Kävin sunnuntaina leffatreffien (Kaksi päivää, yksi yö. Marion Cotillard <3, leffa itsessään aika konstailematon) jälkeen luovuttamassa karkkipussin (pienen!) kalorit hyötykäyttöön Linan vetämällä Sh'bam-tunnilla. Kyseessä siis tanssia hittien tahtiin ja pieniä koreografioita. Minullahan on luonnollisesti aivan mahtavat tanssimuuvit (baarin tanssilattialla puolen yön kieppeillä), joten arvelin selviytyväni ainakin henkisellä tasolla elossa. Itsevarmuus huipussaan, tiedättehän. NÖÖÖT.
Nyt oli kyllä kaksi vasenta jalkaa liikenteessä, kävi nimittäin ilmi, että tanssin ilmeisesti mieluummin kuin hyvin (teekkariaikoijen peruja, veikkaisin). En (tässäkään) anna periksi, mutta palaan asiaan jahka voin kertoa menneeni yhden puolitahdin samassa rytmissä musiikin kanssa ja ehkä vieläpä koreografian mukaan.
Tanssi sai kuitenkin aivosolut liikkeelle, ja mietin suihkussa liikunnan syvintä olemusta tällä hetkellä elämässäni. Kun lopetin laihduttamisen, lopetin myös laihtumisen vuoksi liikkumisen. Lopetin liikkumisen, koska pitäis. Vähän sen jälkeen huomasin ajattelevani tuota kuntokeskusta toistuvasti ja miettiväni, entäs jos...? Olisiko minusta salipimuksi? Siitä se ajatus sitten lähti, pitihän sitä itsensä haastaa.
Minulla oli kuitenkin kauheat ennakkoluulot. Olen käynyt tutustumiskäynneillä monellakin salilla ja lisäksi mieheni harrastaa saleilua kaupungin luolamiessaleilla, joten kokemuksia oli monenlaisesta. Kaikilla (ja alleviivaan, tähän asti kaikilla!) saleilla olen tuntenut olevani jotenkin tiellä, harhailevani sukka hukassa kaikkien itsevarmojen, kirkkaisiin jumppatrikoisiin pukeutuneiden lihaskimppujen keskellä. Oma itsevarmuus tässä asiassa oli sitä luokkaa, että olin aivan saletti kaikkien tuskastuvan hortoiluni kanssa. Että kaikki haistoivat pelkoni ja vaanivat saliraakiletta, kohta se tekee virheen ja mitä toi täällä sotkee muitten jumppia ja tukkii laitteet (ja pelko koski niitä laitteita myös, kuka hitto niitä suunnittelee?).
Kummallista, miten joku vaan kliksahtaa kohdalleen. On kyse sitten taivaankappaleiden asennosta, sattumankaupasta tai onnenkantamoisesta, jokin minussa tuntui olevan valmis tälle kohtaamiselle. Entisenä yksinpuurtaneena juoksijana jumpat ovat tuoneet yhteistä tekemisen meininkiä, jota nyt äitiyslomalla kaipaan työyhteisöstä. On paikka, jonne mennä ja jossa moikataan iloisesti joka ainut kerta. Miltään tunnilta ei ole naurettu ulos (vaikka muuten onkin naurettu). Ilo tarttuu. Ja kun lopetin laihduttamisen ja aloin liikkua vain hyvän olon ja fiiliksen vuoksi, ilo on mitä tärkein motivaattori. Ilman iloa ei ole mitään järkeä. Nyt oikein odotan liikuntaa ja noita tunteja ja itse asiassa löydän itseni toistuvasti pohdiskelemasta, miten saatoinkin olla monta vuotta liikkumatta?!? Miten saatoin tehdä sen itselleni? Ihan itkettää ajatellakin. Toisaalta, onhan tässä vielä loppuelämä aikaa. Mutta niitä salin monsterilaitteita pelkään vieläkin, enkä suostu yksin harhautumaan niiden pariin. Näen kirkkaana mielessäni semmoisen ahmaisevan minut syövereihinsä, erinäisten raajojen sojottamassa sinne tänne hikisen tukan sähköistyessä latvoista ja silmien pullistumassa päästä. Nou tänks, saliuskottavuus ei ole sillä tasolla, että kestäisi moisen tapahtuman toteutumisen.
Lehtikoristani löytyi Me Naisten Kilot Veks-tyyppinen erikoisnumero, jossa pääotsikko oli "Nyt lähtee 5 kiloa!". En muista, onko kyseisessä numerossa kyse kesäkunnosta, kesäkiloista, tammikuun uudesta alusta vai pikkujoulumekkoon mahtumisesta, mutta nyt aihe lähinnä naurattaa. Laihduttamisella (=menettää jotain) ja kiinteytymisellä (muuttaa höttöä joksikin muuksi) kun on vissi ero. Toista tehdään kuihduttamalla, toista kehittämällä. Cheekin kuuntelu tarpeeksi pitkään ilmeisesti tuottaa tulosta; "...mä kävelin sisään, esittämättä mitään. en selittämällä vaan kehittämällä lisää". Ja hei, asenne toimii myös työelämässä!
Biisistä anekdoottina muuten, kun menimme ensimmäistä kertaa esikoisen kanssa tutustumaan kuntokeskus Huippuun (myönnetään, raakakakkukahvilan houkuttelemana), niin Isla käveli aulaan sisälle ja huikkasi paikallaolijoille: "Hei, minä tulin nyt!" Asenne oli niin rotsi auki ja niin ihailtavan itsevarma, että kyllä oli äiti ylpeä pikkuisestaan <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Anna palaa, beibi!