Tänään treenattiin PT:n kanssa alakroppaa. Olin ollut hirmu tyytyväinen etukäteen: olivathan painot nousseet, harjoittelu sujunut, liikkeet tulleet tutuiksi ja pari lihastakin ilmiantanut itsensä. Olin miettinyt tekniikkaa, ja arvelin saavani siihen hyviä vinkkejä PT:ltä. Olin oikeassa, aina oppii lisää.
Kylläpä oli itsellenikin yllätys, kun ryhdyttiin treenaamaan! Pääsääntöisesti tein pari sarjaa niillä painoilla, kuin oli nousujohteisen treenini ansiosta mahdollista, ja kolmanteen sarjaan sitten PT keksi jotain kivaa: reippaasti lisää painoa ja eikun vaan tekemään niin paljon kuin pystyy. Sen jälkeen PT vielä (henkisellä ja fyysisellä) pienellä tuella auttoi pari toistoa lisää (pakkotoistoa? Mikäli termi menee oikein, sillä tavoitellaan maksimaalista tulosta superkompensaatioon eli ensin suorituskyky laskee lihaksen väsyttyä ja "rikkoonnuttua", jonka jälkeen ensi viikon palautusviikon aikana suorituskyky nousee yhtä askelta kovemmalle tasolle).
Mikä voittajafiilis taas! Yllätin aivan itseni, miten paljon sainkin puristettua itsestäni irti myös raskaammilla painoilla. Huikea fiilis, mm. prässissä meni alkutestin painoilla (75 kg) 17 toistoa (versus aloitustestin 10), ja kun joka kerta rehellisesti tekee viimeiseen pisaraan asti, niin onhan se nyt mahtava muutos kolmessa viikossa! Ja takakyykyssä olen nyt tehnyt sarjoja 30-40 kg, ja enkö vaan pinnistänyt jokseenkin kelposarjan vielä 55 kilollakin. Melkein (mutta vaan melkein, onneksi) itkin ilosta (ja ehkä vähän myös jalkojen hapotuksesta).
Tämä tapahtuma sai minut miettimään uskaltamista. Urheilussa ja elämässä.
Kehittymistä ei tapahdu omalla mukavuusalueella. Juokse niin kauan ja kovaa, että olet näännyksissä. Nosta niin kovia painoja ja niin monta kertaa, että enempää ei tule. Myllytä ittesi ihan pilliin. Puhu kieliä, joita et kunnolla osaa. Mene työhön, joka on olevinaan sinulle liian vaativa. Ota projekti, jota ainakin vähän pelkäät. Koska Gurutavoite on tarpeeksi iso vain silloin, kun vähintään yksi ääni (ja useimmiten koko kuoro) päässäsi sanoo, ettei voi onnistua, ettei voi uskaltaa. MUTTA on tärkeää, että vähintään yksi pieni ääni sanoo myös, voit vitsit, oishan se nyt ihan älyttömän siistiä. Silloin, ja vain silloin menet aina vähän pidemmälle, kuin miten muuten menisit.
Haluaako joku ihan tosissaan olla katsomatta, mihin omasta itsestä voisi olla? Pelon, uskalluksen tai niin laimean syyn kuin viitsimisen takia?
Uskallus on vaan omasta korvien välistä kiinni. Urheilu on tuonut tämän näkökannan niin kovin selkeästi näkyviin. Mitä varten sitä vaikka kuntonyrkkeilytunnilla säästelee itseään? Pitäisi keskittyä vain siihen parin minuutin erään tai seuraavaan iskuun täysillä. Jaksan vielä tämän. Tai juostessa; turha niitä kilsoja on niin kauhean pitkälle miettiä; jaksan tämän (ja loppumetreillä jaksan aina yhden askeleen vielä). Ja kun niitä painoja nostelee, niin mitä pirua siellä itseään säästelee, kun ei sinne painojen alle vielä kukaan toistaiseksi ole jäänyt sätkimään (vaikka tämä tietysti ihan realistinen pelko onkin).
Olen havainnut, että viitsiminen, laiskuus ja häpeä ovat suurimmat ihmisiä estävät asiat. Häpeä ja nolouskin ovat aika subjektiivisia, vaikka kokijalleen todellisia ovatkin. Siispä aion yrittää jatkossa miettiä ennakoivan nolouden iskiessä, mikä muka olisi pahinta, mikä epäonnistumisesta voisi seurata? (Yleensä tiedossa ei ole kovin pahaa.) ja mikä sitä vastoin olisi parasta, mikä onnistumisesta voisi seurata? (Yleensä tiedossa on euforiaa, menestymistä, itsensä voittamista ja onnellisuutta). Sitten vaan katsomaan, kumpi painaa vaakakupissa enemmän.
Ja hyvä naiset ja herrat. Tämä pohdinta sai taas alkunsa salilla, jossa treenasin tänään PT:n kanssa. Ylittäen omat ennakko-odotukseni, säästämättä itseäni. Nälkä kasvaa syödessä ja voima treenaamalla. Pätee niin korvien väliin kuin fysiikkaankin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Anna palaa, beibi!