Mielen rajat venyvät ja paukkuvat

Luin joulun aikaan lahjaksi saamani kirjan Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Siinä annettiin paljon elämänohjeita puettuna nyrkkeilystä puhumisen kaapuun. Ohjeissa on paljon semmoista, joka pätee. Kuntonyrkkeily, vaikka herrasnaislaji jaloimmillaan olekaan, toimii hyvänä testialustana elämän teeseille. Ei huolta, tunnille ei välttämättä tarvitse tuoda omia, niitä saa erän viime hetkillä kaupan päälle ohjaajalta. Sillä hetkellä ne saavat raivopäänä hakkaamaan säkkiä (ei kovin herrasnaiskaista) tai pusertamaan viimeisiä toistoja jostain liikkeestä, joka polttaa lihakset karrelle ja pusertaa viimeisetkin mehut irti kopasta (ei ihme, että nyrkkeilytuntien jälkeen olo on laihempi kuin ikinä muulloin -jos tarvitsee ikinä mahtua hiukan liian naftiin mekkoon, tiedän mitä teen sinä päivänä.). Antamaan kaikkensa, muttei periksi.

Tässä urheillessa olen oppinut itsestäni seuraavan: on toinen asia mieltää itsensä urheilulliseksi kuin olla sellainen. Näiden kahden ero on perustavaa laatua: liikutatko kroppaasi vai etkö. Ja liikutatko koska on pakko ja muutkin vai liikutatko koska paikalleen jääminen ei itse asiassa ole mikään vaihtoehto? Olin pitkään edellä mainitunlainen fiilisliikkuja (silloinkin kun olin vielä kondiksessa ja juoksin niitä juoksuja, mutta varsinkin sen jälkeen.) Tarvitsin aina ulkopuolisen motivaattorin paineen lenkille lähtemiseen. Vähän niin kuin jos lapsi oppii nauttimaan asioiden tekemisestä, koska häntä kehutaan, mutta ei tekemisestä itsestään.

Nyt huomaan, että motivaattorista on tullut sisäinen. Hyvä olo, joka liikkumisesta tulee, on minun pakkoni. Tiedänhän minä, miten pitäis, mutta nyt ennen kaikkea haluan. Haluan elää niin että tuntuu, lihaksissa, aivoissa, sydämessä asti. Passiivisuus ja spaghettielämä on NIIN förbi.

 

Liikunnasta ja itsestään huolehtimisesta vaan tulee niin mielettömän hyvä olo. Kaikessa yksinkertaisuudessaan. Siihen ei tarvita rakettitiedettä, ihan vain halua huolehtia itsestään. 

 

Eilen kävin treenaamassa alakropan PT:n kanssa. Kyllä se saakeli pistää minut koville ja tiukille, mutta on se tottavie sitä suurempi euforia sen jälkeen! Yhdessä vaiheessa  huuliltani lipsahti "ei pysty enää" (en taida kovin usein edes ajatella tuolla tavalla, taisi olla tosi kyseessä :D), mutta Marko sanoi vieressä että kyllä pystyt pystyt. Ja kappas, sitten vaan pystyinkin! Voi vitsit, joskus tarvitaan toista siihen viereen venyttämään omia ra(a)joja. *ilon tanssia ja jipitystä*

 

Täytyy sanoa, että ennen en ymmärtänyt tätä PT-juttua ollenkaan, että miksi pitäisi olla henkilökohtainen valmentaja jollakin perustallaajalla? Miksi maksaa siitä? No nyt ymmärrän. Asiaa puoltaa toki se, jos on urheilullisia tavoitteita (tällä tarkoitan esim. kilpailua tms), mutta eritoten liikunnallisiin tavoitteisiin (esim. "haluan liikunnan pysyväksi elämäntavaksi" tai "haluan oppia uusia liikunnallisia asioita" tai vaikka "haluan liikunnallisuutta laihtumiseni tueksi") ihan tavalliselle ihmiselle suosittelen PT:tä todella lämpimästi. Voihan sen ottaa alkuun vaikka lyhyemmäksi aikaa, tai sitten kertaluontoisesti (joillakin saleilla voi, ainakin Huipulla), jotta pääsee kokeilemaan miltä yhdessä treenaaminen tuntuu. Itse suosittelisin kertarykäystä mieluummin kuitenkin edes jonkinlaista ajallista jatkumoa, jotta PT pääsee tukemaan juuri kunkin henkilön omissa tavoitteissa ja ohjaamaan sekä tsemppaamaan edistystä oikeaan suuntaan.

