Pesimisestä

On uskottava, kun vauva sen kerta toisensa jälkeen ilmineeraa lukuisin keinoin: tissimaito ei riitä. Rinnalla raivoava ja ikenillä kriittisistä paikoista pureva lähes seitsemän kilon mötikkä ei kertakaikkiaan vastaa sisäistä kuvaani harmonisesta ja rakkaudellisesta imetyshetkestä. Olen selväjärkinen ja olen lukenut ranskalaisen lastenkasvatusoppaan (ja joka pelasti elämäni esikoisen kohdalla! Tämä pitäisi jakaa neuvolassa, ei tapahtuisi niin herkästi näitä Itkonniemiä); en siis syyllistä itseäni tai muitakaan vaan imetän minkä pystyn ja loput vauva saa pullosta. Kasvusta päätellen ei todellakaan ole päässyt nälkää näkemään ja terveeltä vaikuttaa.

Kun vielä tuskailin pelkän rintamaidon varassa ja avauduin niin ikään imettäville ystävilleni tilanteesta, eräs vinkkasi minulle Facebookissa toimivasta imetystukiryhmästä, joka on ilmeisesti perustettu jonkun lopputyön peruja ja toimii käyttäjien yhteisöllisessä hengessä. Hyvät neuvot kalliit, ajattelin ja lähetin liittymispyynnön (jos jotakuta kiinnostaa, niin iHmetys on tämän ryhmän nimi. Toimii Facebookissa, masterin pitää hyväksyä pyyntö ennen liittämistä ryhmään).

Positiivisuuden perikuvalliset aamulenkkimaastot.

Kävin lueskelemassa kysymys-vastaus-ketjuja. Öööh, jos en tähän mennessä syyllistynyt maidon riittävyydestä, niin nyt olisi siihen tuhannen taalan paikka! Äidit ovat ilmeisesti valmiit tekemään kaikkensa, jotta luomuimetys onnistuisi, mielellään yli puolivuotiaaksi ja vanhemmaksikin saakka. (Älkää käsittäkö väärin, vauva-lehden keskustelupalstamaista ilkeilyä ei ole havaittavissa, vaan keskustelujen sävy on oikeasti tosi tsemppaava! Minä en ehkä vaan ole kaikkein otollisin kohde.) Esitetyt keinot vaan saivat minut äimistyneeksi. Esimerkiksi tähän nimenomaiseen ongelmaani (rintamaidon riittävyys alle 3 kk vanhalla nöösillä) esitettiin seuraavaa: pesimistä!

Pesimisessä siis äiti tekee sohvan tai sängyn nurkkaan itselleen ja vauvalle pesän, ottaa vauvan vaippasilleen ihokontaktiin (kantoliinaan tai paidan alle) ja alkaa olla siinä tuntitolkulla. Vauvalle tarjotaan rintaa aina kun se haluaa ja yritetään vaikkei haluaisi. Pullosta ei anneta, tarkoitus on, että vauva saa tilata maitobaarin tarjonnan omalle tasolleen. Äitiä kehotetaan ottamaan viereen tietokone, puhelin, kirja ja kaukosäädin, jotta aika kuluu mukavasti (entä korvatulpat, jos raivotar ei viihdy??). Eli siis hyvin läsnäolevaa imetystä, eikö?

Periaatteessa varmaan hyvä ajatus, mutta käytännössä näen tilanteen sieluni silmillä näin: hikinen äiti istuu sohvalla legginsseissään virahtanut maitopukluinen paita päällä, väsynyt ja yhtä lailla hikinen vauva raivoaa sylissä ihoa vasten. Äidin tukka on hiestä liiskassa juuresta, latvasta sähköinen ja nousee pystyyn. Tissit ovat kipeät ja tyhjät kuin ajokoiran korvat. Parhaimmillaan vanhemmat lapset pistävät ranttaliksi äidin pesiessä vauvan kanssa. Isä tulee töistä ja saa niskaansa koko porukan päivän ajan kertyneen turhauman. Lopputulema: väsynyt vauva, turhautunut äiti, epälatautunut parisuhde, sekaisin oleva huusholli, ja iloisesti sängyssä hyppivät vanhemmat lapset. Ja ehkä mies, joka haluaa muumipapan lailla muuttaa välillä puuhun asumaan elääkseen vapaampaa elämää (luolamieselämähän on muodikasta, eikös?).

Mutta; lenkille on lähdettävä, siitä nämä PT:t pitävät huolen. Oli harmaata tai ei.

Luulen, että ainakin meidän kohdalla toimii paremmin stressitön malli, jossa imetän minkä pystyn ja otan vauvan syliin pullon kanssa silloin, kun maitobaarin tarjonta ehtyy. Näin myös vauvan isä/täti/mummi/ukki jne. hoitoapujoukot pääsevät osalliseksi tästä rakkaudellisesta, läheisestä ja rauhallisen seesteisestä hetkestä. Kynttilät palavat, enkelikuoro laulaa ja kaikilla on niin mukavaa.

Suosittelen lämpimästi. Kuppi tummapaahtoista kahvia, raakasuklaata ja tämä; kohta ei ole lasikatoista (omista tai muiden asettamista) tietoakaan. Vaikeissa tapauksissa yhdistetään kirkasvalolamppuun.

Loppuun vielä kerrottavaa; kun nyt opettelen tätä positiivista elämänasennetta ja hetkeen tarttumista, niin lähtökohdat on nämä (ja tarina on tosi): oltiin koko perhe marraskuisella iltakävelylenkillä. Oli pimeää, tuuli vinkui talojen välissä ja märkä asvaltti imi vähäisenkin valon kajon. Tien toisella puolen näkyi kukkakauppa ja päätin yrittää opettaa hetken kauneutta neiti kaksveelle. "Kato Isla, miten ihana kukkakauppa! Kuin keidas, on värejä ja valoa ja kukkia! Mennäänkö lähemmäs katsomaan?" Esikoisen vastaus oli lakonisesti todettu: "Kato äiti, mä syljen räkää."

Että helpoksi on tehty tämä ilon harjoittaminen.