllä/jäädä kotiin. Ja olin nuutuneena hengailemassa sohvalla, sehän on tietty.

Kirittäjä oli hyvillä mielin mukana. Tykkäs vaan, kun hurjasteltiin.

Eilisestä juoksulenkistä henkistä kanttia saaneena asetin sanani aivoparoilleni oikein nätisti. Entäs jos juoksisin pihalla auringonpaisteessa? Kuulin valmiin vastavyöryn alkavan: eiku mä oon yksin tän vauvan kanssa, vitsit ku se ei kuitenkaan nuku, ja noi koiratkin on ja jäisinkö vaan sisälle. MUTTA: olisinko tunnin päästä mieluummin punaposkisena ja reippaana, koirat lenkitettyinä ja itse juosseena vai kärttyisänä ja nuhjuisena vauvan kanssa pesimässä (tärkeää toki joskus sekin). Ja ennen kuin huomasinkaan, juoksuvaatteet olivat päällä ja lenkkarit jalassa, vauva vaunuissa, koirat narussa ja sit mentiin! Suostuttelin itseni edes kokeilemaan vähän, miltä koko karavaanin kanssa juoksentelu tuntuisi.

Tulos: 4 kilsaa juoksua, naurusta käkättelevä vauva ja punaposkinen, kaksi iloista touhottavaa koiraa ja hyvän lenkin saanut mimmi (yllättävän kuuma tuli juostessa, kun samalla lykki vaunuja ylämäkiä ylös ja ylös (tai siltä ainakin tuntui)). Voittajafiilis!

Lenkkikaverit lenkin jälkeen hyvissä voinneissa :) Eli voi toisenkin kerran!

Eli mitä tästä opimme?
* aseta oma ehdotuksesi niin, että siihen on helppo vastata edullisesti
* Just say yes, älä anna itsellesi aikaa perustella vastakkaista, tuhon tielle vievää vaihtoehtoa
* Jos ryydyttää, juo vettä ja syö pieni välipala (tämän olen oppinut PT:ltä ja hyväksi havainnut). Pahimmassa tapauksessa ota lisäksi pala raakasuklaata <3

Lasten kanssa joutuu kyllä todella kauas omalta mukavuusalueelta... eikä sinne tunnu olevan paluuta. "Äiti, piirrä pelle (Siis haloo, pelle?!?). Ja sitte kissa." (Voimamies menikin sitten jo kauas mun taitojen ulottumattomiin).

Vieraskynä: Terveisiä nälkämaasta

Susannan tinkimätön ihmiskoe jatkuu! Seuraa väliaikapysäkin raportti: mitkä ovat fiilikset? Ovatko normipäivät menneet mässäilyksi? Miten nälkäkiukustaan lähipiirissä tunnettu sisko selviää koitoksestaan? Ja ennen kaikkea, ovatko vatsa ja ratsarit saaneet kyytiä? Annetaanpa koekaniinin kertoa!

 

Talvipäivän piirusteluja.

 

 

Melkein kaksi viikkoa, neljä paastopäivää takana. Miltä nyt tuntuu?

 

No: Ei ole nälkä. Ei oikeastaan missään vaiheessa. Paastopäivät menevät kivuttomasti ilman suurempaa tuskaa lounas 250 kaloria - päivällinen 250 kaloria -systeemillä (lisäksi ääretön määrä vettä ja nokkosteetä). Paastopäivien ainoa ongelma on iltapäivällä hiipivä kylmyys, note to self, laita lämmintä päälle.

 

Näläntunne ei oikeastaan tule myöskään normipäivinä. Mahaan ei mahdu entisenlaisia annoksia, eli kokonaissyöntimäärä on vähentynyt. Tietoisuus syömisestä on lisääntynyt ja sitä myötä ei tee myöskään missään vaiheessa mieli napeltaa tai pupeltaa mitään.

Kurpitsa-kukkakaalisoppa. Oman maan kurpitsasta.

 

Paino on laskenut parissa viikossa noin 1,5 kg. Suurin muutos on mahan katoaminen:) Sitä ei ole ja se ei ala myöskään pömpöttämään normipäivinä (toki johtuu varmaan siitä, että ruokavalio pysyy koko ajan melko tiukkana). Normipäivinä ruokavaliota täytyy ehkä hieman tarkastella, koska tarkoitus ei kuitenkaan ole kuihduttaa itseä tai esimerkiksi pysäyttää koko aineenvaihduntaa liialla energiansaannin rajoittamisella.

 

Olo on koko ajan aika mainio. Oikeastaan aika euforinen ja hyväntuulinen:) Olen positiivisesti yllättynyt siitä, miten hienosti kokeilu on lähtenyt käyntiin. Suht kova treenikin sujuu jopa paastopäivinä, jee!

Kaipaan tässä välissä vähän kesää. Oi ruusut <3

 

Nyt on edessä reissuviikonloppu, jolle ei osu paastopäiviä, saa nähdä kuinka yllä mainitut vaikutukset jatkuvat:)

Toim.huom. Siskon ruokavalio muuten on melko samanlainen omani kanssa, viljaton ja maidoton, lähinnä hyvinvoinnillisista syistä. Maito ja viljat, varsinkin gluteeniset, aiheuttavat niin paljon pahoinvointia, ongelmia ja sairautta, että niistä pysyy mieluummin pääosin erossa. Mummon väsäämille gluteenittomille herkuille ei kuitenkaan sanota ei, ja Denniksen pitsaa tulee silloin tällöin nautiskeltua hyvillä mielin :)