Just say yes.

Eilen kävin pitkästä aikaa juoksemassa ulkona. Hämmästyksen määrä oli valtava, miten kevyesti lenkki kulkikaan! Ja joo, tiedän että ohjelmassa oli kehonhuoltopäivä, mutta kun oli niin hyvä keli ja teki kertakaikkiaan mieli juoksemaan ULOS! Ja muuten, en mennyt perjantaina salille, vaan pidin ihan lepopäivän :)

No jokatapauksessa, päädyin siis ihanaan aurinkoiseen säähän lenkille, Sportrackerin mukaan lenkille tuli mittaa 5 kilsaa ja rapiat, vauhdilla 6min/km. Olo oli euforinen, niin kuin nyt ulkoilleella ja hikoilleella vain on.

Kotoa lähteminen on jo puoli voittoa. "Kokeilen vaan, miten sujuu" on paljon armollisempi kuin "10 kilsaa pakkasessa vaunujen ja koirien kanssa".

Tänään olin sitten aamupäivän ja pitkälle päivään vauvan kanssa yliopistolla väikkäriasioissa suunnittelemassa artikkelia kollegojen kanssa. Kun tulin kotiin, olin rättiväsynyt ja ryytynyt suorastaan. Kuitenkin ulkona oli aivan ihana keli ja mieleen hiipi Sisublogin kirjoitelma siitä, miten jokapäiväiset pienet päätökset ratkaisevat. No näitähän on minua suuremmat ja pienemmät ajattelijat tunkeneet nättiin kuviin ennenkin, joten pyörää ei tarvitse keksiä tässä uudelleen: Don't let today spoil your future ja mitä näitä nyt on. Mutta se, mitä jäin pohtimaan, oli seuraava: esitä asia aivoillesi niin, että siihen on helppo vastata suuremman tavoitteen näkökulmasta edukkaasti. Esimerkiksi: haluatko tunnin päästä pesiä nuutuneena sohvalla vai olla lämpimässä suihkussa lenkinraikkaana?

Aurinko kun päätti retken... ja tässä vaiheessa lenkkiä pakkanen hyydytti puhelimesta akun. iPhone <3

Noin kolme vuotta olen nyt uskotellut mukavuudenhaluiselle itselleni, että on suorastaan sula mahdottomuus lähteä juoksulenkille muuten kuin yksin, tarkoittaen mahdottomalla vaunuja/rattaita lapsineen ja kahta koiraa. Sitten marttyyrina huokaillut etten pääse hikoilemaan, enkä koskaan pääse näistä kiloista/pääse juoksemaan/kai mun nyt sit pitää taas käydä kävelyllä/jäädä kotiin. Ja olin nuutuneena hengailemassa sohvalla, sehän on tietty.

Kirittäjä oli hyvillä mielin mukana. Tykkäs vaan, kun hurjasteltiin.

Eilisestä juoksulenkistä henkistä kanttia saaneena asetin sanani aivoparoilleni oikein nätisti. Entäs jos juoksisin pihalla auringonpaisteessa? Kuulin valmiin vastavyöryn alkavan: eiku mä oon yksin tän vauvan kanssa, vitsit ku se ei kuitenkaan nuku, ja noi koiratkin on ja jäisinkö vaan sisälle. MUTTA: olisinko tunnin päästä mieluummin punaposkisena ja reippaana, koirat lenkitettyinä ja itse juosseena vai kärttyisänä ja nuhjuisena vauvan kanssa pesimässä (tärkeää toki joskus sekin). Ja ennen kuin huomasinkaan, juoksuvaatteet olivat päällä ja lenkkarit jalassa, vauva vaunuissa, koirat narussa ja sit mentiin! Suostuttelin itseni edes kokeilemaan vähän, miltä koko karavaanin kanssa juoksentelu tuntuisi.

Tulos: 4 kilsaa juoksua, naurusta käkättelevä vauva ja punaposkinen, kaksi iloista touhottavaa koiraa ja hyvän lenkin saanut mimmi (yllättävän kuuma tuli juostessa, kun samalla lykki vaunuja ylämäkiä ylös ja ylös (tai siltä ainakin tuntui)). Voittajafiilis!

Lenkkikaverit lenkin jälkeen hyvissä voinneissa :) Eli voi toisenkin kerran!

Eli mitä tästä opimme?
* aseta oma ehdotuksesi niin, että siihen on helppo vastata edullisesti
* Just say yes, älä anna itsellesi aikaa perustella vastakkaista, tuhon tielle vievää vaihtoehtoa
* Jos ryydyttää, juo vettä ja syö pieni välipala (tämän olen oppinut PT:ltä ja hyväksi havainnut). Pahimmassa tapauksessa ota lisäksi pala raakasuklaata <3

Lasten kanssa joutuu kyllä todella kauas omalta mukavuusalueelta... eikä sinne tunnu olevan paluuta. "Äiti, piirrä pelle (Siis haloo, pelle?!?). Ja sitte kissa." (Voimamies menikin sitten jo kauas mun taitojen ulottumattomiin).