Alamme mielenkiinnolla seurata siskoni Susannan empiiristä koetta 5:2-dieetistä. Pidemmittä puheitta tässä esittelyteksti sekä ekan paastopäivän tunnelmat:
 |
| Päivä 1: lounas. "Iltapäivällä iski kuolema. Meinasin nukahtaa, mutta sitten se menikin ohi :)" |
”Voiko mun perse näyttää tolta?”
Mieleen kiljahtanut ajatus oli totinen tosi, kun pikkujoulukauden röpöttelyn ja joulun ja vuodenvaihteen mässytyksen jälkeen hölköttelin salin juoksumatolla. Tuplapakara. Sehän se taas sieltä kuikistelee. Voi elämän kevät, nyt saa loppua!
34-vuotiaana kahden pienehkön lapsen (3- ja 6-vuotiaat) äärimmäisen kiireisenä uraäitinä aika ei aina meinaa taipua kaikkeen. Valitettavasti vuosi vuodelta olen joutunut huomaamaan, että syksyn kiireet kerryttävät helposti 5-7 ylimääräistä kiloa pääasiassa mahaan ja lantionseutuun (jenkkakahvat, ratsastushousut, tuplapakarat), ja vuosi vuodelta niitä on yhä hankalampi karistaa, onnekseni vielä toistaiseksi kevään aikana olen ne saanut häädettyä. Pidän itseäni edelleenkin (noin 15 vuotta aktiivisen urheilu-uran päätyttyä) aktiiviurheilijana, mutta kaipa se nyt on vihdoin viimein myönnettävä, että aktiivisuus on tästä elämäntilanteesta kaukana ainakin urheilumielessä. Työt haukkaavat suurimman osan päivästä, ja vaikka minulla moottoripöytä töissä onkin ja sitä aktiivisesti seisoma-asennossa käytän, se ei kuitenkaan riitä kilojen kertymisen lopettamiseen.
Aktiiviurheilijamielikuvan avulla olen antanut itselleni luvan syödä melkein mitä vain. Ruokavalio on maidoton, gluteeniton, sisältää paljon vihreää ja muita värejä, eli jokseenkin terveellinen, mutta sitä ruokaa on liikaa kulutukseen nähden. Karu totuus.
Olen kypsytellyt ajatusta 5:2-dieetistä jo kuukausitolkulla, mutta juoksumattokokemus oli viimeinen pisara. Ruuan mättämiselle ja kilojen kertymiselle on tehtävä jotain, olkoon se sitten 5:2-viritys ainakin seuraavan kuukauden ajaksi. Tavoitteena on puhtaasti saada ajan myötä painoa tippumaan ja sitä myötä oloa kevyemmäksi ilman jatkuvaa jojotusta ja hirveätä painetta ja omantunnontuskaa siitä, etten ehdi treenaamaan tarpeeksi. Haluan myös haastaa itseni ja katsoa, pääsenkö eroon tapasyömisestä (ja onko osa syömisestä sitä). Esimerkiksi aamiainen on minulle olevinaan must heti sängystä noustua, mutta onko se kuitenkaan niin? Myös verensokerin laskemisen tuoma kiukkuisuus on mielenkiintoinen tutkailla. Miten pystyn elämään sovussa ympäröivän maailman kanssa, jos nälkäkiukku iskee? Aika näyttää!
 |
| Päivä 1: Päivällinen. "Kyllä mä nyt varmaan jaksan, kun söin tän munakkaan. Vaikka toisaalta, onhan tässä tätä päivää vielä jäljellä..." |
Haasteita varmasti riittää. Useita reissupäiviä kuukaudessa sisällään pitävä työ tuo epäsäännöllisyyttä ja haasteita ruokavalion hallintaan. Toisaalta paastopäivien ei tarvitse sattua juuri matkapäiville ja silloinhan matkapäivinä voi syödä periaatteessa ”mitä vain”. Myös paastopäivien aterioiden rytmitys on vielä hakusessa. Paras kombinaatio löytyy varmasti vasta kokeilun kautta.
Keskiviikko 7.1.2015 olkoon loppuelämäni ensimmäinen päivä (ei lainkaan dramatiikkaa pelissä). Suvi-siskon inspiroimana jaan kokemuksia näin vieraskynäilijän ominaisuudessa (ja samalla asetan itselleni painetta pysyä ruodussa alkuhöyrähdyksen jälkeen). Tästä tämä lähtee (jahka pääsen täältä lentokoneesta kotiin yömyöhällä, mumsmums ai miten niin kourallinen pähkinöitä eikö niitä voi syödä viisi jos ei ole syönyt kuin lounaan seitsemän tuntia sitten?)! (Toim. huom. teksti kirjoitettu ti ja ke välisenä yönä).
Viimeinen kommentti päivän fiiliksistä illalla: "Ai päivän fiilikset? Milloin saa s***tana syödä?"
Odottelemme jatkoa innolla. Nostan hattua tinkimälle empiirien tieteen harjoittamiselle ja itsensä uhraamiselle nälkäkiukun alttarille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Anna palaa, beibi!