Sleeping beauty

Kaikki lienevät yhtämieltä siitä, että uni on ihmisen hyvinvoinnille äärimmäisen tärkeää. Lehdet ovat pullollaan paremman unen vinkkejä ja netistä tietoa vasta löytyykin. Unihäiriöt ovat länsimaissa lehtijuttujen perusteella yleisiä kuin älypuhelin. (Sattumaako? )

Entäs jos uni on häiriöllistä, vaikka tekisi kaiken oppikirjan mukaan (paitsi älypuhelinta ei voi ignoorata ysin jälkeen, koska silloin on potentiaalisesti päivän oma hetki, jolloin voi tsekkailla sähköpostit, whatsuppit, lukea blogeja ja tuntea kateutta sisustusbloggaajien täydellisistä kodeista ja sulkea lopulta silmänsä oman huushollin kaaokselta). MUTTA vaikka heräisi aikaisin (pakko, koska neiti kaksvee) tai menisi aina ajoissa nukkumaan (yritys hyvä, koska neiti nollavee), eikä nukkuisi päiväunia (koska molemmat neidit nukkuvat eri aikoihin) eikä joisi kahvia klo 14 jälkeen (paitsi äärimmäisissä tapauksissa), silti ei voi kertakaikkiaan ikinä luottaa siihen, että saa nukkua tarpeeksi (huomaa hämmennys ja katkeruus ja kylmänhien nostattava pelko öisiä heräämisiä kohtaan). Pääosin pikkumimmit ovat olleet hyväunisia, mutta aina tuntuu tulevan joku "vaiheeksi" nimetty uniselkkaus, ja tietenkin aina vuorovedolla. Ja ei, ei koliikkia, ei refluksia. Ihan vaan sillä, että aina ei tarvita mitään diagnosoitua vaivaa siihen tuskaan, mitä omasta toiminnasta riippumaton (jos ei lasten hankintaa lasketa sellaiseksi?) heräily aiheuttaa.

Pienenä anekdoottina; kävin porukoilla kylässä ja vanhempien jääkaapissa oli lehdestä leikattu piirros, jossa luki: "onnesta ei tiedä mitään ennen kuin saa lapsia. Ja sitten onkin liian myöhäistä." Kiitos ja anteeksi, arvostan ja olen samaa mieltä.

Muruseni on suurta taiteilijoiden sukua ja teki ihanan poptaideteoksen meikäläisestä <3 Sarjaan kuuluu myös toinen teos, molemmat ovat meillä kotona. Luovuus on onni (muidenkin jos omaa silmää ei niin olekaan).

Kiitos vaan Eevsku, joka kirjoittaa joulukalenterissaan unesta ja sen ihanuudesta. Tulin kateelliseksi, minäkin haluan nukkua luontaisen taipumukseni mukaan vähintään 9 tuntia yössä! Myös PT:n kanssa puhuttiin liikunnan, ravinnon ja LEVON pyhästä kolminaisuudesta, mikä kyllä puoltaa yöunien priorisoimista (kävin kuitenkin työporukan kanssa perjantaina pikkujouluissa, ja olin hyvillä mielin tappiin asti. Joskus pitää, ja tässä unikonkurssissa yksi valvottu yö hyvässä seurassa antaa enemmän kuin ottaa). Olen kuitenkin huomannut, että kun "oma" aika alkaa sitten kun molemmat tytöt nukkuvat (jos nukkuvat), niin siinä vaiheessa alkaa olla aika valmis pehkuihin. 

Neiti kaksveen joulujuhla onnistui ihanasti, vaikka muuvit olivat jännityksestä johtuen vähän hakusessa koko porukalla. Paikalla piti olla ennen kasia aamulla, josta suoriutuminen oli mielestäni melkein yli-inhimillinen saavutus, meidän aamut kun meinaavat jotenkin käsittämättömästi venyä älyttömiin pituuksiin, vaikka herätys aina onkin tyyliin ennen kukon kiekaisua.

 Hiukkasen hämmentyneenä olen myös alkanut havaita, että "oma aika" alkaa olla suhteellinen käsite; jos en opi pitämään omaa aikaani muiden hereillä ollessa ja rentoutumaan myös muiden perheenjäsenten kanssa, sitä aikaa ei enää yksiselitteisesti ole. Nyt on ilmeisesti alkamassa tämmöinen "vaihe", jossa minun pitää löytää itseni taas uudella tavalla muiden yhteydestä ja luopua osittain siitä ajatuksesta, että on oma aika, jolloin tehdään omia juttuja. Minulla kun niitä omia juttuja, joita tähän asti olen pitänyt omana reviirinäni, on niin paljon, että tunkua tulee niille muutamille hetkille päivässä, jolloin olen ilman jälkikasvua. Salijäsenyys on ehkä juuri siitä syystä noussut kultaakin kalliimmaksi: menen sinne, en ajattele muuta kuin kropan tunnelmia, viihdyn ja nauran, ja palaan sitten kotiin hengähtäneenä, rentoutuneena ja treenanneena. Sitten voidaan leipoa yhdessä lasten kanssa, pelata tai lukea. Opin kyllä, sisäinen muumimammani on aika vakuuttava.

Luja luotto on kuitenkin siihen, että vielä joskus meilläkin voisi olla rauhallinen ilta ja aikuisten aikaakin. Ehkä jopa yhdessä.

PS. Pitääpä taas palata Beben pariin ja pelastaa elämänsä.