 

Viikko sitten tiistaina olleessa PT-treffi-illassa Huipulla jäin miettimään hinnan ja arvon yhteyttä: Kuukausikustannus hintana PT:n kanssa treenaamisessa on suunnilleen 1-2 ravintolaillallisen verran (riippuu missä ja miten syö ja juo, tämä siis omaa arviointiani). Kumpi sitten on itselle arvokkaampi ja kummasta seuraa itselle pitkässä tähtäimessä suurempi hyvä, sen joutuu jokainen pistämään omaan vaakakuppiinsa.

 

Rakkauslukkoja salin pukkarissa.

 

 

Tässä muutama havaitsemani hyöty yhteistyöstä PT:n kanssa.  Toivottavasti tästä on hyötyä jollekin, joka pähkäilee PT:n pestaamista tai, kuten minä aiemmin, ei ymmärrä pätkän vertaa miksi semmoinen pitäisi itsellä olla.

 

* Tavoitekeskustelu, joka pisti minut itsenikin miettimään tavoitteitani ja päämääriäni "bikinikuntoa" syvemmältä. Mikä minua innostaa lyhyellä, keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä? Miksi niin? Miten paljon olen valmis käyttämään aikaa tavoitteeni saavuttamiseen?

* Alkutestit. Oli hyvä nähdä mustaa valkoisella, missä kunnossa mimmi on (tähän tsemppasin itseäni henkisesti päivätolkulla "tämä on vain alkutila, tästä lähdetään eteen- ja ylöspäin)

* Juuri minun tavoitteitani silmällä pitäen tehty harjoitusohjelma. Nettivalmennukset ovat massoja varten, ihan eri juttu, niissä ei voi huomioida henkilökohtaisia lähtökohtia, jotka minulla esimerkiksi olivat synnytys syksyllä (tavoitteena esim. voimistaa ja palauttaa keskivartalon hallintaa) sekä imetys (maidon riittävyyden turvaaminen).

* Rauhallisesti yhdessä opetellut kuntosaliliikkeet, jotka olivat minulle suurimmalta osin täysin uusia. Alun jälkeen Marko on myös jokaisessa yhteistreenissä korjannut tekniikkaa paremmaksi ja turvallisemmaksi, neuvonut lisäkikkoja ja vaihtoehtoisia suoritustapoja, joilla treeniin saa huikeasti monipuolisuutta. Näiden seurauksena olen myös itse alkanut viihtyä kuntosalitreenissä ja miettiä, miten muuten samaa lihasryhmää saisi kuormitettua, missä treeni tuntuu jne. Näistä olen voinut sitten kysyä Markolta, ja sen perusteella uskaltanut ottaa pieniä lisämausteita omaan treeniin mukaan.

* Keskusteluissa PT:n kanssa olen saanut läjäpäin vastauksia kysymyksiini MIKSI jotakin tehdään niin kuin tehdään. Tämä on mahtavaa ja tukee oppimista ainakin minulla, sekä pohjaa omaa treeniäni jatkossa.

* Salilla on tullut ylitettyä itsensä useamman kerran (tästä pidemmälti jo tuolla ylempänä), mikä on laajentanut fyysisyyden lisäksi oman ajattelun rajoja. Alan mm. ymmärtää, että ei voi olla valmista heti, tai edes NYT, vaan että tuloksia rakennetaan kovalla työllä, mutta että niitä tulee kyllä (huom. viimeisimmäksi jopa legginssien (lue: kalsareiden) läpi on havaittu reisilihaksen olemassaolo!). Mutta siihen ei pysty yksin. Kun toinen uskoo vieressä vähän kovempaa kuin sinä itse, työntää henkisellä (ja välillä fyysiselläkin) tuella sinne epämukavuusalueelle, niin siellä kamalassa poltteessa tapahtuu se kehittyminen.

 

To be continued.... koska projekti ei ole vielä ohi :) Odotan innolla jo lopputestejä, tai oikeastaan minulle ne ovat ihan välitestejä, koska oma harjoittelu tietenkin jatkuu. Salilla tuloksia on jo tullut, sen nyt näkee kun saa lisätä painoja tankoon, mutta kotona olen pysynyt kaukana mittanauhasta, vaa'asta ja sensemmoisista ja keskittynyt syömään tarpeeksi ja tunnustelemaan omaa oloa.

 

Näillä ajatuksin väikkärin kimppuun :) Laajenee se ajatus sielläkin, kun taas vähän kuormittaa!