Hyvinvointikulttuurista kulttuurista hyvinvointia

Kirjailija Jari Ehrnroot pohtii hesarissa hyvinvointiaatetta ja -uskontoa. Luin jutun mielenkiinnolla ja jäin itsekin pähkäilemään, mitä hyvinvointi minulle ja yhteiskunnalle merkitsee. Onko se uskonnon roolissa, viemässä tilaa korkeammalta moraalilta ja muilta hyveiltä, vai toimiiko se yhtenä työkaluna (muiden joukossa) suurempien päämäärien tavoittelun polulla? Tämä kirjoitus ei ole debatti, pikemminkin jatkopohdiskelua ja hyvinvointiskenen reflektointia.

Hyvinvointiaate on korvannut arvot ja ideologiat. Haluamme hyvinvointia, mutta voimme yhä huonommin sitä tavoitellessamme. Palvomme itseämme, janoamme elämyksiä ja välttelemme henkistä ja moraalista kasvua. Näin väittää kirjailija Jari Ehrnrooth. Mutta muutos on tulossa.

Hyvinvointi ei voi olla hyvän ja arvokkaan elämän tavoite, itseisarvo. Se on vain väline, arvokkaan elämän yksi edellytys.
"Ihmiset voivat yhä huonommin tavoitellessaan hyvinvointia. Se on aikamme paradoksi."

 Ensimmäisenä mieleen tulvi ajatuksia nykyajan ruokauskonnosta, "strong is the new skinny"-lausahduksista ja silti yhä syvemmälle sohvan uumeniin uppoavasta kansasta. Onko kansa kahtiajakoinen? Osa uppoaa yhä syvemmälle sipsipussiin, kun osa suuntaa ajatuksensa ja energiansa salitreeniin ja ottaa selfieitä; näin hyvin minä voin. Ja voiko silti? Voiko koskaan tarpeeksi hyvin?

Olen Ehrnrootin kanssa samoilla linjoilla siinä, että hyvinvointi ei voi olla hyvän ja arvokkaan elämän päätavoite. Individualistisessa näkemyksessä hyvinvointi tekee kuitenkin hyvästä ja arvokkaasta elämästä hemmetin paljon miellyttävämpää ja luultavasti pidemmänkin. Sitä paitsi, henkilökohtainen hyvinvointi on yksi askellauta kohti suurempaa yhteiskunnallista ulottuvuutta: vatsavaivainen, jatkuvasti flunssainen, väsynyt ja yöunensa menettänyt yksilö ei luultavasti jaksa kiinnostua kanssaihmisten hyvinvoinnista ja yhteiskunnan moraalista tahi kulttuurista. Hän koittaa selviytyä omasta elämisestään. But I don't want to survive. I want to live.

Kulttuuria tämäkin taideteos. Ei kuitenkaan omatekemä, eli ei mene selfiekategoriaan.

Jos vaikka hyvinvointi onkin uskonnonomaista, en usko sen trendinä olevan haitallisimmasta päästä. Itse asiassa hyvinvointiskene on yksi kasvavista bisneksistä tässä taloudellisen taantumuksen kurimuksessa. Se on myös yksi osoitus siitä, että bisnestä ja työpaikkoja syntyy sellaisille alueille ennennäkemätöntä tahtia, joissa niitä ei olisi kuviteltu vielä jonkin aikaa sitten olevankaan. Tyypillisesti nämä ihmiset työllistävät vähintään itsensä, ja hyvässä tapauksessa muutaman muunkin. Onko se rappiota ja moraalista tyhjiötä? Ainakin he tekevät työtään sellaisella intohimolla, josta ihan jokainen toimiala saisi olla kateellinen ja ottaa oppia. Olisiko sitten edellä esitettyyn syynä kyseessä olevien ihmisten omasta hyvinvoinnista lähtenyt kiinnostus ja innostus alalle?

Ja mitä tulee henkisen ja moraalisen kasvun välttelemiseen, en ymmärrä väitettä. Urheilu ja sen aiheuttamat henkisten rajojen laajentumat saavat mielen koneiston ihan uusiin sfääreihin ja siten otolliseksi myös muulle ajattelulle, jos sille antaa mahdollisuuden. Oppia, opiskella ja laajentaa mieltään voi niin monella eri tavalla; kulttuurievoluutiota tämäkin. Lasken hyvinvointiin kehonpalvonnan lisäksi myös mielen hyvinvoinnin, johon taas urheilulla ja ruokavaliolla on levon lisäksi hämmästyttäviä vaikutuksia. Ihmiset luovat kulttuurin, millaista se sitten onkaan, eivät pölyiset proffat kammioidensa syövereissä.

Ruoka olkoon lääkkeesi, sanoi Hippokrates aikoinaan. Antiikin kreikkalaiset pitivät hyveinä ruumiin voimien mittelöimistä, hyvää ruokaa ja säkenöivää keskustelua. Ovatko tuon ajan ajattelijat olleet rappiolla? Ovatko he olleet turmeltuneita? Laiskoja? Moraalisessa tyhjiössä? Nykyinen tehoajattelu voisi niin väittä, mutta hehän ovat ajattelullaan olleet luomassa nykyisiä(kin) moraalikäsityksiä. Jollakin on ollut aikaa ajatella. Ei paha, sanoi Uotinen kun tanssia tuomaroi.

Näkisin ennemminkin nykyajan trendin olevan paluuta juurille ylitehostuneen yhteiskunnan ja superteknistyneen maailman vastapainona -nyt pähkäillään taas ihmisenä olemista. Se on kehollisuutta, mielen käyttöä, empatiaa ja kulttuuria. Hyvinvointia, ihmisyyttä.

Tämän ajatelman toteumana julistaudun hyvinvoinnin kannattajaksi sekä suurkuluttajaksi ja osalliseksi siihen kulttuurievoluutioon, minkä se tuo tullessaan (,vaikka selfiekeppiä surkuhupaisuuden huipentumana pidänkin, niin let's face it: mikä bisnes!). Joku vuosi tästä eteenpäin varmaan hämmästellään sitä, miten hesarin lukijakunta on keskimääräisesti ollut niin ruumiillisesti pahoinvoiva, että kansaa on pitänyt patistella liikkumaan ihan pääkirjoituskolumnin voimin.